Olen riidoissa kaverini kanssa. Tämä on hyvin epätavallista, sillä olen sangen sopuisa ihminen. Riitojemme aiheena on rotukysymykset.
Rasismi on sangen ikävää. Sitä löytyy hyvin monimuotoisena negatiivisesta näennäispositiiviseen ("Hänellä on sellainen fetissi niin hän pitää sinunvärisistäsi naisista"), ympäri maailmaa. Rasismia kokevat niin aasialaiset, kuin ruskea- ja mustaihoiset ja aiheesta on hyvä puhua, on se sitten omista kokemuksista tai omista ennakkoluuloista. Ainakin yksi voimassa oleva tabu on vielä kuitenkin valkoisten kohtaama rasismi. Tämä on sellainen aihe, jonka monet vetävät heti samaan kategoriaan, kuin heterojen oikeuksia ajavien ihmisten mölyämisen ja aiheesta ei oikein löydä mitään kunnon artikkeleita netissä. Valkoisten kokema rasismi on vähän sellainen sanaparsi, josta saa hirvittävän negatiivisen reaktion yleisöltä heti, eikä ihmisiä kiinnosta kuunnella kontekstia.
Usein pääasiallisesti valkoisissa maissa ei tule mieleen, että myös niissä ei-valkoisissa maissa on joskus aika veemäistä olla erilainen, kuin mitä valtaväestö. Että jos yli 99% väestöstä on ihonväriltään jotain muuta kuin sinä, on aika todennäköistä, että saat erityiskohtelua. Joskus erityiskohtelu on kivaa. Turisteillessa on mukavaa, jos matkalla tavatut ihmiset ovat innokkaita esittelemään vaikka kotikaupunkiaan, koska olet niin eksoottinen. Ehkä siitä saa pieniä lahjoja tai muuten paikalliset ovat innokkaita esittelemään juomapelejään ja kansallislaulujaan. Kaikkialle minne kuljetkin, ihmiset ovat ihmeissään ja tervehtivät, sinun näkemisesi oli näet aika erikoista. Kunhan ei tarvi olla apinatarhan uusin nähtävyys pidemmän päälle ja sitä pääsee jonnekin karkuun, huomio voi olla kivaa.
Sitten on astetta veemäisempi erityiskohtelu.
Nämä ovat tippaakaan liioittelemattomia esimerkkejä pääasiassa Kiinasta ja Japanista. Metroasemalta ulos kävellessäsi kimppuun hyökkää viisi taksikuskia, jotka yrittävät saada sinua autoonsa. Heille ei riitä moninkertaiset kieltäytymisesi, vaan he lähtevät seuraamaan sinua muutamaksi minuutiksi. Välillä joku saattaa tarttua käsipuolesta, yrittää työntää väkisin avonaiseen taksiin. Kukaan muu metrosta noussut ei saanut tätä kohtelua, vain sinä poikkeavan ulkonäkösi takia. Odottaessasi bussia tunnet vieraan käden olkapäälläsi. Ympäri kääntymättä tiedät jo, että joku ohikulkija koskettelee hiuksiasi. Bussiin noustessa ihmiset huutelevat englanniksi, että terve terve, ja jatkavat sitten paikallisella kielellä, että lol tuo ei ymmärrä mitään.
Ihmiset haluavat jatkuvasti kuvaan kanssasi. Kivaa, eikö? Suurimmassa osaa tapauksista he eivät kuitenkaan kysy tai mitenkään yritä kommunikoida kanssasi. On ihan OK juosta eteesi poseeraamaan ja ottaa pari selfietä tai pyytää kaveria ottamaan kuva, kun itse puhut puhelimessa. Vaihtoehtoisesti sinua voi seurata ja napsia kuvia, kun vaikka istuudut sitomaan kengännauhoja.
Mahdollisesti saat kehuja ulkonäkösi takia. Voi, onpa sinulla ihanan kuulas iho! Vastakkainen sukupuoli osoittaa enemmän huomiota, kuin mihin on tottunut. Huomio on kuitenkin aika pinnallista, sillä ilmiselvästä vierasmaalaisuudesta kielivä ulkomuotosi ei tee sinusta kovin hyvää kumppaniehdokasta.
"Voisihan sitä treffeillä käydä, mutta en kyllä haluaisi parisuhteeseen tai joutua esittelemään eriväristä puolisoa vanhemmilleni."
Turisteillessa on jälleen kivaa saada helpot treffit, mutta pidemmän päälle paikalla asuneena voi hieman turhauttaa, jos ihonväri koetaan negatiiviseksi aspektiksi mahdollisessa parisuhteessa.
