Viime viikolla ostin viimein liput Suomeen :)
Vaihtovuosi on kahta koetta lukuunottamatta pulkassa. Sitten voin mennä hetkeksi katsastamaan kotimaan ja siirtyä sitten Glasgowhun, jossa minua odottaa paras kaverini ja Disneyelokuvamaraton. Olisin mieluummin pitempäänkin Suomessa, mutta mulla on kaikkea pientä ja vähemmän pientä hoidettavaa Glasgowssa, joten parempi vaan ryhtyä tuumasta toimeen. Voin kuvitella Skotlantiin palun olevan lähtöä karumpi, mutta kai tästä selvitään. Olen Japanista palattuani lukenut kokeisiin, juossut salilla (kirjaimellisesti, ulkona on jo liian kuuma urheiluun) ja syönyt, ei mitään sen ihmeellisempää siis. Vähän harmittaa, ettei tänäkään vuonna ole kunnon kesäsuunnitelmia ajoissa, mutta aina mä nää jotenkin somplin :p pääasia, että on joku majapaikka tiedossa kunnes löydän oman asuinsijan.
Mulla olis vielä viisumi Kiinaan, mutta sen käyttämiseen ei kyllä jää aikaa. Samoin halusin niin kovasti käydä myös Indonesiassa ja Vietnamissa, mutta kaikkipa ei onnistu. Monet matkustaa kokeiden jälkeen, mutta mä haluan pikkuveljeni 8-w synttäreille! Ihmiset ei aina ymmärrä, kuinka erityistä mulle on päästä käymään kotimaassa. Olisi kiva, jos kaverina olisi myös muita vakituisesti ulkomailla opiskelevia, nyt vaihdossa olevia opiskelijoita, mutta olemme aika niche segmentti!
Tää lukukausi on ollut paljon ekaa lukukautta kivempi. Ekalla lukukaudella oli tosi kuuma, podin henkilökohtaisia kriisejä ja asiat oli vieraita. Tällä lukukaudella on ollut viileämpi, olen potenut henkiökohtaisia kriisejä, mutta ympäristö ei enää ole niin vieras. Hongkong on melko tuttu. Vaihtovuosi on ollut pitkä sarja uskomattomia hetkiä, uskomattomia tapahtumia.
En voi varsinaisesti sanoa, että olisin millään itsenilöytämismatkalla, kuin mitä reppureissaajat yleensä, sillä mun elämä on kulkenut lukion jälkeen aika vikkelissä sykleissä. Ei tässä kauheasti ehdi mihinkään arkeen asettumaan. Jokaisessa uudessa tilanteessa löytää uusia vahvuuksia itsestään ja suurimpana yllätyksenä tulee ehkä oma jaksaminen - niin henkinen kuin fyysinenkin. Joskus mietin tätä maailmanvaellusta itsensä hukkaamismatkana. Välillä tuntuu, että jokaisen reissun aikana menetän pienen osan sitä, mikä yhdistää mut muihin ihmisiin. On entistä vaikeampi löytää puheenaihetta niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa kasvoin. Kai on ihan normaalia kasvaa erilleen, mutta joskus tuntuu, että mun elämäni on joku ylitsepääsemätön este keskusteluissa ja hidaste normaaleille ihmissuhteille: uusienkin ihmisten kanssa tuntuu, että jos alan käymään läpi henkilökohtaista historiaani, väliin jää joku kuilu mun ja normaalien ihmisten välille. Tai siis tää kuulostaa varmaan ihan pöljältä höpinältä, mutta en koe itse liikkuvaisuuttani niin mitenkään erikoisena tai positiivisena/negatiivisena asiana, mutta monesti muut reagoi siihen, kuin se olisi mulle suurikin lesoilun aihe ja että he olisivat jotenkin huonompia valitsemansa tien takia :D
Mulle on kuitenkin selvinnyt monet asiat, jotka tulee olemaan tulevaisuuden asuinmaissa (koska suureksi ketutukseni suunnittelen vuoden päästä muuttoa jälleen uusiin kuvioihin) - ennen ajattelin olevani voittamaton kosmopoliitti, joka pärjää missä tahansa. Nyt olen alkanut kaipaamaan asioita, kuten brittisuomiterveydenhuolto. Aikaero Eurooppaan on tuntunut myös hirvittävän raskaalta ja tajusin, etten jaksaisi vakituisesti asua yli parin tunnin aikaeron päässä Suomesta. Sensuuriton, vapaa internet on ihan ehdoton asia expatelämässä: en halua asua missään Kiinassa. En halua myöskään pahasti korruptoituneeseen tai saastuneeseen maahan. Hongkongissa olen valkoisuuteni takia vähemmistössä, mutten missään marginaalivähemmistössä: HK:ssa asuu ja sen läpi kulkee tasainen virta valkoisia ja muunvärisiä. En haluaisi asua jatkuvasti jossain, jossa olen joku yksi-tuhannesta, paikallinen turistinähtävyys ja kuvauksen kohde pelkästään kehoni takia.
Olen tajunnut, että joskus on parempi olla yksin, kuin sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvomaailmat ei mitenkään kohtaa oman aivomaiseman kanssa. Tää on ehkä vähän vaikea oppitunti, sillä olen ryhmäyhteisöeläjä ja yritän aina kaveerata jokaisen vastaantulijan kanssa, useinkaan siinä onnistumatta. Tajusin myös viimein kuinka introvertti olenkaan, vaikka vastavuoroisesti mulle on tärkeää, että ympärillä on joukko ihmisiä. On myös huvittavaa jatkuvasti tajuta, että mun on aivan pakko keskeyttää kaikki mitä teen, jos näen jonkun avun tarpeessa, tai muuten häpeän sitä jouluun saakka. Vaikka jotenkin sitä olettaa muuttuvansa kamalasti aikuistuessaan ja nähdessään elämää, olen silti melko lailla sama tyyppi 24-vuotiaana kuin mitä 12-vuotiaana. Kaikki kiinnostaa edelleen, kaikkialle olisi kiva päästä. Miekat, vampyyrit ja seikkailut on edelleen cool. Ja legot.
Odotan innolla sitä päivää, kun asetun aloilleni jonnekin. Sitten joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti