Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

And your toilet is like your personal robot, taking care of your ass

Niistä japaniennakkoluuloista ja -odotuksista. Jokaisella ihmisellä on varmaan joku mielipide ja mielikuva Japanista, on se sitten positiivinen tai negatiivinen. Välillä sitä törmää mitä ihmeellisempiin ajatelmiin siitä, millaisia japanilaiset tai kulttuuri Japanissa on. Yleensä koen velvollisuudekseni korjata näitä harhaluuloja, usein muiden ihmisten harmiksi. Pyynnöstä käyn nyt läpi mitä muistuu, että ihmiset on tokaisseet. Luultavasti unohdan ne parhaimmat sutkautukset, mutta ei voi mitään!

Japanilaisilla ei ole huumorintajua.
On. Sarkasmia sen sijaan ei ole. Japanihuumori nojaa usein sanaleikkeihin ja slapstickiin.

Japanissa on ihmeelliset supermonimutkaiset modernit vessat
Suurin osa vessoista Japanissa on sellaisia kyykkyvessoja, ilman pönttöä. Varmaan olleet sellaisia viimiset viiskyt vuotta. Hienossakaan vessassa ei nyt mitään ihan ihmeellisiä toimintoja yleensä ole. On bidet-suihkunappi, jota meillä Suomessa vastaa se pöntön vieressä oleva käsisuihku (jota kaipaisin Britanniaankin). On nappi, josta saa vessanvetämisäänen, koska luonnon äänet on japanilaisten mielestä hyvin noloja. Nauhoitetta käyttämällä säästetään vettä. Sitten on pöntönlämmitin, joka on aika paras juttu, koska keskuslämmityksen puuttuessa talot Japanissa on usein todella kylmiä talven aikana. Sen sijaan klosetin yläpuolella, siinä missä Suomessa on huuhtomisnappi, on usein käsienpesuallas: peset kätesi vedellä, joka käytetään myöhemmin huuhteluun. Joskus huvittaa kun turistien listalla Japan-Must-Do -asioina on nimenomaan vessat ja luotijunat :D

Japanilaisilla naisilla ei ole mitään oikeuksia
Joissain asioissa Japani ei oikein toimi. Japani on hyvin maskuliininen maa, tarkoittaen sitä, että sukupuolten välissä on valtavat kuilut. Pojista kasvatetaan miehiä ja tytöistä naisia, sen sijaan, että lapsista aikuisia. Naisilla on varmasti hyvin kattavat oikeudet, mutta ne menee hyvin sukupuoliroolien mukaan. Voi asua kotona tai muuttaa pois. Mennä naimisiin tai ei. Jäädä kotirouvaksi tai työskennellä. Sen sijaan mahdollisuuksia on harvemmin - 70% naisista jää lapsen syntymän jälkeen kotiin, koska työn ja vanhemmuuden yhdistäminen on paljon Pohjoismaita vaikeampaa. Naisten urakehitys on myöskin nihkeää, eikä naisia kouluttaudu juuri ollenkaan isolle osalle aloista. Japaniyhteiskunta on edelleen rakennettu perinteisen perhemallin varaan: isä käy töissä, äiti on lasten kanssa. Isän palkka menee suoraan äidin hoiviin, josta äiti sitten jakaa koko perheelle käyttörahat niin lapsille kuin isällekin.
Olen pohjoismaalaiseksi naiseksikin aika androgyyni luonteeltani, niin oli kyllä teini-iässä hieman hankalaa sulattaa, että mun sukupuoleen kuuluisi jotain muutakin, kuin lisääntymiselinten muoto.

Japanilaiset pukeutuu todella erikoisesti ja värjää hiuksiaan mitä erikoisemmilla väreillä
Pukeutuminen Japanissa on itse asiassa tosi konservatiivista. Suurimman osan elämästään japanilaiset verhoutuu johonkin uniformuun. Vapaa-ajan pukeutumisessa valtaosa seuraa valtaväen muotia (joka yleensä kyllä poikkeaa länsimaista), mutta yleensä värit ja kuviot on hyvin maanläheisiä ja normaaleja. Niitä lehtikuvien cosplaytyttöjä ja goottipoikia pitää mennä ihan erityisiin paikkoihin katsomaan.

