Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Tuu mun vaimoksein

Kiinalainen uusi vuosi lähestyy, kuin myös Malesian reissu. Suunnitelmana on nyt paeta Kuala Lumpurista saman tien Langkawin saarelle. Olisin alkuun halunnut sukelluskurssille, mutta ilmeisesti Malesian parhaat alueet eivät sovi siihen tähän vuodenaikaan. Lopun reissun suunnitelma on auki ja minäpä pidän siitä.

Uuden vuoden kunniaksi asuntolalla tarjottiin ruuanlaittokurssia! Eilisessä laitettiin nyyttejä ja tämänpäiväiseen kuuluu seesamipallot ja kalapullat. Tunnelma eilen oli aika mukava, ellei vähän kaoottinen. Pienessä huoneessa heilui lukuisat veitset ja muutama Saksassa harjoittelun tehnyt HKlainen toisteli osaamiaan saksankielisiä sanoja, paikalla olleiden saksalaisten yrittäessä hyvin kiusaantuneina ymmärtää tätä omaperäistä ja luovaa ääntämistä. Saimme kuitenkin aikaan varsin erinomaisia mykyjä. Skotlannissa laitan aika pitkälti japanilaista ruokaa, joten gyouza, japanilainen versio jiaozista, oli aika tuttu juttu. HK-version täyte oli hieman erilainen ja paistamisen ja höyryttämisen sijaan mykyt keitettiin. Gyouzan täytteeseen laitan yleensä porsaan jauhelihaa, kiinankaalia, kevätsipulia, inkivääriä, chiliöljyä ja valkosipulia. Näihin tuli kahta eri lihaa, vain hyvin vähän kaalia ja jonkin verran inkivääriä, plus mausteita. Pääsin tässä kohtaa mainitsemaan kaikille kuulijoille japanilaisen soijakastikkeen ylivoimaisesta paremmuudesta, mikä varmasti kiinnosti kaikkia.

Meidän piti olla neljän hengen ryhmissä, mutta minun ja tapaamani Julian ryhmässä ei ollut muita. Julia piti reseptiä ihan hyvänä, mutta ihmetteli kuitenkin saksalaisena, miksemme käyttäneet sipulia ja makkaraa täytteessä. Olin salaa tyytyväinen pieneen ryhmäämme (enemmän ruokaa), mutta tuplamäärän rypyttäminen hieman kauhistutti. Ihan turhaan - olimme jopa nopeampia kuin monet muut. Wonton-taikinakiekot siis täytetään ja taikina taitellaan nätiksi nyytiksi. Itse olen harrastanut tätä rypyttämistä jo useamman vuoden, niin olen kyllä sangen tehokas siinä, mutta ei lopputulos edelleenkään mitään kauneuskisoja voita. Paras tapaamani rypyttäjä on skottikaverini James, joka heti ensimmäisestä kerrasta alkaen taitteli paljon kauniimpia nyyttejä kuin allekirjoittanut. Skotlannissa gyouza-partyni kulkevat tätä rataa: kutsu kavereita illallistamaan, laita kaverit tekemään manuaalinen työ (pilkkominen, rypytys). Itse vastaan paistamisesta ja autan syömisessä. Tällä kertaa vastasin sekoittamisesta, rypyttämisestä ja etenkin syömisestä. Olin varmaan aika ärsyttävä pari, koska Julia vielä keitteli nyyttejä, kun itse olin aloittanut syömisen :D

Sekä kiinalaiset että japanilaiset nyytit ovat todella herkullisia, mutta aika vaivalloisia laitettavia. Tämänkertaisiin nyytteihin jauhoimme puolet jauhelihastakin itse, ihan vaan veitsellä. Olisin osannut tehdä kiinanyyttejä ihan reseptiäkin seuraamalla, mutta halusin lisää opetusta rypyttämiseen. Paikalla oli muutama mannerlainen, jotka esittelivät innoissaan, miten heidän alueellaan nyyttiä väännellään ja aika origamimaisia tuloksia siitä tuli. Mietin itsekseni, että tuosta saa kyllä varmaan viisikymmentä avioliittopistettä. Itse laittaisin ehdottomasti Tinderiin tai OkCupidiin kuvia nyyteistäni jos olisin noin taitava. Ikävä kyllä ainoa mahtava kykyni on taputtaa käsiä todella kovaa ja hyvin eri tahdissa kuin muut!




