And we lived beneath the waves

Menin sitten ja matkustin taasen.

Tällä kertaa suuntasin Cebun saarelle Filippiineille suorittamaan PADI:n avoveden sukelluskurssia. Laitesukeltaminen on yksi niistä asioista, joista olen haaveillut koko elämäni niin olin hieman innoissani, kun löysin sopivaan hintaan (950HKD) suorat lennot Cebulle, sopiviksi päiviksi, ettei tarvinnut olla luennoilta pois. Ei sillä, että olisin erityisen tunnollinen vaihtari, mutta kun poissaoloista tulee vaarallisia merkintöjä.

Cebu ja sen ympäröivät saaret on suosittuja sukelluskohteita. Itse Cebun kaupunki on Filippiinien toiseksi suurin pääkaupunki Manilan jälkeen. Katseltuani HK:n filipinanaisia oli kiva mennä katselemaan, että mistäs ne on oikein kotoisin. Koska olen ignorantti länsimaalainen, en tiennyt Filippiineistä oikeastaan yhtään mitään paitsi että sieltä tulee tosiaan filipinanaisia hoitamaan muiden lapsia ja aviomiehiä etsimään. Googlettelemalla sain selville, että maa kärsii levottomuuksista, ei kuitenkaan Cebun alueella.

Jätin kaiken suunnittelun ihan viime tinkaan, koska olen tyhmä, mutta sain kuitenkin varattua itselleni sukellusohjaajan päivää ennen matkaan lähtöä. Kurssin hinta oli 13,500 pesoa (274eur) ja se sisälsi kahden yön majoituksen. Tietenkin viikolla ennen lähtöä sain oikeaan korvaan korvakäytävän tulehduksen, joten jännitin tosi paljon, mitä lääkäri aiheesta sanoo ja ehtiikö korva parantua. Kyllä se ehti, eikä lääkäri sanonut muuta, kuin kysyi olenko raskaana. En ollut.

Kurssi suoritettiin siis kahdessa ja puolessa päivässä yksityisohjauksella. Opettaja oli englantilainen mies ja varmaan yksi oudoimmista tapaamistani ihmisistä, mikä on aika paljon sanottu. Yritin olla kohtelias, mutta päivä päivältä hänen kommenttinsa muuttuivat huvittavista rasittaviksi ja sitten aika kamaliksi. Annetaanpa esimerkkejä:

"Ai sulla on skottiaksentti vaan kahden vuoden Skotlannissa asumisen jälkeen. Olen vähän miettinyt tätä. Se varmaan johtuu viikinkien retkistä ympäri Eurooppaa. Se on sulla DNA:ssa jotenkin."

"Niin, olen huomannut, että aasialaisista japanilaisilla on aika epäsymmetriset kasvot. Yleensä hyvinkin selvästi. Se johtuu toisesta maailmansodasta."

"Minun piti muuttaa pois Englannista, koska minulla ei ole mitään oikeuksia valkoisena keskiluokkaisena miehenä - olen pelkkä mitättömyys."

"Englannissa saatoin saada kaksi parkkisakkoa viikossa - jopa kaksi päivässä! Siis hei haloo, ei mitään tajua koko jutussa! Ja minun pitää maksaa ne, koska olen keskiluokkainen valkoinen mies. Jos olisin nainen tai maahanmuuttaja, ei tarvitsisi. Miksei kukaan tee tälle mitään?"

"Parkkipirkot tapasi olla mukavia vanhoja miehiä, mutta nyt ne on jotain nigerialaisia naisia. Miten on mahdollista, että joku täysin kouluttamaton maahanmuuttaja tienaa enemmän kuin minä? Minulla on yliopistotutkinto!"

"Venäläiset ovat ostaneet jo puolet Lontoosta. Venäläiset! Isoisäni taisteli niitä vastaan sodassa - ne on Englannin vihollisia! Kuka tietää mitä rikollisia ne on. Varmaankin jotain mafiapomoja."