Japani on huippumoderni tekniikan ihmemaa
Japaniteknologia on monelta osin paljon länsimaita jäljessä. Toki juoma-automaatit sun muut automaatit on tehokkaita ja konbinissa voi tehdä kaiken alkaen laskujen maksusta nuudelien lämmittämiseen, MUTTA Japanissa ei edelleenkään ole pahemmin nettipankkia, maksaminen tapahtuu käteisellä, faksi on edelleen käytössä, nettisivut on rumia ja ihmisten tietotekniikkaosaaminen junnaa jossain muinaisajoilla.

Japani on itsensä ilmaisun ihmemaa
Länsimaat on individualistisuudessaan itseilmaisun mekkoja! Japani on pidättäytymistä ja massojen seuraamista byrokratian tahtiin.

Japani on vitun pervo pornomaa
Pornoteollisuus Japanissa on kyllä aika uskomattoman tehokas: kaupallistuminen on saavuttanut huippunsa, kun joka segmentille on, mitä tarjota. Tunnustan, etten osaa ihan hirveästi arvioida japanierotiikkamateriaalin outoutta, mutta 127 miljoonan ihmisen hyvin homogeeniseen valtioon mahtuu vaikka mitä kinkkiä. Osaltaan siihen liittyy myös varmasti vastakkaisen sukupuolen eksotiikka, joka korostuu näissä maskuliinisissa maissa.
Sen sijaan asenteet seksiä ja julkisia hellyydenosoituksia (halaukset, pusut) kohtaan on paljon konservatiivisempia kuin mitä länsimaissa. TV:ssä näkee yleensä vaan noloja japanipusuja, joissa tyttö seisoo liikkumatta draamasarjan kliimaksissa ja poika nojautuu metrin päästä niin, että huulet hieman ehtivät hipaisemaan. Mitkään netistä tutut pikkuhousuautomaatit ei itse asiassa ole laillisia ja internetissä pyörivät artikkelit runkkaustelkkariohjelmista tai muista käsittämättömän pervoilta kuulostavista tv-ohjelmista on nimenomaan pornoa - ei ilmaiskanavien keskiviikkoprimetimesarjoja. Suomeen verrattuna Japani asettaa myös paljon rajoitteita seksille: seurustelevien parien yhdessäasuminen on edelleen tosi harvinaista. Tytöt asuu myös usein kotona avioliittoon saakka, jolloin yhdessä vietetyt yöt on luonnollisesti harvinaisempia. Japanissa on tarjota pariskunnille paljon parin tunnin pakettihinnalla seksihotelleja, vaan onhan se vähän eri juttu, kuin nukkua samassa sängyssä useampi yö viikossa.

Japanissa syödään tosi outoja asioita, kuten esim. koiria
Ruoka Japanissa on ihan mahtavaa, mutta mitään kovin erikoisia aineksia ei ole, ellei sitten pidä vihreää teetä eksoottisena.

Japanilaiset on superkohteliaita/tunteettomia
Ihmiset ilmaisee tunteensa eri tavalla. Pidättäytyväisyys on iso osa kulttuuria. Samaan tapaan kuin kamerallekin hymyillään, vaikka itkettäisi, tatemae kuvaa sitä julkista minää, joka muille näytetään ja honne todellisia tunteita.

Japanilaiset on tosi outoja
Tähän en oikein koskaan osaa sanoa mitään. Varmasti monet perinteet ja kulttuuriseikat saa Japanin näyttämään ihan pimeältä, mutta hei selittäkääpä vaimonkantokisoja tai yrityksen saunailtoja vaikka amerikkalaiselle.

Japanilaiset katsoo vaan kauhuleffoja
On vähän huvittavaa, että niin monet kuuluisat kauhuleffat ja kauhukonseptit on Japanista, kun välillä tuntuu, ettei niitä suostu katsomaan kukaan. Japanilaiset ovat paljon herkempiä myöntämään, että pelottaa kuin mitä suomalaiset.