Kysyessäsi lipunmyyjältä virheettämällä paikalliskielellä, mihin aikaan junasi on pääteasemalla, hän kiusaantuu. Vastaamisen sijaan hän livahtaa pois paikalta ja myöhemmin sujauttaa sinulle lapun, johon kellonaika on kirjoitettu. Seuraavana päivänä elokuvateatterissa kysyt, josko elokuva on dubattu vai tekstitetty. Virkailija katsoo ympärillesi panikoiden, sinulleko hän joutuu vastaamaan? Jos seurassasi on paikalliselta näyttävä henkilö, virkailija puhuu vain tälle, vaikka kyseessä olisi myös vierasmaalainen tai lapsi. Ihonväri on se, mikä ratkaisee! Mikäli olet yksin, virkailija saattaa ilmoittaa, että emme palvele englanniksi, vaikka olisitkin puhunut selvää paikalliskieltä.
Ihan sama missä kävelet, perääsi voi huudella törkeyksiä, koska sinua on hyvä muistuttaa, ettet kuulu tänne, ja todennäköistä on, että et edes ymmärrä, koska valkoiset puhuvat vain valkoisten kieliä. Jos kuitenkin käy ilmi, että puhut paikallista kieltä, on se uskomatonta. Se on paljon uskomattomampaa, kuin se, että joku "normaalin" värinen ulkomaalainen puhuu paikallista kieltä, koska kielitaitohan on geneettistä - mitä enemmän paikallisen näköinen olet, sitä helpompaa kielen oppiminenkin on!
Mitkään näistä asioista eivät lopu, vaikka oppisit kieltä ja paikallista kulttuuria kuinka hyvin tahansa, koska ongelmana on ulkonäkösi. Jopa sinut vuosikausia tunteneet kaverit voivat tokaista asioita, kuten "Niin, tyypillinen valkoisten juttu" tai "Ei valkoiset tee tällaisia asioita.". Sillä ei tässä kohtaa ole väliä, että onko valkoinen vai musta vai minkävärinen, vaan idea on nimenomaan siinä, että näytät eriltä kuin kaikki muut.
Mä aloin ajattelemaan näitä asioita enemmän vasta Hongkongissa, sillä HK on ok paikka olla vähemmistöä. Vaikka ei-aasialaisia on tyyliin vain prosentti, ei ihonvärillään saa oikein minkäänlaista huomiota, mikä on hyvä. Ravintoloiden työntekijät saattaa joskus marmattaa keskenään, mutta koska asiakaspalvelu HK:ssa on usein muutenkin aika perseestä, ei siitä jaksa välittää. Tietenkin näen maailman vain omasta perspektiivistäni: olisi ihan eri asia olla kaakkois-aasialainen HK:ssa. Nyt kuitenkin taannoisella Japanin ja Kiinan reissullani kiinnitin huomiota näihin asioihin, ja muistin paljon ikäviä, jokapäiväisiä kokemuksia vaihto- ja vapaaehtoisajaltani. Mutta, mun pääpointtini on ehkä, että olisi kivaa, jos pystyisi puhumaan myös valkoisten (mun tapauksessa ei-aasialaisten) kohtaamasta rasismista, ilman, että leimataan itse tekopyhäksi rasistiksi. Se rasismi, mitä yksi ihmisryhmä kokee kohteessa A ja siitä puhuminen ei automaattisesti vähättele toisen ihmisryhmän kokemuksia eri paikassa.
Nyt menen muualle kiehumaan.
lauantai 27. kesäkuuta 2015
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Sä etsit vielä tilaisuutta
Olin perjantaina Stirlingissä työhaastattelussa, johon menin niin huonosti valmistautuneena, että hävetti. Ajattelin viimeiseen saakka peruvani haastattelun, ilman mitään näkyvää syytä. Joskus mulle tulee vaan sellanen tekemisen kauhu, vaikka yritin muistuttaa itseäni, että olen itse hakenut tätä työpaikkaa ja olen murehtinut työttömyyttäni ja miten se tulee vaikuttamaan ensi vuoden budjettiin. Olen aika lahjakas prokrastinoija ja tyhjäntoimittaja.
Sain kuitenkin potkittua itseni haastatteluun, joka alkoikin kolme tuntia aikaisemmin, kuin mitä olin kuvitellut. Tästä johtuen olin melko paniikissa aamulla valmistautuessani, koska en ensinnäkään ollut täysin selvillä siitä, missä Stirling oli ja miten sinne mentiin. Google Maps kertoi matkaan menevän melkein puolitoista tuntia julkisilla, mikä sai mussa aikaan melkoisen paniikin. Todellisuudessa kuitenkin junamatkaan meni vain puoli tuntia ja taksiin ehkä kymmenen minuuttia, omiin kävelyihini ehkä toiset kymmenen. Taksikuski kutsui mua paliksi, joka oli niin hämmentävää, että epäintroverttimaisesti yritin käydä jotain small talkia siitä, miten piti sataa koko päivän, mutta ei vaan nyt.