Sitten hän valitti taloustilanteestaan ja töistä. Hän haluaa laajentaa bisnestä. Seuraavana päivänä ei enää halunnutkaan, vaan oli näppäränä miehenä tehnyt nettisivunsa sellaisiksi, että ne avautuu vaan Applen tietokoneilla - ei sitten tule liikaa asiakkaita. Sitten hän valitti vaimostaan. Vaimo kun ei suostu käymään töissä.

Viimeisenä päivänä hän kertoi ystävästään, jonka 8-vuotias tytär kuoli sairaalassa keuhkokuumeeseen. Tytöllä oli ollut joku toinen tauti, joka oli saatu paranemaan, mutta sitten hän sai sairaalassa tartunnan ja keuhkokuume viimeisteli hänet. Opettajani kommentoi tähän, että hän oli vähän aina miettinytkin, että hänen ystävänsä oli vastuuntunnoton. Ei siis mikään ihme.
Tässä kohtaa mun oli todella, todella vaikea olla hiljaa.

Olinkin hyvin kiitollinen saatuani suoritettua kurssin kunnialla loppuun. Sukeltaminen oli ihan mahtavaa ja olin yhtä hymyä päästyäni kurssin kokeesta läpi. Mulla oli vaikeuksia joidenkin vedessä tekemiemme harjoitusten kanssa. Olin tästä vähän masentunut, kun kuvittelin olevani vaan huono jossain sellaisessa, jota olin odottanut koko elämäni, mutta myöhemmin googletellessa paljastui, että niin niihin oli ihan simppelit niksit, joita opettajani ei kuitenkaan ollut maininnut.

Sukeltaminen tapahtui Mactanin saarella olevalla riutalla. Toivoin tietenkin näkeväni paljon merielämää, mutta sen paljous ja merenelävien monimuotoisuus yllätti! Merenpohjassa hengatessani löysimme myös merihevosen ja siitä vasta nousikin hulabaloo, sillä ilmeisesti nuo kaikille tutut otukset ovat tosielämässä erittäin harvinaisia. Paikalle kiisi saman tien useampi kuvaaja ikuistamaan hyvin aneemiselta näyttävän eläimen. Se ei tosiaan näyttänyt kovin terveeltä. Mun ja sukelluskaverini missioksi nousikin pelastaa löytämämme merihevonen, sillä se oli aivan liian matalalla hiekkapohjalla. Kuljetimme sen riutan saloihin jonnekin keskelle kasvustoa ja iloksemme se muuttui paljon pirteämmäksi ja laukkasi (öö..) tiehensä. Hip hip hurraa.

Olisin halunnut sukeltaa vähän kurssia enemmänkin, mutta ikävä kyllä korvani tulehtui. Siis ei se aiemmin kipeä korva, vaan tällä kertaa asialla oli vasen. Olisin varmaan saanut tulehduksen kuriin heti, jos olisin käyttänyt aiemmin lääkäriltä saamiani korvatippoja, mutta olin kymmenen minuutin pakkaamistaukonani tietenkin ne unohtanut.

No, ajattelin, kai tuo korva nyt kestää HK:n paluuseen saakka. Oikea korva ei tulehduksessaan koskaan ehtinyt kipuilla, kun suuntasin lääkäriin heti kun tiesin, mistä on kyse. Vasen muuttui niin epämukavaksi, että oli pakko alkaa ottaa yhtäaikaa parasetamolia ja ibuprofeenia maksiannokset ja toivoa, että apteekin reseptivapaat tipat toimii... Aika kivuliasta on ollut. Kai se pian nyt lääkkeillä paranee!

Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa

Tällä viikolla tapahtui vähän kivaa. Torstaina oli nimittäin merirosvoteemainen pub crawl. Mikähän pub crawl on suomeksi? Baarikierros? No, kierrettiin siis ryhmissä parissa pubissa kapteeni Koukun jalanjäljillä ja välillä oli jotain pientä tehtävää sun muuta. Lippu tähän maksoi neljä puntaa ja sillä sai alkuun yhden juoman ja pienen kaukoputkilelun. Idea oli aika kiva. Alussa oli paljon odottelua Unionilla, jossa oltais voitu soittaa merirosvomusiikkia, mutta perus discohumppa siellä soi.
Meitä oli tosiaan kolme tiimiä, me oltiin Koukkuja. Jokaisen joukkueen piti piirtää lippu. Kaikki oli vähän noloina niin mä aloin sitten raapustaa paperille juttuja muiden ideoiden mukaan. Sain sillä ihan naurettavasti kunniaa. Tuli kyllä vähän sellainen olo, että tervetuloa lahjattomien piirtäjien länsimaihin, jos pikku raapusteluni sai arkkitehtiopiskelijat kysymään, että  "Vau, opiskeletko kuvataiteita?"

Tosin sitten näin noita muiden joukkueiden lippuja (esimerkki yllä), jotka olivat visuaaliselta toteutukseltaan 9-vuotiaan pikkuveljeni tekeleiden luokkaa, elleivät kömpelömpiä. Kaikella kunnioituksella veljeäni kohtaan.

Meidän tekele. Se on nyt tuolla salonkimme seinällä. Ehkä en ihan heti alaa vaihda.

Ryhmäpotretti ennen liikkeelle lähtöä. Kuvat vähän kehnoja, ei mun ottamia.

Olisivat luultavasti huomattavasti surkeampia jos mä olisin ollut kuvaamassa, ikävä kyllä.

Viimeisessä pubissa ennen yökerhoon siirtymistä meidän oli määrä etsiä puhallettava papukaijanukke. Sen löysi takarivin aasialainen dyyd. Koin hänen kanssaan viikon pettymyksen, kun kaveri sanoi olevansa japanilainen. Sitä sisällä noussutta toivoa on hankala kuvailla, mutta sitten selvisi, että kaveri on Hawaijilta ja tämä oli vaan hänen amerikkalainen tapansa ilmaista, että joku hänen esi-isänsä jossain vaiheessa kävi syntymässä jossain maassa. Vähän kuin kaikki valkoiset jenkit on aina irkkuja... Kaveri ei ole koskaan käynyt Japanissa, ei puhu japania, kuten eivät hänen vanhempansakaan. Hänen nimensäkin oli joku niin tavallinen anglosaksinen nimi, että onnistuin jo unohtamaan sen. Vaivuin loppuillaksi säälittävän koti-ikävän pauloihin. No, kuitenkin. Tämä tyyppi ja hänen arkkitehtikaverinsa asuvat Chancellors Hallissa, kampuksen eliittialueella. Alkoivat sitten vinoilla, kuinka halveksuvat meitä ghettolaisia! Paha, paha virhe! On se kumma, kun kukaan ei ole oppinut mitään Ranskan Suuresta Vallankumouksesta! Rahvas nousee kapinaan, jos sitä poljetaan. Ensinnäkin, meitä köyhiä on enemmän ja ollaan kovaksikeitettyä porukkaa. Olenko maininnut jo, että naapurirakennuksessa heittivät kolmannesta kerroksesta vessanpytyn kivetykselle? Kannattaisi siis pitää suutaan soukemmalla.

Varsinkin, jos on juuri voittanut kivan papukaijan. PO sanoi mulle, että meidän olisi kyllä kuulunut voittaa tuo, kun se näyttäisi niin kivalta yhdessä vaaleanpunaisen "Happy Birthday!"-banderollin kanssa, joka kiertää salonkia katonrajassa. Mitä minä tein seuraavaksi? Otin tietenkin hyvin sulavasti ja rauhallisesti papukaijan, kun kukaan ei katsonut, liu'utin pöydän alle, tyhjensin hiljaa ja tungin taskuun. Kuiskasin sitten PO:lle, että meidän kannattaisi nyt lähteä. Kaveri nauroi koko matkan kotiin saakka ja seuraavan päivänä saalis esiteltiin koko miehistölle. Kleptomaanitaitoni tekivät suuren vaikutuksen PO:n ja se on hyvä, koska meillä menee välillä vähän sukset ristiin. Inesin ihailun sain jo syksyllä kun onnistuin kolmen minuutin fabokeskustelulla saamaan yhden I:n mielestä hyvännäköisen tyypin pyytään mua ulos. Linnun alkuperäiselle omistajalle laitettiin viestiä, että kaija on kidnapattu. Deal with it.