tiistai 10. helmikuuta 2015

Kahdeksan kuolemattoman harjanne

Halusin viime lukukaudella kovasti vaeltamaan, mutta sää oli kuumuudessaan aika karsea ulkourheiluun. Näin talven tullen olenkin innolla ilmoittautunut vaelluksille. Viime viikkoinen kävelyretki oli kiva lämmittely, mutta kaipasin ehkä vähän jotain vaativampaa. Tänä sunnuntaina sitä olikin luvassa! Pat Sin Lengin 8 kuolematonta huippua!

Kaverini Steven järjestelee aina välillä jotain pikkupatikointia. En ollut hänen seuraansa vielä liittynyt, mutta olin kuullut kauhutarinoita hänen kuvauksistaan: Stevenin "helppo, ehkä kaksi tuntia" tarkoitti normaaleille ihmisille kolme tuntia kipua ja mudassa ryömimistä. Pat Sin Lenin hän oli arvioinut viisituntiseksi ja 11km:n mittaiseksi rennoksi kävelyksi ja, kuten odottaa sopi, se oli reippaasti rankempi!

Meitä oli aika iso porukka, yli kaksikymmentä. Olin itse varautunut 1,5l vettä, eväillä ja rennolla kerrosvaatetuksella. Vettä olisi voinut olla ehkä hieman enemmän, hattu unohtui, kuin myöskin päivänvarjo ja aurinkorasva! Ylhäällä oli kuitenkin niin tuulista, etten tiedä olisiko varjon käyttö onnistunut. Reissussa mukana ollut Samuel oli geneettisesti melko lähellä itseäni: meillä oli sama tukanväri, ihotyyppi ja niin edelleen. Olin iloinen löytäessäni toisen heimolaisen, varsinkin kun hän ei ollut unohtanut aurinkorasvaa. Ahkerasta rasvaamisesta huolimatta kasvoni ja olkapääni punoittivat lopussa. Vähän mahdotontahan tuo on suojautua, kun on hiki koko ajan. Onneksi viikinkilettini oli osaksi auki, niin hiukset suojelivat niskaa, joka olisi muuten varmaan porotteesta johtuen ollut loppua kohden vesikelloilla.

Retki oli todella rankka kaltaiselleni satunnaiskuntoilijalle. Kilometrejä oli ainakin viisi enemmän, kuin mitä Steven oli kuvaillut ja reissu oli pitkälti nousuja ja laskuja. Olin etukäteen todella huolissani, että olisin hidas ja jäisin jälkeen, mutta mitä edemmäs etenimme, sitä paremmin pysyin kärjen tahdissa kiinni. Osa porukasta oli selvästi tottumattomia luonnossa kulkemiseen ja jäivät tuon tuostakin jälkeen. Heitä oli pakko jäädä välietapeiksi odottelemaan, sillä muuten erot kävelyvauhdissa olisivat tehneet etäisyydet eri ryhmien väleissä mahdottomiksi. Osa porukasta oli myös ihan suoraan typeriä: poikkesivat omille poluilleen, eksyivät ja joutuivat peruuttamaan takaisin. Hip hip, hurraa! :D

En tiennyt etukäteen, että huippuja on kahdeksan, joten oli väliin vähän lannistavaa kavuta kukkulalle (500-600m merenpinnan yläpuolella), taas alas ja sitten saman tien seuraavalle. Maisemta oli henkeäsalpaavat. Paljaat rinteet muistuttivat etäisesti Skotlannin ylämaiden rinteitä ja tunsinkin koti-ikävän riipaisevan hieman. Porukka, varsinkin nopein ryhmä, johon itsekin juuri ja juuri kuuluin, oli tosi kannustavaa - ei mitään sitä pilkkaamista, mitä viime lukukauden kaveripiirissäni tuntui olevan tapana. Steven neuvoi välillä, mistä pääsee helpompaa reittiä, mutta koska parhaat maisemat oli raskaimpien kapuamisien kautta, päätin koetella jalkojani. Olin naisista ainoa, joka pysyi raskainta reittiä ja varsinkin nopeimpien mukana.