Olin kuitenkin valmistautunut haastatteluun todella huonosti, sillä olin päättänyt olla ottamatta paikkaa vastaan, vaikka sitä jostain syystä mulle tarjottaisiinkin. Minulla ei ollut tallessa työilmoitusta, niin en ollut ihan selvillä, mihin edes olin hakenut. Noh, haastattelussa ailahteleva asenteeni kääntyi kuitenkin täysin ympäri ja päätin haluavani tämän työpaikan. En kuitenkaan saanut sanottua mitään fiksua huonosta valmistautumisestani johtuen, joten asennoiduin siihen, että tämä työ meni nyt sivu suun ja opimme tärkeän oppitunnin: jokaista mahdollisuutta pitää kohdella vakavasti. Kävelin Stirlingin katuja ja mietin, että ihan kiva pikku kaupunki.
Kotona ollessa stressi laukesi. Aamulla oli kuvotus, nyt olo oli vain kuumeinen ja kipeä. Päätin vakaasti valmistautua ensi viikon haastatteluun paremmin. Koomailin sohvalla, kunnes puhelin soi, kuten haastattelussa oli luvattu. Suureksi hämmennyksekseni ja iloiseksi yllätykseksi puhelun sävy oli kuitenkin ihan eri, kuin mitä olin uskaltanut toivoa: minulle tarjottiin työpaikkaa! Olen kuulemma mahtava. En keksinyt mitään järkevää sanottavaa, mutta onnistuin kuitenkin ilmaisemaan myöntymykseni. Ja siihen loppui funemployment!
Parin viikon kuluttua muutankin siis ylämaille, keskelle ei mitään, laatimaan markkinointisuunnitelmaa hyvin siistin oloiselle lomakiinteistökeskukselle. Kyseessä on kahden kuukauden kesäduuni aika mahtavissa puitteissa. Mennessäni eilen nukkumaan olin vielä epäröivä, mutta seuraavana aamuna tajutessani miten mahtavat retkeily- ja vaellusmahdollisuudet paikalla on, olin enemmän kuin innoissani. Aloin heti hakemaan hyviä vaelluskenkiä, miettimään mitä pakata.
On vähän hämmetävää, miten pystyin luomaan hyvän vaikutelman, sillä suurin osa haastattelussa sanomistani asioista oli ihan idioottimaisia. Ehdin jo ajattelemaan, että no niin, nyt tuli viimein se Epäonnistuminen, josta ottaisin opiksi elämässä, enkä olisi tällainen lusmu. Mähän en aikoinaan avannut historian kirjojakaan ennen kuin viikko ennen kirjoituksia, enkä siis ehtinyt kerrata suurinta osaa materiaalista yhtään mitenkään. Kirjoituksiin kävellessä olin kauhuissani, huimasi, ja vihasin itseäni. En ymmärtänyt kysymyksiä ja kirjoitin vaan jotain. Mietin saaneeni tärkeän opetuksen blaa blaa blaa ja sitten tulikin E ja jatkoin iloisena lusmuiluelämääni. Tämä on toistunut kerrasta toiseen, joten henkilökohtainen hahmonkehitykseni on ollut aika minimaalista. Ei se mitään, sillä nyt mulla on vihdoin kesäsuunnitelmat koossa ja rahnaa tulossa! Jipii! Ikinä ei ole mennyt juhannukselle kesän suunnittelu, mutta mitäs pienistä. Nyt tuntuu taas, että on elämä hallussa.
Sain kuitenkin potkittua itseni haastatteluun, joka alkoikin kolme tuntia aikaisemmin, kuin mitä olin kuvitellut. Tästä johtuen olin melko paniikissa aamulla valmistautuessani, koska en ensinnäkään ollut täysin selvillä siitä, missä Stirling oli ja miten sinne mentiin. Google Maps kertoi matkaan menevän melkein puolitoista tuntia julkisilla, mikä sai mussa aikaan melkoisen paniikin. Todellisuudessa kuitenkin junamatkaan meni vain puoli tuntia ja taksiin ehkä kymmenen minuuttia, omiin kävelyihini ehkä toiset kymmenen. Taksikuski kutsui mua paliksi, joka oli niin hämmentävää, että epäintroverttimaisesti yritin käydä jotain small talkia siitä, miten piti sataa koko päivän, mutta ei vaan nyt.
Olin kuitenkin valmistautunut haastatteluun todella huonosti, sillä olin päättänyt olla ottamatta paikkaa vastaan, vaikka sitä jostain syystä mulle tarjottaisiinkin. Minulla ei ollut tallessa työilmoitusta, niin en ollut ihan selvillä, mihin edes olin hakenut. Noh, haastattelussa ailahteleva asenteeni kääntyi kuitenkin täysin ympäri ja päätin haluavani tämän työpaikan. En kuitenkaan saanut sanottua mitään fiksua huonosta valmistautumisestani johtuen, joten asennoiduin siihen, että tämä työ meni nyt sivu suun ja opimme tärkeän oppitunnin: jokaista mahdollisuutta pitää kohdella vakavasti. Kävelin Stirlingin katuja ja mietin, että ihan kiva pikku kaupunki.
Kotona ollessa stressi laukesi. Aamulla oli kuvotus, nyt olo oli vain kuumeinen ja kipeä. Päätin vakaasti valmistautua ensi viikon haastatteluun paremmin. Koomailin sohvalla, kunnes puhelin soi, kuten haastattelussa oli luvattu. Suureksi hämmennyksekseni ja iloiseksi yllätykseksi puhelun sävy oli kuitenkin ihan eri, kuin mitä olin uskaltanut toivoa: minulle tarjottiin työpaikkaa! Olen kuulemma mahtava. En keksinyt mitään järkevää sanottavaa, mutta onnistuin kuitenkin ilmaisemaan myöntymykseni. Ja siihen loppui funemployment!
Parin viikon kuluttua muutankin siis ylämaille, keskelle ei mitään, laatimaan markkinointisuunnitelmaa hyvin siistin oloiselle lomakiinteistökeskukselle. Kyseessä on kahden kuukauden kesäduuni aika mahtavissa puitteissa. Mennessäni eilen nukkumaan olin vielä epäröivä, mutta seuraavana aamuna tajutessani miten mahtavat retkeily- ja vaellusmahdollisuudet paikalla on, olin enemmän kuin innoissani. Aloin heti hakemaan hyviä vaelluskenkiä, miettimään mitä pakata.
On vähän hämmetävää, miten pystyin luomaan hyvän vaikutelman, sillä suurin osa haastattelussa sanomistani asioista oli ihan idioottimaisia. Ehdin jo ajattelemaan, että no niin, nyt tuli viimein se Epäonnistuminen, josta ottaisin opiksi elämässä, enkä olisi tällainen lusmu. Mähän en aikoinaan avannut historian kirjojakaan ennen kuin viikko ennen kirjoituksia, enkä siis ehtinyt kerrata suurinta osaa materiaalista yhtään mitenkään. Kirjoituksiin kävellessä olin kauhuissani, huimasi, ja vihasin itseäni. En ymmärtänyt kysymyksiä ja kirjoitin vaan jotain. Mietin saaneeni tärkeän opetuksen blaa blaa blaa ja sitten tulikin E ja jatkoin iloisena lusmuiluelämääni. Tämä on toistunut kerrasta toiseen, joten henkilökohtainen hahmonkehitykseni on ollut aika minimaalista. Ei se mitään, sillä nyt mulla on vihdoin kesäsuunnitelmat koossa ja rahnaa tulossa! Jipii! Ikinä ei ole mennyt juhannukselle kesän suunnittelu, mutta mitäs pienistä. Nyt tuntuu taas, että on elämä hallussa.
torstai 18. kesäkuuta 2015
Hard Rock Hallelujah!
Löysin tänään kivan sanan Redditistä. Funemployment. Silloin kun on työtön, mutta on kivaa. Loma, jolloin on tosi, tosi vähän rahaa...
Mulla on tiedossa kaksi työhaastattelua oman alan hommiin. Ensimmäinen on huomenna ja tiedän jo logistiikkasyistä, etten pysty ottamaan sitä vastaan, vaikka sitä tarjottaisiinkin. Kahden ja puolen tuhannen punnan palkka olikin vähän liian hyvää ollakseen totta opiskelijalle. Toinen haastattelu on maanantaina ja vaikka se ei rahapuolen suhteen ole kauhean merkittävä, olisi ihan mukava saada tekemistä.
Olen aloittanut jälleen salikäynnit. Eilen olin hyvin tyytymätön, kun salikorttini ei vieläkään ollut valmis ja ilmaisin pahennukseni henkilökunnalle. Kotiin tultuani tajusin, etten ole edes ostanut sitä. Olen vaan kävellyt sisään, että lol ettekö tiedä kuka oon! Hieman ehkä hävettää.
Eilen olin ostamassa vaatteita työhaastatteluuni. Tajusin tässä nähkäätten, ettei ole varmaan kovin suotavaa mennä työhaastatteluun Harry Potter -paita päällä. Näin ollen ostinkin jonkun bleiserin siihen Harrtyn päälle... Samalla nappasin mukaani paketin alushousuja. En kuitenkaan tarkistanut itse pakettia, vaan oletin sen olevan se sama, kuin mitä viimeiset pari kertaa. Kotona ostoksiani purkaessa minua ilahduttivatkin koon XXL sloggi maxit!
Ei se silti mitään. Sunnuntaina nimittäin söin Hard Rock Cafessa 71 pennillä. Kovan rokin kahvilalla oli nimittäin syntymäpäivä, jonka kunniaksi menu oli pilkkahintaan. Saavuin paikalle avaamisaikaan, ounastellen suuria jonoja, jotka olivat silloinkin aika mitäänsanomattomat. Kun kävelin paikan ohi myöhemmin päivällä, jonoa ei ollut enää yhtään! Pidin vielä teini-ikäisenä Hard Rock Cafe -konseptia tosi coolina ja paitoja makeina. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että aika muovinen konseptihan tuo on... Oli kuitenkin kiva päästä viimein käymään, sillä normaalisti paikan purilaiset ovat hyvinkin hintavia. Olin paikalla yksin ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa - Glasgowssa ei selvästikään ole sellaista yksin syömisen kulttuuria, kuin mitä Hongkongissa. Siis kyllä varmaan suurin osa syö päivällisensä seurassa Hongkongissakin, mutta on paljon yleisempää pyytää pöytää yhdelle. Nyt mulle katettiin neljän hengen pöytä, vaikka sen olisi kai voinut erottaa kahdeksi kahden hengen pöydäksikin? Ehkä tila ja sen puute eivät tule olemaan koskaan niin suuria ongelmia Skotlannissa. Hampurilainen kuitenkin oli maukas ja täyttävä, vaikken siitä muulloin normihintaa maksaisikaan.
Mulla on tiedossa kaksi työhaastattelua oman alan hommiin. Ensimmäinen on huomenna ja tiedän jo logistiikkasyistä, etten pysty ottamaan sitä vastaan, vaikka sitä tarjottaisiinkin. Kahden ja puolen tuhannen punnan palkka olikin vähän liian hyvää ollakseen totta opiskelijalle. Toinen haastattelu on maanantaina ja vaikka se ei rahapuolen suhteen ole kauhean merkittävä, olisi ihan mukava saada tekemistä.
Olen aloittanut jälleen salikäynnit. Eilen olin hyvin tyytymätön, kun salikorttini ei vieläkään ollut valmis ja ilmaisin pahennukseni henkilökunnalle. Kotiin tultuani tajusin, etten ole edes ostanut sitä. Olen vaan kävellyt sisään, että lol ettekö tiedä kuka oon! Hieman ehkä hävettää.
Eilen olin ostamassa vaatteita työhaastatteluuni. Tajusin tässä nähkäätten, ettei ole varmaan kovin suotavaa mennä työhaastatteluun Harry Potter -paita päällä. Näin ollen ostinkin jonkun bleiserin siihen Harrtyn päälle... Samalla nappasin mukaani paketin alushousuja. En kuitenkaan tarkistanut itse pakettia, vaan oletin sen olevan se sama, kuin mitä viimeiset pari kertaa. Kotona ostoksiani purkaessa minua ilahduttivatkin koon XXL sloggi maxit!
Ei se silti mitään. Sunnuntaina nimittäin söin Hard Rock Cafessa 71 pennillä. Kovan rokin kahvilalla oli nimittäin syntymäpäivä, jonka kunniaksi menu oli pilkkahintaan. Saavuin paikalle avaamisaikaan, ounastellen suuria jonoja, jotka olivat silloinkin aika mitäänsanomattomat. Kun kävelin paikan ohi myöhemmin päivällä, jonoa ei ollut enää yhtään! Pidin vielä teini-ikäisenä Hard Rock Cafe -konseptia tosi coolina ja paitoja makeina. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että aika muovinen konseptihan tuo on... Oli kuitenkin kiva päästä viimein käymään, sillä normaalisti paikan purilaiset ovat hyvinkin hintavia. Olin paikalla yksin ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa - Glasgowssa ei selvästikään ole sellaista yksin syömisen kulttuuria, kuin mitä Hongkongissa. Siis kyllä varmaan suurin osa syö päivällisensä seurassa Hongkongissakin, mutta on paljon yleisempää pyytää pöytää yhdelle. Nyt mulle katettiin neljän hengen pöytä, vaikka sen olisi kai voinut erottaa kahdeksi kahden hengen pöydäksikin? Ehkä tila ja sen puute eivät tule olemaan koskaan niin suuria ongelmia Skotlannissa. Hampurilainen kuitenkin oli maukas ja täyttävä, vaikken siitä muulloin normihintaa maksaisikaan.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Savu hiljaa leijailee
Olen nyt oleillut Skotlannissa vähän yli viikon. Saapuessani olin koditon ja työtön (truu mamu!1!), nyt enää työtön. Stressaan työnsaantia aina ja poikkeuksetta ja näin ollen työttömyyteni on todiste siitä, että olen epäkelpo yksilö yhteiskunnassa, eikä minulle ole tiedossa töitä valmistumisen jälkeenkään! ...Ensimmäinen kutsu työhaastatteluun tuli tosin eilen, joten ehkä voin vielä todistaa arvoni itselleni.
Kaikki kysyy jatkuvasti, että minkä takia tulin takaisin Skotlantiin ja miten voin olla vaan, ilman suunnitelmia. Oon kohautellut olkapäitäni. Mun mielestäni pelkkä skotlantiutumiseni oli jo iso päätös. Aina ei oo niin tarkkaa suunnitelmaa. Olin tosiaan ihan viime hetkeen saakka koditon, kunnes viimein nöyrryin ja laitoin fb-päivityksen "Olisko kenelläkään vapaita huoneita?". Se, miten nopeasti asiat hoitui sen jälkeen oli hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaa vaan pyytää julkisesti apua suosiolla, sen sijaan, että murehtii yksin.
Glasgowhun saapumiseni oli aika varovaista touhua, kun en ollut varma valtaisiko joku suuri tunnekuohu mut. Aika pystyssä pysyin. Nukuin kaverin sohvalla yöunet, menin sitten katsomaan minulle tarjottua kämppää. Koska se oli kiva, sanoin eleleväni siinä mielelläni kesän. Sitten olenkin hoitanut asioita ja väsännyt työhakemuksia. Omasta mielestäni olen ihan täydellinen jokaiseen hakemaani paikkaan, mutta ilmeisestikään läheskään jokainen työnantaja ei ole samaa mieltä!
On vähän hassua olla yksin niin pitkän ajan jälkeen. Hongkongissa ja vaihtoaikana matkustaessani nukuin melkein poikkeuksetta suurissa saleissa tai jaoin huoneen jonkun kanssa. Nyt mulla on kokonainen asunto ihan vaan itseäni varten. Pelkäsin yksinolon muuttuvan heti yksinäisyydeksi, mutta ainakin tähän saakka olen pärjäillyt. Ehkä tyhjyys ja yksinäisyys ahdistaa enemmän silloin, kun on kova kiire, eikä näe muita ihmisiä töiden ulkopuolella. Koska normikaverini ovat kesälomilla, joutunen hankkimaan uusia kavereita. Onneksi on kaikkia sellaisia sivustoja, kuten meetup, joissa voi liittyä rändömeihin tapahtumiin ja vähän kattella, millaista porukkaa paikalla on. Muutama kaveri toki Glasgowssakin on, mutta kenties vuoden poissaoloni on aiheuttanut jonkun antisosiaalisuusreaktion tai olemme muuten kasvaneet erilleen, kun ajanvietto tuntuu olevan nihkeää. On myös jotenkin hassua, että vielä yliopistoiässäkin on jotain kaveriporukoita, joita ei voi sekottaa. Itse olisin mieluusti kaikkien kaveri ja olen mielelläni ottamassa aina uusia tyyppejä omiin piireihin, mutta olen huomannut, etteivät kaikki pidä sellaisesta ollenkaan. Toisaalta jos mä saisin päättää, koskaan ei riideltäisi ja kaikki istuisi iltanuotiolla käsi kädessä hoilaamassa partiolauluja ja paistamassa tikkupullaa.
Mulla on myös kaksi vaihtoon liittyvää projektia, joista toisen väsäsin tässä jo joku päivä valmiiksi. Jälkimmäinen on kuitenkin enemmän aikaa ja vaivaa vaativa raportti, josta voinen mennä kirjastoon nauttimaan. Sen lisäksi haaveilen reissaamisesta. Olenhan hakenut jo töitä viikon, eikä tärpännyt. Kai voin luovuttaa ja lähteä pummailemaan Keski-Eurooppaan?
Kaikki kysyy jatkuvasti, että minkä takia tulin takaisin Skotlantiin ja miten voin olla vaan, ilman suunnitelmia. Oon kohautellut olkapäitäni. Mun mielestäni pelkkä skotlantiutumiseni oli jo iso päätös. Aina ei oo niin tarkkaa suunnitelmaa. Olin tosiaan ihan viime hetkeen saakka koditon, kunnes viimein nöyrryin ja laitoin fb-päivityksen "Olisko kenelläkään vapaita huoneita?". Se, miten nopeasti asiat hoitui sen jälkeen oli hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaa vaan pyytää julkisesti apua suosiolla, sen sijaan, että murehtii yksin.
Glasgowhun saapumiseni oli aika varovaista touhua, kun en ollut varma valtaisiko joku suuri tunnekuohu mut. Aika pystyssä pysyin. Nukuin kaverin sohvalla yöunet, menin sitten katsomaan minulle tarjottua kämppää. Koska se oli kiva, sanoin eleleväni siinä mielelläni kesän. Sitten olenkin hoitanut asioita ja väsännyt työhakemuksia. Omasta mielestäni olen ihan täydellinen jokaiseen hakemaani paikkaan, mutta ilmeisestikään läheskään jokainen työnantaja ei ole samaa mieltä!
On vähän hassua olla yksin niin pitkän ajan jälkeen. Hongkongissa ja vaihtoaikana matkustaessani nukuin melkein poikkeuksetta suurissa saleissa tai jaoin huoneen jonkun kanssa. Nyt mulla on kokonainen asunto ihan vaan itseäni varten. Pelkäsin yksinolon muuttuvan heti yksinäisyydeksi, mutta ainakin tähän saakka olen pärjäillyt. Ehkä tyhjyys ja yksinäisyys ahdistaa enemmän silloin, kun on kova kiire, eikä näe muita ihmisiä töiden ulkopuolella. Koska normikaverini ovat kesälomilla, joutunen hankkimaan uusia kavereita. Onneksi on kaikkia sellaisia sivustoja, kuten meetup, joissa voi liittyä rändömeihin tapahtumiin ja vähän kattella, millaista porukkaa paikalla on. Muutama kaveri toki Glasgowssakin on, mutta kenties vuoden poissaoloni on aiheuttanut jonkun antisosiaalisuusreaktion tai olemme muuten kasvaneet erilleen, kun ajanvietto tuntuu olevan nihkeää. On myös jotenkin hassua, että vielä yliopistoiässäkin on jotain kaveriporukoita, joita ei voi sekottaa. Itse olisin mieluusti kaikkien kaveri ja olen mielelläni ottamassa aina uusia tyyppejä omiin piireihin, mutta olen huomannut, etteivät kaikki pidä sellaisesta ollenkaan. Toisaalta jos mä saisin päättää, koskaan ei riideltäisi ja kaikki istuisi iltanuotiolla käsi kädessä hoilaamassa partiolauluja ja paistamassa tikkupullaa.
