Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Rahasta ja nummista

Olen jättänyt Glasgown taakseni kesäksi ja siirtynyt keskelle... metsää? peltoa? Nummia!

Mut aivopestiin ensimmäisen kolmen yliopistovuoden aikana siihen, että kunnon yliopisto-opiskelijoilla tulee olla harjoittelu (internship) viimeistään kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä. Angstattuani aikani sitä, etten varmaan sellaista HK:sta käsin saisi, olin revetä riemusta kun nykyistä työpaikkaani minulle tarjottiin.

Nyt elelenkin tämän ja ensi kuun keskellä luontoa. Ei kauppoja, ei julkisia teitä. Nummia, peuroja ja järviä (loch). Lähimmälle julkiselle tielle on puolen tunnin automatka, kauppaan tunnin. Meitä on täällä töissä kymmenkunta ihmistä. Kaikki talot on pienessä sumassa ("the village") ja tapaankin melkein kaikki ihmiset päivittäin. Toimistossa mulla on myös kaverinani yleensä ainakin yksi koira. Tämä ei ole sellainen tiivis kyyläysyhteiskunta kuin mitä syrjäkylissä olettaisi, sillä kaikki täällä ovat töissä tiluksilla ja kotoisin jostain muualta. Ei siis mitään usean sukupolven traditioita. Vaikka sisäänpäinkääntyneet kyläyhteiskunnat kuulostavat sangen mielenkiintoisilta, olen kiitollinen, ettei minun sellaisessa tarvitse asua, sillä kaverini Katherinen kertoessa edellisistä asuinpaikoistaan ne ovat olleet tosiaan hyvin ahdasmielisiä ja uskonnollisuudessaan tuomitsevia.

Saavuin tänne viime viikon maanantaina. Ensimmäisenä päivänä oli kokous ja mulle näytettiin, missä mikäkin rakennus on. Toisena päivänä piti alkaa työt, mutta tietokonetunnukset ei olleet valmiit, joten mut pistettiin mukaan ostosreissulle Fort Williamiin. Ostoksille lähtö venyi ja niin lähdimmekin vasta silloin, kun piti olla jo takaisin. Palattuani kello oli jo niin paljon, että päivä oli pulkassa... Kolmantena päivänä kokoustimme ja pääsin työn makuun... kunnes internet kaatui. Eikä se siitä sitten enää noussut! Seuraavat pari päivää kävin mm. maastopyöräilemässä ja tutkin linnaa, jota yritän markkinoida. Viikonloppuna Katherine tuli käymään ja joimme viiniä ja söimme ohrakakkuja.

Tällä viikolla IT-miehet tulivat Lontoosta. Kovasti värkkäiltyään netti on toiminut joskus. Toimistossa se alkoi toimia kunnolla loppuviikkoon nähden, mikä on hyvä, koska tykkään kyllä tehdäkin jotain palkkani eteen. Kenties luon itse itselleni paineita, koska olen kuulemma ensimmäinen ei-Harvardista tullut harjoittelija täällä. En tiedä mitä ne Harvardin pojat ja tytöt on täällä tehneet, mutta varmaankin ne on olleet hyvin viisaita. Välillä olen vähän hatarilla hangilla, kun en ole tottunut olemaan itse oma projektinjohtajani, eikä kukaan oikein tunnu osaavan sanoa, mitä he oikeastaan halusivat minun täällä tekevän, paitsi markkinointia. Ensimmäisen vuoden markkinointiluennoilla meille kovasti lupailtiin, että jos onnistumme ujuttamaan jalkamme ovenrakoon ja tosiaan saamme markkinointipestin, on se luultavasti korkeintaan margariinipakkaukselle. Mikään coolimpi saa odottaa vuosien kokemusta. Minun ensimmäinen markkinointipestini on kuitenkin sellaiselle luksustuotteelle, joka soveltuu korkeintaan vain rikkaimmalle 1%:lle. Koska minä en suinkaan itse kuulu tähän prosenttiin, olen joutunut tekemään mielikuvaharjoittelua.
Lomakausi lähestyy, mutta olet kyllästynyt seilaamaan jahdillasi ympäri Välimerta, koska törmäät tuon tuostakin turistiryhmiin ja lisäksi olet kyllästynyt kokkisi ainaisiin kala-aterioihin...

Koska tiedättekö, joillakin ihmisillä on ihan oikeasti omat hovimestarit ja kokit ja taloudenhoitajat? Niin niin, kyllähän niitä näkee televisiossa ökysarjoissa, mutta on eri juttu kuulua itse tällaiseen kuvioon!

On jotenkin hämmentävää, että vieläkin koen tällaisia taloudellisia vallankumouksia.
Vallankumous 1 oli kun 17-vuotiaana Tokiossa tajusin, että hienon tavaratalon lompakko maksoi tosiaan 5000€. Muistan miettineeni, että mitenkä joku voi maksaa niin paljon jostain noin pienestä - eihän siellä lompakossa varmaan koskaan ole tuon enempää käteistäkään?

Vallankumous 2 oli kun aloitin yliopiston ja tajusin, kuinka taloudellisesti erilaisisssa tilanteissa kanssaopiskelijani olivat ja kuinka vakaan taloudellisen pohjan Suomi tarjosi minulle. Kerroin ensiksi muille ihmisille ylpeänä suomalaisesta systeemistä, kunnes ylenpalttinen negatiivisten kommenttien määrä sai minut vaikenemaan. On nimittäin paljon lellitympää, jos opintosi maksaa valtio, sen sijaan, että asialla olisi vanhempasi.

Vallankumous 3 oli Hong Kong. Hongkongissa olin samaan aikaan tosi köyhä ja tosi rikas. Heilastelin aina toisinaan vastakkaisen sukupuolen kanssa ja meni hetki joskus ymmärtääkin, kuinka paljon rahaa jollakin täytyy olla asuakseen kattohuoneistossa Causeway Bayssa, merinäköalalla tietenkin. En ihan ymmärtänyt, miksi joku komea nuori ökypankkiiri haluaisi hengailla kanssani, mutta enpä aiheesta halunnut valittaakaan. Samaan aikaan kanssaopiskelijani, se onnekas 20% Hongkongista, jonka vanhemmilla oli varaa kustantaa heille yliopisto-opinnot, intoili harjottelupalkoistaa (4€/h) tai huippupalkastaan Whatsappin data entryssa, 5,9€/h!!! Itse roikuin jossain näiden kahden maailman välisellä harmaalla alueella, jossa syödään paljon jugurttijäätelöä ja juodaan kuplateetä.

Nyt tämä viimeisin vallankumous on tosiaan se, että miljonäärien lisäksi tässä maailmassa on miljardöörejä. Tulevia illalliskutsuja yms ajatellen on jotenkin huvittavaa, että edelleen seilailen jossain yhteiskuntaluokkien välissä, minä Suomen valtion tuilla tutkintoni lukenut. Olisi jännittävää, jos olisin vähän mielenkiintoisempi ihminen tai jos vaikka koko vaatekomeroni ei olisi Primarkista, H&M:sta tai Thaimaan bazaareista.

Katsellessani tässä tämän vuoden työsuhdeasuntoani fundeeraan vaan, että taidan olla hyväntekeväisyystapaus!