En menisi kauheasti kuntoani kehumaan, mutta mulla on jotain, mitä kenelläkään muulla ryhmässä ei ollut: suomalaista sisua. Jooo... Voi kuulostaa kansallisromanttiselta hömppäilyltä, mutta kyllä pohjoismaalainen sisu on oikeasti asia, jota ei jokaiselta löydy. Pusken läpi esteen. Kestän hetken epämukavuutta hampaat irvessä. En panikoi sateessa kastumisesta tai jalkojen kivistämisestä. Joskus pitää vähän tuuppia itseään eteenpäin, eikä jäädä reunoille norkoilemaan, josko asiat muuttuisi helpommaksi. Oon huomannut täällä ja Skotlannissa, että ihmiset jättää kauhean helposti kaiken kesken, jos se vaikuttaa liian vaikealta tai jos ei heti onnistu. Tiedä sitten onko tällä loppujen lopuksi mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa, kun en voi väittää pahemmin muiden suomalaisten kanssa henganneeni, mutta tykkään ajatella niin.

Palataanpa asiaan. Kapusimme kivaa vauhtia. En tiedä tuleeko raskaassa reissussa ihmisten luonteet vahvemmin esiin, mutta tykästyin paljon moniin retkellä olijoihin. Yksi tyyppi kulki takanani ja tokaisi sitten, että sullapa on mahtavat pohkeet.

"Ai häh?"

"Niin että taidat kuntoilla aika paljon. Vahvan näköiset ovat sun jalkasi."

En ollut edelleenkään ihan varma oliko tämä vitsi.
"Kiitos..."

"Mä kato kuljin kaikkien takana ensimmäisen tunnin ja vertailin jalkoja. On pakko sanoa, että sun koivet oli kirkkaasti ykköset. Olispa mullakin tuollaiset."

Mietin siinä sitten hetken, että koskakohan viimeksi sheivasin sääreni ja päätin vaihtaa paikkoja niin, että minä kuljin tämän kaverin takana. Enää en kehdannut olla hengästynyt kun kuljen niin komeilla jaloilla.

Toinen suosikkihetkeni oli, kun rinnallani kulkenut poika jäi rinnettä laskeutuessa vähän jälkeen. Jäin aina välillä odottamaan häntä. Muistin viimevuotisen Skyen reissun ja kuinka muilla oli silloin vaikeuksia laskeutua rinteitä alas.
"Sä et varmaan kiipeillyt kamalasti lapsena?"

"No en koskaan, miten niin?"

"Mietin vaan. Mä kiipeilin aika paljon, niin musta tuntuu, että sen takia mun on edelleen luontevaa ja helppoa mennä alamäkeä."

Kenties kommentointini tuntui hieman negatiiviselta tai vähättelevältä, sillä silloin tämä tyyppi yritti nostaa vauhtia ja pyllähti suoraan persuksilleen! Ei siinä vielä mitään, mutta sen voimasta hän liukui koko rinteen alas takapuolellaan, karjuen koko ajan. Kun kävi ilmi, ettei häneen sattunut, purskahdin nauruun, sillä se oli melkoinen liuku. Matkalla ei myöskään ollut yhtään kiveä, että hyvin sileä lasku, mikä tuntui aika uskomattomalta tuurilta, kun katsoi muita rinteitä.