Japanissa et ole koskaan japanilainen, mikäli et synny japanilaisena
No juu eipä niin. Lähiaikoina mulle asiasta esitelmöi kanadalainen poika, kysyen, että eikö jos asun Skotlannissa useamman vuoden voin alkaa esittäytymään skotlantilaisena tai että jos joku muuttaa Suomeen, pitävät ihmiset häntä kymmenen vuoden kuluttua suomalaisena. Jouduin hieman varovasti selitellä, että eipä tämä taida näin toimia missään Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Hauska yksityiskohta sen sijaan on, että tavatessani Japanin ulkopuolella vakituisesti asuvia japanilaisia, he ovat tosi iloisia tapaamisestani, koska "on niin mukavaa tavata muita japanilaisia". Japanissa en tule koskaan olemaan japanilainen, mutta Japanin ulkopuolella moiseen ei mennyt paljon mitään!

Japanissa kaikki lukee sarjiksia/pelaa videopelejä/katsoo piirrettyjä/teeveessä pyörii piirretyt aamusta iltaan
Ei :(
TV:ssä ei pyöri paljoakaan piirrettyjä ja nekin on suurimmaksi osaksi lasten sarjoja. Nää kaikki kolme kuuluu valtaosan mielestä ajanhukkaan. Vaikka sarjakuvien lukemisessa aikuisena (niin kotona kuin julkisella paikalla) ei ole niin suurta stigmaa kuin mitä länsimaissa, ei se ole läheskään niin yleistä kuin mitä ihmiset luulee.

Japanilaiset ovat uskomattomia työmyyriä
Living-to-work -kulttuuri on voimassaan monessa maassa. Japanissa tää ilmenee sillä, että töihin mennään aikaisin ja lähdetään myöhään. Sillä että kuinka työteliäs tuossa välissä on ei ole niin väliä, kunhan näyttää vaan naamaansa... Suomessa on kai vallallaan tulosorientoituneempi kulttuuri: kotiin voi mennä kun valmista tuli ja jos kello lyö viisi, huomenna voi jatkaa. Työtä tehdään elämää varten!

Japanilaiset syö sushia joka päivä
Sushi on miljoona kertaa parempaa Japanissa, mutta eipä se jo hintansa puolesta arkiruokaa ole, Japanin ruokakulttuuri on ihan mahtavaa, mutta sushi on vain pieni osa siitä.

Japani on niin saastunut/taudit niin yleisiä, että ihmiset käyttävät päivittäin maskeja
Naamari on hyvä, kun on sairas. Ei näet pääse basillit leviämään. Usein se myös helpottaa hieman hengitystä jos kurkku on kipeä. Japani on itse asiassa hyvin puhdas, eikä ilmanlaatua tarvitse liiemmin murehtia isoissakaan kaupungeissa.


tiistai 12. toukokuuta 2015

Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina

Viime viikolla ostin viimein liput Suomeen :)

Vaihtovuosi on kahta koetta lukuunottamatta pulkassa. Sitten voin mennä hetkeksi katsastamaan kotimaan ja siirtyä sitten Glasgowhun, jossa minua odottaa paras kaverini ja Disneyelokuvamaraton.  Olisin mieluummin pitempäänkin Suomessa, mutta mulla on kaikkea pientä ja vähemmän pientä hoidettavaa Glasgowssa, joten parempi vaan ryhtyä tuumasta toimeen. Voin kuvitella Skotlantiin palun olevan lähtöä karumpi, mutta kai tästä selvitään. Olen Japanista palattuani lukenut kokeisiin, juossut salilla (kirjaimellisesti, ulkona on jo liian kuuma urheiluun) ja syönyt, ei mitään sen ihmeellisempää siis. Vähän harmittaa, ettei tänäkään vuonna ole kunnon kesäsuunnitelmia ajoissa, mutta aina mä nää jotenkin somplin :p pääasia, että on joku majapaikka tiedossa kunnes löydän oman asuinsijan.