Okei, saan varmaan huonoa karmaa kun puhun niin paljon kanssa-asujistani, mutta ollaan alettu K:n kanssa miettimään, että Michelle ei kenties ole tältä planeetalta. Eilen esimerkiksi, hengattiin tuossa mahtavassa salongissamme K:n kanssa. M alkaa tekeen ruokaa. Laittaa kakkuvuuan liedelle.

"Onko tähän kattilaan kantta?"

"Ei se ole kattila."

"Niin, mutta onko kantta?"

"Se on kakkuvuoka.."

Toinen hymyilee ja räpäyttää silmiään, jolloin K selittää, että kakkuvuuissa paistetaan kakkuja, uunissa. Sitä ei voi käyttää liedellä. M poistuu ja minä ja K vilkaistaan toisiamme peloissamme. Kuka tämä ihminen oikein on? Se myös jättää jotain liedelle kiehumaan ja lähtee lenkille(!) ja tänään se nosti suoraan kattilan liedeltä kiehumasta jääkaappiin. On sellanen inha olo, että tuo ihminen koituu vielä kohtaloksemme. Ja hän on kuulemma asunut omillaan jo useamman vuoden. Meillä on sellanen pieni tussitaulu ja tarralappuja keittiössä, niille ei koskaan ole ollut niin paljon käyttöä kuin viimeisen kuukauden aikana! PO on tosin innostunut vähän liiaksi nyt kun noita passiivis-agressiivisia viestejä on kirjoteltu... Sitä on loukannut se, että joku oli jättänyt likaisen veitsen tiskialtaaseen ja toisella kertaa, että joku ei ollut laittanut maitopurkkinsa sokkaa roskikseen. (olin varmaan syyllinen molempiin. alan piakkoin häpeämään tekemisiäni)

Mun tärkeysjärjestys on, että jos saadaan eräs taloutemme jäsen vetämään vessa ja siivoamaan likaiset alusvaatteensa käytävältä, muulla ei niin väliä. Varsinkin jos se vielä lopettaisi vedenkeittimen lukitsemisen huoneeseensa tai kaikkien asunnon viidentoista kupin rohmuamisen huoneeseensa, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen!

Koin tässä aika suuren kulttuurishokin viime viikolla. Ei, se ei ollut se, että M tai Ines ei kumpikaan osannut keittää riisiä ohjeiden avullakaan tai M:n kokoelma Justin Bieber -julisteita. Meidän vedenkeitin meni nimittäin rikki ja ilmeisesti siivooja oli käynyt sanomassa siitä village office:n, koska saatiin uusi. Arvatkaa mitä vanhalle tehtiin? Se heitettiin keittiön roskikseen! Vähän yli vuosi sitten asuin Minamatassa, jossa roskat lajiteltiin 24:n eri luokkaan. Suomessakaan ei kävisi mieleen tunkea sähkölaitteita sekajätteeseen. Täällä meillä menee kaikki tuonne samaan. Paperi, bio, metalli, lasi, muovi... ja ilmeisesti elektroniikka.
Tuijotin roskista vaan tyhmän näkösenä suu auki. Tää ei enää ollut okei. Ekaa kertaa mietin, että en kenties pysty asettumaan tähän maahan. K:n kommentti asiaan oli, että "Oh, we don't care about that stuff here.". Harmittaa. Olen kai täkäläisillä standardeilla ekohippi.