Mulla on myös kaksi vaihtoon liittyvää projektia, joista toisen väsäsin tässä jo joku päivä valmiiksi. Jälkimmäinen on kuitenkin enemmän aikaa ja vaivaa vaativa raportti, josta voinen mennä kirjastoon nauttimaan. Sen lisäksi haaveilen reissaamisesta. Olenhan hakenut jo töitä viikon, eikä tärpännyt. Kai voin luovuttaa ja lähteä pummailemaan Keski-Eurooppaan?
perjantai 12. kesäkuuta 2015
Ympäri maailmaa
Olen viimein jättänyt taakseni Hongkongin valot.
14 tunnin lento-operaatiossa konetta vaihdettiin yllättävän sukkelaan Moskovan Sheremetyevon kentällä - ei ollenkaan sellainen painajainen kuin elokuussa Domodevolla. Vaikka olin toki tiedostanut jo pari viikkoa jättäväni Hongkongin, lähtö tuli kuitenkin äkkiä ja yllättäen! Viimeisiin päiviin kuului viskiä, dim sumia ja vaeltamista kaatosateessa. Hyvästien jättäminen ei taaskaan ollut kovin merkittävää. Vaikka olen tehnyt jo saman monta kertaa, on edelleen vaikea ymmrtää, että nyt tuo minulle tärkeä ihminen ei ole enää osa elämääni. Kaikki aina sanoo, että on Facebook ja Skype ja niin edespäin, yhteydenpito on nykyään niiiin helppoa, mutta todellisuudessa aika harva elämän varrelta poimituista ystävistä jää rinnalle pidemmäksi aikaa. Näin ollen varon aina kaikenlaisia "me tullaan sitten käymään" tai "kyllä me nähdään vielä" -lupauksia. En edelleenkään ole tarpeeksi anglosaksinen tyhjiä lupauksia varten ja edelleen on vaikea erottaa, että jos joku sanoo jotain tarkoittaako ne oikeasti sanomaansa vai puhuuko muuten vaan. Tämä saattaa kuulostaa kauhean negatiiviselta, mutta ihmissuhteet on vähän vaativia, jos ei tiedä pitäisikö toisen puheet painaa villaisella vai oikeasti uskoa!
Suomessa oli kirpeä, aurinkoinen ilma, tyhjää ja siitepölyistä. Ihmiset ovat taas tehneet paljon elämässään. On vauvoja ja asuntoja, koiria ja valmistumisia. Uusia työpaikkoja ja puolisoja. Lihomista, kaljuuntumista ja harmaantumista. On jotenkin kiehtovaa nähdä miten muut rakentaa elämää tutuille maisemille, sinne missä minäkin olen kasvanut. Silloin kun lähdin yliopistoon Skotlantiin, päässäni pyöri ajatus, että palaisin pieneen kotikaupunkiini kandin jälkeen maisteria tekemään. Oma sinisilmäisyyteni naurattaa nyt!
Viivyin nurkissa kaksi viikkoa, jonka aikana tärkeimpiä saavutuksiani oli varmaan päivittää pikkuveljeni Minecraft. Vietän suomivierailuni nykyään aika hiljaa, sillä yleensä jos pidän tulostani meteliä, jokainen puolituttu haluaa tavata. Vaikka tää voi kuulostaa oikeen mahtavalta ensimmäisen maailman ongelmalta, on se oikeasti aika ärsyttävää, että ihmiset, joita en Suomessa asuessanikaan nähnyt kuin kerran, kaksi vuodessa, valittaa, että kun mulla ei ole suomivierailuillani koskaan heille aikaa, tai kunnen koskaan voi lähteä kotikaupunkini ulkopuolelle. Ymmärrän kyllä, että nämä ihmiset eivät näe tilannetta ollenkaan minun näkökulmastani: kotimaan visiitti on kallis ja yleensä harmillisen lyhyt. Niitä on vuodessa 1-2 ja siinä se. Sitä ei jotenkaan ulkomaille muuttaessa tajua, että ei ole välttämättä paluumuuttoa ja monista asioista, jotka oli aiemmin merkittäviä, joutuu nyt luopumaan. Ei sillä, että tää olisi ollut huono päätös!