Mulla olis vielä viisumi Kiinaan, mutta sen käyttämiseen ei kyllä jää aikaa. Samoin halusin niin kovasti käydä myös Indonesiassa ja Vietnamissa, mutta kaikkipa ei onnistu. Monet matkustaa kokeiden jälkeen, mutta mä haluan pikkuveljeni 8-w synttäreille! Ihmiset ei aina ymmärrä, kuinka erityistä mulle on päästä käymään kotimaassa. Olisi kiva, jos kaverina olisi myös muita vakituisesti ulkomailla opiskelevia, nyt vaihdossa olevia opiskelijoita, mutta olemme aika niche segmentti!

Tää lukukausi on ollut paljon ekaa lukukautta kivempi. Ekalla lukukaudella oli tosi kuuma, podin henkilökohtaisia kriisejä ja asiat oli vieraita. Tällä lukukaudella on ollut viileämpi, olen potenut henkiökohtaisia kriisejä, mutta ympäristö ei enää ole niin vieras. Hongkong on melko tuttu. Vaihtovuosi on ollut pitkä sarja uskomattomia hetkiä, uskomattomia tapahtumia.

En voi varsinaisesti sanoa, että olisin millään itsenilöytämismatkalla, kuin mitä reppureissaajat yleensä, sillä mun elämä on kulkenut lukion jälkeen aika vikkelissä sykleissä. Ei tässä kauheasti ehdi mihinkään arkeen asettumaan. Jokaisessa uudessa tilanteessa löytää uusia vahvuuksia itsestään ja suurimpana yllätyksenä tulee ehkä oma jaksaminen - niin henkinen kuin fyysinenkin. Joskus mietin tätä maailmanvaellusta itsensä hukkaamismatkana. Välillä tuntuu, että jokaisen reissun aikana menetän pienen osan sitä, mikä yhdistää mut muihin ihmisiin. On entistä vaikeampi löytää puheenaihetta niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa kasvoin. Kai on ihan normaalia kasvaa erilleen, mutta joskus tuntuu, että mun elämäni on joku ylitsepääsemätön este keskusteluissa ja hidaste normaaleille ihmissuhteille: uusienkin ihmisten kanssa tuntuu, että jos alan käymään läpi henkilökohtaista historiaani, väliin jää joku kuilu mun ja normaalien ihmisten välille. Tai siis tää kuulostaa varmaan ihan pöljältä höpinältä, mutta en koe itse liikkuvaisuuttani niin mitenkään erikoisena tai positiivisena/negatiivisena asiana, mutta monesti muut reagoi siihen, kuin se olisi mulle suurikin lesoilun aihe ja että he olisivat jotenkin huonompia valitsemansa tien takia :D

Mulle on kuitenkin selvinnyt monet asiat, jotka tulee olemaan tulevaisuuden asuinmaissa (koska suureksi ketutukseni suunnittelen vuoden päästä muuttoa jälleen uusiin kuvioihin) - ennen ajattelin olevani voittamaton kosmopoliitti, joka pärjää missä tahansa. Nyt olen alkanut kaipaamaan asioita, kuten brittisuomiterveydenhuolto. Aikaero Eurooppaan on tuntunut myös hirvittävän raskaalta ja tajusin, etten jaksaisi vakituisesti asua yli parin tunnin aikaeron päässä Suomesta. Sensuuriton, vapaa internet on ihan ehdoton asia expatelämässä: en halua asua missään Kiinassa. En halua myöskään pahasti korruptoituneeseen tai saastuneeseen maahan. Hongkongissa olen valkoisuuteni takia vähemmistössä, mutten missään marginaalivähemmistössä: HK:ssa asuu ja sen läpi kulkee tasainen virta valkoisia ja muunvärisiä. En haluaisi asua jatkuvasti jossain, jossa olen joku yksi-tuhannesta, paikallinen turistinähtävyys ja kuvauksen kohde pelkästään kehoni takia.

Olen tajunnut, että joskus on parempi olla yksin, kuin sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvomaailmat ei mitenkään kohtaa oman aivomaiseman kanssa. Tää on ehkä vähän vaikea oppitunti, sillä olen ryhmäyhteisöeläjä ja yritän aina kaveerata jokaisen vastaantulijan kanssa, useinkaan siinä onnistumatta.  Tajusin myös viimein kuinka introvertti olenkaan, vaikka vastavuoroisesti mulle on tärkeää, että ympärillä on joukko ihmisiä. On myös huvittavaa jatkuvasti tajuta, että mun on aivan pakko keskeyttää kaikki mitä teen, jos näen jonkun avun tarpeessa, tai muuten häpeän sitä jouluun saakka. Vaikka jotenkin sitä olettaa muuttuvansa kamalasti aikuistuessaan ja nähdessään elämää, olen silti melko lailla sama tyyppi 24-vuotiaana kuin mitä 12-vuotiaana. Kaikki kiinnostaa edelleen, kaikkialle olisi kiva päästä. Miekat, vampyyrit ja seikkailut on edelleen cool. Ja legot.

Odotan innolla sitä päivää, kun asetun aloilleni jonnekin. Sitten joskus.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Tokashiki

Nousin Zamamilla moottoriveneeseen, joka vei mut ja ruhtinaalliset kaksi muuta matkustajaa Tokashikin saarelle. Puolen tunnin veneessä istuskelun jälkeen saavuimme pieneen satamaan, tai pikemminkin laituriin keskellä ei mitään. Mua piti olla "satamassa" vastassa hostellilta noutaja, mutta eipä siellä ollut ketään. Täällä ei myöskään ollut mitään satamarakennusta, mistä kysyä neuvoa. Kohautin siinä sitten olkapäitäni, kun veneessä olleet kaksi muutakin olivat jo juosseet menojaan, ja aloin marssimaan laiturilta lähtenyttä tietä eteenpäin. Kai jostain löytyisi joku, jolta kysyä neuvoa!

En ehtinytkään kauaa kävellä, kun viereen hidasti auto. Rullasivat ikkunan alas ja kysyivät, että mihin matka. Sanoin, etten oikein tiennyt ja selitin tilanteen. Mainitessani hostellin nimen porukka oli hämmennyksissä.
"Sinnekö? Mutta sehän on ihan hirveän kaukana!"

Kalpenin tälle kommentille. Olinko noussut väärään veneeseen? Mennyt väärälle saarelle? Tokashikin piti olla Zamamin tapaan pikkusaari - ei kai mikään voinut kauhean kaukana olla? Käskivät nousta autoon, ajoivat sukellusliikkeelle ja soittivat hostellille, minä aikana minä odotin hiljaa polviani hypistellen. Noutajani tuli sieltä pikaisesti ja sain nousta seuraavaan autoon. Kävi ilmi, että "hirveän kaukana" oli toisella puolen saarta parin kilometrin päässä... Kai perspektiivi on eri pienessä paikkaa asuessa.

Tämänkertaisella hostellilla sain heti seuraa, kun samassa huoneessa oli toinenkin nainen. Tulimme vallan hyvin juttuun ja menimme yhdessä satamaan illalliselle, jolloin söin todella hyvän donburin (riisikulho), joka oli peitetty tuoreisiin mereneläviin. En olisi jaksanut puhua niin paljon itsestäni, mutta kuten yleensäkin jokaista vastaantulijaa kiinnosti mun koko elämäntarina. Tää on jotain, josta en tykkää Japanissa: olen aina automaattisesti jotenkin pääroolissa. Keskustelisin paljon mieluummin vaikka säästä. Illallisen jälkeen ravintoloitsija vaati, että meidät viedään autolla kotiin, koska oli pimeää ja vaarallista. Illalliskumppanini otti tarjouksen kiitollisena vastaan ja minäkin hymyilin ja yritin olla pyörittämättä silmiäni. Matkaa oli ehkä 500m valaistua tietä ja kylässä kenties sata asukasta. Oi Japani...

Seuraavana päivänä sää oli pilvinen. Päätin rannan sijaan haluavani kiertää saarta jalan, joten teinkin juuri niin. Mitään varsinaisia retkeilyreittejä paikalta ei löytynyt, mutta kuljin mieluusti jo autioita vuoriteitäkin, etsien parhaita maisemia. Valtavat perhoset lepattivat joka paikassa ja linnut lauloivat. Aikani käveltyäni pääsin saaren ainoalle luontopolun tapaiselle, ainakin kartan mukaan. Paikka oli ylikasvanut, mutta ajattelin sen kenties olevan vain tämä pää talven jäljiltä. Kenties reitti muuttuisi helpommaksi! Lähdinkin kapuamaan näitä kasvuston peittämiä portaita ylös vuoren rinnettä, mutta pian reitti tiheni niin, että jouduin etsimään kepakon edessäni heiluteltavaksi, etten kävelisi hämähäkinverkkoihin (subtropiikin hämähäkit ei ole kauhean kivoja..). Pian huoleni hämähäkeistä kuitenkin hävisivät kuin savuna ilmaan, kun jalkani ylitse luikerteli käärme. Kalpenin huomattavasti, sillä olin aiemmin nähnyt myrkyllisten habu-käärmeiden pesistä varoittavia kylttejä. Seisoskelin siinä liikkumatta aikani, että otus matelisi pois, ajatellen, että tuskin se minusta välittää jos en uhkaa sitä tai reagoi mitenkään vahvasti. Se luikersikin edessäolevani portaan sisuksiin, missä se kai piti pesää. Tässä kohtaa kalpenin entisestäänkin, sillä mielessäni ei ollut käynytkään, että saattaisin portaita kulkiessani vahingossa iskeä jalkani myrkkykäärmeenpesään. Olin saanut kulkea koko päivän ylhäisessä yksinäisyydessäni ilman puhelinta, että nyt olisi todella huono aika tulla purruksi. Jatkoinkin matkaani hyvin varovaisesti ja erittäin kiitollisena päästessäni jälleen hyvälle polulle - olin kulkenut jonkun vanhan reitin, joka oli unohtunut karttaan. Uusi reitti lähti eri kohdasta ja oli siisti ja käärmeetön.

Päivä oli hieman sateinen, mikä ei haitannut ollenkaan reippaillessa jo muutenkin kosteassa ja kuumassa ilmanalassa. Luontopolun lopulta kävelin tutkimaan isoa uimarantaa, jolloin aurinkokin alkoi pilkistellä. Mikä tietenkin tarkoitti minulle sitä, että jouduin vetäytymään varjoon vampyyrihipiäni kanssa. Lueskelin kirjaa ja kuuntelin aaltoja. Tämäkin ranta oli korallien peittämä. Aikani seikkailtuani päätin palata hostellille. Kuljin eri reittiä takaisin kylään, jossa hostelli oli, pysähtyen ihmettelemään varmaan ihan tavallisia, mutta itselleni ihmeellisiä asioita, kuten karvaisia mustia sikoja aitauksessa.


Tapasin hostellilla puolalaisen miehen, joka lähti kanssani eiliseen ravintolaan illalliselle. Häntä ei kiinnostanut niinkään kokeilla mitään paikallisia makuelämyksiä, vaan jotain normaalia. En tiennyt mitä normaali olisi, mutta ihan hyvin hänelle näkyi maistuvan katsudon teishoku. Palattuamme hostellille tapasimme italialaisen tyttöduon, joka istui kanssamme keittiöön juopottelemaan kaapista löytämällämme okinawalaisella riisiviinillä, joka osoittautui ihan hirveä makuiseksi. Tykkään normaalisti kyllä riisiviinistä, kun tuleehan sitä käytettyä paljon ruuanlaitossakin, mutta tämä oli paljon vahvempaa kuin yleensä ja muistutti maulta lähinnä Kiinassa kokemaani käärmeviiniä. Olin innokas kuulemaan ensikertalaisten mielipiteitä Japanista, mutta tyttöjen näkemykset kakkosmaastani olivat vähemmän mairittelevia. En jaksanut oikein alkaa vänkäämäänkään tai korjaamaan heidän harhaluulojaan, kun heitä inhotti jo ajatus, että kohta alkawan Golden Weekin takia joka hostelli olisi täynnä japanilaisia. Minulla itselläni on tietenkin täysi oikeus viha-rakkaussuhteeseen Japanin kanssa, mutta auta armias jos joku nyyppä alkaa vääntämään poikkipuolisia mielipiteitä. Noh, vaihdoin puheenaiheen kilpikonniin vaivihkaa ja sillä tiellä pysyimme.