Reitin lopussa jalkani olivat melko finaalissa. En viimeisten kahden tunnin aikana uskaltautunut lepäämään, sillä pelkäsin, etten kykenisi enää nousemaan. Nauroin myös väsymyksestä ihan ihmeellisille asioille: esimerkiksi saatuani selville, että 'metri' kirjoitetaan kiinaksi samalla merkillä kuin riisi, oli minusta tajuttoman hauskaa. Steven ei ymmärtänyt alkuunsa minkä takia 511 riisin korkuinen huippu oli mielestäni ihan hillitöntä. Pelko voimien loppumisesta oli ihan aiheellinen, sillä lopussa hetken aloilla istuttuamme oli todella vaikeaa nousta ja kulkea bussille. Päästyämme takaisin sivilisaation pariin, menimme Vietnamilaiseen ravintolaan nuudeleille. Seurueen amerikkalainen kiusaantui hiljaisuudesta, mutta kenelläkään ei ollut voimia keskustella hänen kanssaan. Itse toistelin vain, että hyvää ruokaa. Oma annokseni oli niin maukasta, että aloin miettimään, josko pitäisi matkustaa Vietnamiin.













maanantai 9. helmikuuta 2015

Those kicks were fast as lightning

Takana on taas kiva viikonloppu!

Perjantaisin mulla on luentoja seitsemään saakka. Ei ollut mitään suunnitelmia, niin laitoin kaverilleni Danielille viestiä, että viskiä tai drinkkejä, miten ois. Hänhän suostui, joten suuntasimme Tsim Sha Tsuihin Knutsford Terracelle, joka on mun suosikki ei-ladies night vaihtoehto. Knutsford Terrace on pieni kävelykadunpätkä piilossa rakennusten välissä, jonka varrella on ravintoloita ja baareja. Tsim Sha Tsui on Kowloonin puolella (eli ei kaukana yliopistosta) ja tällä nimenomaisella alueella on paljon vähemmän expatteja ja turisteja kuin mitä Wanchaissa tai LKF:ssa, ei liiemmin filipinonaisiakaan. Aika kallistahan tuo oli, varsinkin kun Danielin takia emme päässeet Happy Houriin :D Oli kuitenkin kiva rentoutua ja istua vaan drinkki kourassa, sen sijaan, että olisi aina jossain jumputuspaikassa väistelemässä humalaisten ranskalaisten kouria ja suttunaamaisten tyttöjen ilmaisvodkapaukkujen läikytyksiä. En muutenkaan usein käytä rahaa alkoholiin (ellen osta huoneeseeni viiniä/viskiä), että ehkä tuo kerran menettelee.  Ostimme illan toisessa baarissa "kannun" Magnersia, joka paljastui ehkä vähän päälle litran annokseksi. HK:n pintit on kooltaan melko minimalistisia. Kannun hintakin oli luokkaa $288, että siinä oli varmaan elämäni kallein siideri! Magners, vaikkei suosikkisiiderini, oli kuitenkin mukavan kotoisan makuinen. Vaikka vaihtovuosi on ollut aika mahtava, kaipaan välillä Skotlantiin. Varsinkin silloin, kun juomavesi on loppu, eikä sitä tosiaan saa lisää omasta rakennuksesta... Toisaalta kaipaan myös Suomeen ja Japaniin, että en tiedä auttaako missään maassa oleskelu asiaa olennaisesti!

Lauantaina menimme samaisen Danielin kanssa testaamaan vähän nuudeleita. Raamenia tällä kertaa tsukemenin, eli dippausnuudelien, muodossa. Oli todella hyvää! Samaan hintaan (HKD88) sai valita ottaako 100, 200 vai 300 grammaa nuudeleita. Minä otin tietenkin niin paljon kuin mahdollista. Hyvä päätös, loistava kulhollinen. Soijapohjaiset liemet on harvinaisuus HK:n raamenpaikoissa, jossa kaikki tuntuu olevan tonkotsua, joka on itselle liemistä vähiten mieluisin.

Syötyäme suuntasimme HK:n elokuva-arkistoon. HK:ssa on tehty vaikka minkälaista filmiä takavuosina, joten oli mielenkiintoista katsastaa ilmainen näyttely. Olen vanhojen filmien ystävä ja vaikken ole vielä montaakaan HK-leffaa nähnyt, kiinnostaa! Elokuva-arkistolla myös esitetään elokuvia, mutta ikävä kyllä päivän filmit oli jo loppuunmyyty. Katselimme kuitenkin lumoutuneina (tai kenties eilisestä väsähtäneinä) pätkiä eri aikakausien klassikoista. Daniel on aika hyvä kaveri, sillä hän ei anglosaksisuudestaan huolimatta ole vaatimassa, että koko ajan täytyy puhua. Itse kaipaan välillä suomalaisen kulttuurin hiljaisuutta - välillä kun vaikkapa länsieurooppalaisten kanssa hengaa ja vaikenee, ne kiusaantuvat kovasti. Sain myös vihdoin tietää, että asuinrakennukseni takana oleva Run Run Shaw media centre on nimetty elokuvamoguli Run Run Shawn mukaan. Näyttelyssä oli aikajana hänen vaiheikkaasta elämästään. Meitä huvitti erityisesti hänen avioliiton solmimisensa 90-vuotiaana ja eläkkeelle jäämisensä yli satavuotiaana. Niin ne vaan toiset jaksaa!

Arkiston jälkeen emme olleet mitenkään nälkäisiä, mutta istuuduimmepa kuitenkin kahvilaan suklaakakkua ja kahvia (minä matcha lattea) nauttimaan. Vähän hinnat hirvitti, varsinkin kun tuntuu, että kulutan nykyään niin paljon rahaa, mutta enpä kuitenkaan jättänyt kakkua hyllyyn... Tässä kohtaa olimme melko ähkyssä ja raukeita raskaasta elämästämme. Vierimme takaisin kampukselle lepäämään, sillä sunnuntaina oli edessä melkoinen koitos. Siitä lisää ensi kerralla.








keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Crawl like a cat, sting like a bee

Tammikuu vierähti ohitse kauhealla vauhdilla. Mulla ei varsinaisesti ollut mitään uudenvuodenpäätöksiä, joten en niitä rikkonutkaan. Haluan enemmän vaelluksia tälle lukukaudelle, joten päätin, että on aika nostaa kuntoa. Oonkin käynyt sellaisilla kuntotunneilla tiistaisin ja torstaisin, jotta sais jotain lihaskuntoa aikaan, ja välipäivinä yritän käydä hölkkäämässä. Tähän saakka olen käynyt vaan tunnin, kahden pyrähdyksillä, kun nuo hienot vaellukset on jotain 5-10 tunnin koetuksia. Ensimmäisen pidemmän episodin oli määrä olla viime lauantaina, mutta kehnon sään vuoksi jouduimme vaihtamaan 5-tuntisen rypeämän 3-tuntiseen, koska ensimmäinen oli portaita, jotka eivät kostealla säällä olisi turvallisia. Päädyimmekin Shing Munin tekojärveä kiertämään.

Reitti oli kaunis, mutta myös helppo, koska nousuja oli tuskin ollenkaan. Reittikin oli koko matkan päällystetty, joten kyseessä oli enemmän kiva kävelyretki. Matkan varrella näkyi paljon kulkulehmiä ja apinoita. Katulehmiä näkee Hongkongissa muuallakin, esim Lantaun saarella. Viimeksi kun kysyin asiasta, mulle kerrottiin Hongkongin navettateollisuuden kaatuneen ja lehmien jääneen oman onnensa nojaan.  Googlettelin aihetta vähän ja ilmeisesti vuonna 2012, Hongkongissa oli 1230 lehmää vapaalla (HK info.gov, 2013). Mun mielestä koko ajatus, että täällä vaan hengaa kodittomia lehmiä oli ihan pöljä. Mitä hukkaan heitettyä pihvilihaa!

Lehmät on ihan jees. Apinat sen sijaan... Oon nähnyt ennenkin apinoita, joten tiesin mitä kusipäitä ne on. Apinat äityy helposti aggressiivisiksi, varsinkin jos ne näkee ruokaa, joku katsoo niitä väärin tai pitelee väärän väristä muovipussia. Apinoita oli matkan varrella monessa paikkaa ja vaikka ne onkin ihan söpöjä ollessaan paikallaan tai vaikuttavia hyppiessään ympäriinsä, en silti voinut olla hiljaa vihaamatta niitä. Mietin, miksi inhoan apinoita niin paljon, mutta syy saattaa olla siinä pettymyksessä, kun on koko elämänsä pitänyt apinoita hassuina pikku karvakasoina ja sitten ne paljastuu nisäkkäiden harakoiksi.