Hongkongin jättäminen oli vähän hassua, kun tässä kuitenkin vierähti taas kymmenen kuukautta. Suomessa oli jälleen hankala käsittää sitä tilan määrää - sama asia, joka ällistytti, kun palasin 18-vuotiaana Japanista. Hongkongissa tilasta pitää maksaa, Suomessa sitä on yllin kyllin. Hongkongissa puitteet on valmiit, Suomessa kaikki meno pitää järjestää. Molemmat on ihan hyviä systeemejä.
Olisin mieluusti viipynyt Suomessa pidempään, mutta koska mulla ei ole ns. lapsuudenkotia, vierailuni on muille aina aika vaivalloista. Niinpä oli aika istua jälleen lentokoneeseen ja lähteä järjestämään elämää uudelleen Skotlantiin!
14 tunnin lento-operaatiossa konetta vaihdettiin yllättävän sukkelaan Moskovan Sheremetyevon kentällä - ei ollenkaan sellainen painajainen kuin elokuussa Domodevolla. Vaikka olin toki tiedostanut jo pari viikkoa jättäväni Hongkongin, lähtö tuli kuitenkin äkkiä ja yllättäen! Viimeisiin päiviin kuului viskiä, dim sumia ja vaeltamista kaatosateessa. Hyvästien jättäminen ei taaskaan ollut kovin merkittävää. Vaikka olen tehnyt jo saman monta kertaa, on edelleen vaikea ymmrtää, että nyt tuo minulle tärkeä ihminen ei ole enää osa elämääni. Kaikki aina sanoo, että on Facebook ja Skype ja niin edespäin, yhteydenpito on nykyään niiiin helppoa, mutta todellisuudessa aika harva elämän varrelta poimituista ystävistä jää rinnalle pidemmäksi aikaa. Näin ollen varon aina kaikenlaisia "me tullaan sitten käymään" tai "kyllä me nähdään vielä" -lupauksia. En edelleenkään ole tarpeeksi anglosaksinen tyhjiä lupauksia varten ja edelleen on vaikea erottaa, että jos joku sanoo jotain tarkoittaako ne oikeasti sanomaansa vai puhuuko muuten vaan. Tämä saattaa kuulostaa kauhean negatiiviselta, mutta ihmissuhteet on vähän vaativia, jos ei tiedä pitäisikö toisen puheet painaa villaisella vai oikeasti uskoa!
Suomessa oli kirpeä, aurinkoinen ilma, tyhjää ja siitepölyistä. Ihmiset ovat taas tehneet paljon elämässään. On vauvoja ja asuntoja, koiria ja valmistumisia. Uusia työpaikkoja ja puolisoja. Lihomista, kaljuuntumista ja harmaantumista. On jotenkin kiehtovaa nähdä miten muut rakentaa elämää tutuille maisemille, sinne missä minäkin olen kasvanut. Silloin kun lähdin yliopistoon Skotlantiin, päässäni pyöri ajatus, että palaisin pieneen kotikaupunkiini kandin jälkeen maisteria tekemään. Oma sinisilmäisyyteni naurattaa nyt!
Viivyin nurkissa kaksi viikkoa, jonka aikana tärkeimpiä saavutuksiani oli varmaan päivittää pikkuveljeni Minecraft. Vietän suomivierailuni nykyään aika hiljaa, sillä yleensä jos pidän tulostani meteliä, jokainen puolituttu haluaa tavata. Vaikka tää voi kuulostaa oikeen mahtavalta ensimmäisen maailman ongelmalta, on se oikeasti aika ärsyttävää, että ihmiset, joita en Suomessa asuessanikaan nähnyt kuin kerran, kaksi vuodessa, valittaa, että kun mulla ei ole suomivierailuillani koskaan heille aikaa, tai kunnen koskaan voi lähteä kotikaupunkini ulkopuolelle. Ymmärrän kyllä, että nämä ihmiset eivät näe tilannetta ollenkaan minun näkökulmastani: kotimaan visiitti on kallis ja yleensä harmillisen lyhyt. Niitä on vuodessa 1-2 ja siinä se. Sitä ei jotenkaan ulkomaille muuttaessa tajua, että ei ole välttämättä paluumuuttoa ja monista asioista, jotka oli aiemmin merkittäviä, joutuu nyt luopumaan. Ei sillä, että tää olisi ollut huono päätös!
Hongkongin jättäminen oli vähän hassua, kun tässä kuitenkin vierähti taas kymmenen kuukautta. Suomessa oli jälleen hankala käsittää sitä tilan määrää - sama asia, joka ällistytti, kun palasin 18-vuotiaana Japanista. Hongkongissa tilasta pitää maksaa, Suomessa sitä on yllin kyllin. Hongkongissa puitteet on valmiit, Suomessa kaikki meno pitää järjestää. Molemmat on ihan hyviä systeemejä.
Olisin mieluusti viipynyt Suomessa pidempään, mutta koska mulla ei ole ns. lapsuudenkotia, vierailuni on muille aina aika vaivalloista. Niinpä oli aika istua jälleen lentokoneeseen ja lähteä järjestämään elämää uudelleen Skotlantiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)