Seuraavana aamuna olikin aika jättää hyvästit autioille saarille ja suunnata takaisin Nahaan, sillä Hongkongiin paluuni lähestyi!
















sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Zamami

Kioton jälkeen palasin Kansain lentokentälle ja lensin etelään, Okinawalle! Olin kentällä jälleen ihan liian ajoissa, sillä Kioton hostellinpitäjä kysyessäni, että milloinkahan kannattaa lähteä kenttää kohti panikoi, että mun pitäisi olla siellä jo ja hoputti mua, vaikka lentoon oli aikaa viisi tuntia. -_- Ensi kerralla jätän kysymättä... Itse lennolle pääsin tyylikkäästi vaan kävelemällä sisään. Kyllä siinä välillä joku tarkisti, että mulla oli tosiaan lentolippu, mutta ketään ei kiinnostanut paperit sun muut. Vähän erilaisia nää kotimaanlennot Japanissa, kuin mitä Kiinassa, jossa passia tarvittiin junaan nousemisessakin.

Olin varannut itselleni hostellin Nahassa ensimmäiseksi yöksi. Mua ei kiinnostanut Naha oikeastaan yhtään, koska ihmisiä, mutta halusin kovasti päästä tutkimaan eteläisimmän prefektuurin luontoa. Okinawalla käynti on pyörinyt mielessä useamman vuoden, joten olin todella iloinen näin halvan mahdollisuuden tarjouduttua.

Ripakan matkanetenemiseni takia mulla ei ollut ensimmäisen yön jälkeen mitään suunnitelmia. Yritin jututtaa hostellilla muita matkalaisia ideoiden toivossa, mutta porukka ei oikein tykännyt puhua muuta kuin saksaa, jota en itse osaa mitenkään sujuvasti. Hostellin pitäjälle puhuessani kuitenkin hän osasi neuvoa, että nousepa huomenna lauttaan ja lähde lähisaarelle Zamamiin. Muut hostellin työntekijät ja muut japaninkieliset puolsivat tätä suunnitelmaa, niinpä varasin itselleni hostellin mysteerisaarelle ja nousin lauttaan seuraavana aamuna. Lauttoja oli nopeita ja hitaita, mutta koska pidän veneilystä, eikä mulla ollut mitään kiirettä, nousin mieluusti hitaaseen. Istuin kannella (huivin alla) katsellen aurinkoista merta ja sieltä ylös hyppiviä lentokaloja. Sanotaanpa nyt vain, että siinä kun tuijottelee aaltoja ja vettä ja ylös ponkaisee yhtäkkiä joukko lentäviä kaloja menee aivot taas vähän solmuun. Kyseessä ei ole mikään harvinaisuus, mutta enpä muistanut, että tuollaisiakin otuksia maailmassa on...

Mahtavista kuvaajantaidoistani kertoo alareunassa leijuva sormeni...


Saavuttuani Zamamiin totesin paikan olevan ilokseni hyvin pieni. Kävin heivaamassa kamani hostellille ja turisti-infosta saamani kartan avulla suunnistin rannalle. Mulla ei luonnollisestikaan ollut kauheasti ideaoita, että mitä tässä nyt sitten tekisi, mutta rannasta oli hyvä aloittaa. Koralliranta oli puhdas ja tyhjä ja vedessä snorklatessa olisi ilmeisesti voinut nähdä kilpikonnia. Olin miettinyt maskin ja räpylöiden vuokraamista, mutten kuitenkaan raaskinut vuokrata näkemättä vesiä. Ihan hyvä päätös, sillä pikainen uintikierros vapaasukelluksineen paljasti veden lämpötilan niin hyytäväksi, että snorklaamista varten olisi pakko vuokrata myös märkäpuku. Tämä lähenteli hinnaltaan jo sellaisia lukemia, että päätin jättää välistä.