Päivä oli ollut kylmä ja vaikka reitti ei ollutkaan vaativa, oli sen jälkeen kiljuva nälkä. Menimme koko porukan voimin (16henkeä) syömään dim sumia, mikä oli alkuun todella turhauttavaa, koska ruoka tuli niin hitaasti. Vieressäni istunut amerikkalaispoika ei myöskään selvästikään ollut tottunut jakamiskulttuuriin, sillä hän lappasi reippaasti lautaset tyhjiksi omalle kulholleen, välittämättä siitä, ettei kukaan muu pöydän ääressä ollut saanut mahdollisuutta maistaa. Toisaalta hänen ei sitten tarvinnutkaan kärvistellä nälkäisenä... Mukana oli myös kaksi kasvissyöjää, jotka ilmoittivat pöytään istuessaan, etteivät pidä dim sumista ja haluavat tilata jotain muuta. Oli siinä sitten vähän tuskastuttavaa selittää, että niin tää on dim sum -ravintola. Kun ruoka alkoi sitten valumaan pöytään vähän vauhdikkaammin, oli jo paljon parempi olo. Vieressäni istunut amerikkalainen nosti lautasia itselleen edelleen aika itsevaltaisesti, mikä vähän hymyilyttikin jo. Varsinkin kun hänen syömäpuikkojen käyttöään korjailtiin ja poika väitti itsepäisesti, että: "Ei, tuo on liian vaikeaa. Voi syödä mihin tyyliin tykkää." ja se kuulosti jo todella amerikkalaiselta.

Illalla menimme syömään vielä Din Tai Fungiin (Michelin-tähti!) Tsim Sha Tsuihin vaelluksella tapaamieni Danielin ja Hannahin kanssa. Hannah on vege, joten jouduimme hieman tahdikkaasti ilmaisemaan, ettemme ole kiinnostuneet jakamaan kasvisruokia hänen kanssaan. Pidän toki paljon kasvisruuasta, mutta taiwanilainen Din Tai Fung on kuuluisa xialongbaostaan, keittomykyistään, joista ainoatkaan eivät olleet kasvisruokavalioon sopivia. Ruoka oli tosi hyvää, vaikkakin niin hintavaa, että mitään valtavaa ateriaa siitä ei tullut koottua.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Olen alkanut käymään sunnuntaisin raamenilla, joten näin tein nytkin. Daniel oli ilmoittanut jo tulevansa mukaani ja Hannah halusi tulla myös. Minulla ei ollut mitään tätä vastaan, mutta ilmaisin kyllä ääneen huoleni siitä, että kasvissyöjä viihtyisi raamenravintolassa, jossa todennäköisesti ei olisi mitään vegevaihtoehtoa. Hän kuitenkin liittyi seuraan, joten mikä minä olen valittamaan. Tällä kertaa vuorossa oli BB Ramen / Ramen Nagi HK:n saarella. Ihan kunnon kulho! Paikalle tullessamme Hannahille ilmeisesti vasta oikeasti valkeni, että niin täällä liemi on tehty porsaan luihin, ei ole mitään kasvisvaihtoehtoa. Kokki oli kuitenkin todella ystävällinen ja yritti tehdä jonkun erikoisversion hänelle. En sanonut mitään, mutta nuudelit öljyllä ja sipulilla vaikutti vähän tylsiltä, varsinkin kun hän sai maksaa melkein tuplahintaa...

Nyt olen ilmoittautunut toiselle, raskaammalle vaellukselle ensi lauantaiksi. Pat Sing Lengin pitäisi olla 11km/5h, eli varmaan paljon nousua ja laskua... Ryhmä on kuitenkin sen verran suuri, että luultavasti vauhtimme ei voi olla ihan hirveän vaativa. Olen aina huolissani, että olen niin hidas, että hidastan muita, vaikkei niin ole koskaan käynyt. Innolla odotan!













 Din Tai Fung

 Chilikanaa paistetulla pinaattipedillä


Kauko-ohjattavat veneet hurjasteli Victoria Parkissa :)