Torkuin rannan varjossa aikani ja jatkoin sitten saarikierrostani. Saaren korkeuserot olivat aika valtavat, mistä johtuen maisematkin olivat jylhiä. Näköalapaikoilla oli aina joku ihminen tuijottelemassa tyhjyyteen tai soittelemassa kitaraa. Tarkoitukseni oli mennä auringonlaskupaikalle odottamaan iltaa, mutta koska taivas oli niin pilvinen pelkäsin odotukseni olevan turhaa. Sieltä oli myös melkein tunnin kävelymatka takaisin hostellille, jota arastelin hieman mikäli pimeä laskeutuisi vikkelään. Vaikka liikennettä ei ollut juuri ollenkaan, on eri asia väistellä moottoriajoneuvoja pilkkopimeällä vuoritiellä kuin päivänvalossa. En tiennyt meneekö japanilaiset samaan kastiin, mutta muualla maailmassa ns. valvomattomilla, poliisittomilla maaseutuvyöhykkeillä ihmiset ajaa vähän miten sattuu ja missä kunnossa hyvänsä. Varsinkin täällä turistit.

Hostellini oli aika kivan oloinen. Olen innokas kaveeraamaan joka vastaantulijan kanssa, mutta kuten Nahassa, täälläkin oli paljon saksalaisia, jotka eivät olleet kiinnostuneet puhumaan muita kieliä. Vähän ehkä harmitti, sillä olin jo Kioton jälkeen ajatellut, kuinka paljon voisin auttaa japania osaamattomia turisteja. Oh well...


Seuraavana päivänä suuntasin toiseen suuntaan ja valtavan ylämäen jälkeen pääsin uudelle rannalle. En normaalisti ole mikään rantalököilijä, mutta nyt tykkäsin kyllä nukkua rannalla, joka sentti vaatteeseen verhottuna pilvisellä säällä. Rannat olivat todella puhtaita ja kauniita. Vesi oli kirkasta ja ranta nimenomaan koralliranta. Vaikka koralli ei ollut yhtä värikästä kuin Filippiineillä, oli sitä mielenkiintoista tutkia. Rannalta löytyi valtavia simpukoita, joita ajattelin ensin kerääväni, mutta muistin sitten, että mulla on tosiaan vain yksi matkalaukku HK:ssa omaisuudelleni. Aikani rannan kallioilla kiipeiltyäni tajusin, että pienen mutkan takaa lähti polku viidakkoon. Eikun tutkimaan!



Inhoan Japanin hämähäkkejä, joten hieman metsäpolun seuraaminen hirvitti, varsinkin ilman mitään kävelykeppiä tai -sauvaa. Löysin kuitenkin niin cooleja autioita korallin peittämiä rantoja ja niemiä ja piilotetun meren jumalan pyhäkön, että kyllä sitä vähän jaksoi riskeeratakin. Metsässä oli myös paljon aika karmivia villikissoja, jotka tuijotti mua herkeemättä vihreillä silmillään, muttei kuitenkaan väistäneet mihinkään.


Onnistuin jotenkin polttamaan itseni pilviselläkin säällä. Ei se mitään, sillä oli aika jättää Zamami ja suunnata seuraavalle saarelle!



 Hautoja. En normaalisti ota kuvia haudoista, mutta näille asetetut vesipullot hämmensi. Olen nähnyt haudoille jätettävän kaikenlaista pikkuesinettä ja ruokaa, mistä vainaja saattoi pitää, mutta että vettä pulloissa? Käsitän myöskin, että vettä haudan puhdistamiseen, mutta en usko että sitäkään noin jätettäisiin auringonpaisteeseen. Ikävä kyllä paikalla ei ollut ketään, keneltä asiaa tiedustella.








torstai 7. toukokuuta 2015

Kiotokuvaspäm

Lisää vielä, koska Kioto oli kiva! Täydellisen 24h:n jälkeen vietin rattoisaa vaeltamista paikasta toiseen ja jokusen vuorenkin yli. Turismia ajatellen Kioto on varmaan pitkälti juuri sellaista perinteistä Japania, mitä ihmiset kuvittelevat Japania ajatellessaan.