Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

maanantai 30. maaliskuuta 2015

1½ päivän Cebu

Pahoitteluni raskaista, kuvattomista postauksista. Teknisiä vaikeuksia.

Sukelluskurssin jälkeen mulla oli 1½ päivää vapaata aikaa lentoon asti. Selviydyin ehkä vähän teeskenneltyjä hymyjä ja kiitoksia väläytettyäni taksilla hostellille. Olin siis todella iloinen sukellusluvastani, mutta en tosiaan loppuvaiheessa kauheasti jaksanut itse ohjaajaa.

Jostain kumman syystä Cebussa ei joko ollut juurikaan hostelleja, oli joku yllättäinen sunnuntai-illan sesonki tai sitten niitä ei oltu listattu nettiin. Varasin itselleni pedin yhdestä harvoista vaihtoehdoista ja huristin sinne taksilla. Huristin on tässä ehkä vähän liioittelua, sillä ruuhkan takia viiden kilometrin matkaan meni puoli tuntia. Cebun liikenne ei ollut sitä toimivinta sorttia... Ja tietenkin jos julkinen liikenne ei pelaa, ihmisillä on pakko olla omat autot, mikä pahentaa tilannetta entisestään.

Illalla lähdin suihkusta päästyäni metsästämään illallista, mutta päädyinkin kävelemään Ayala Mall-ostoskeskukselle saakka, joten söin siellä Pizza Hutista pari palaa pizzaa ja huuhdoin ne alas kuplateellä. Välillä matkustaessani olen selvästi ruokalomalla ja teen listan kaikesta, mitä haluan syödä, mutta nyt teki mieli pizzaa pitkästä aikaa. Ei se kylläkään kovin kummoista ollut... Minulle oli kovasti neuvottu mennä käymään Ayala Mallissa ja olin yrittänyt toppuutella ehdottelijoita, että vaikka heidän filipiinimittakaavassa ostoskeskukset on jotain, mistä olla ylpeä, tulin kuitenkin HK:sta, ostoskeskusten luvatusta erityishallintoalueesta. Ayala Mall oli kuitenkin todella tyylikäs, sillä sillä oli hurmaava sisäpiha! Teen myöhemmin varmaan kuvapäivityksen, kun bloggeri ei nyt pelaa.

Kävellessäni takaisin olin tosi hyvillä fiiliksillä. Ilta oli pitkällä ja oli vähän viileämpi. Rallattelin siinä varmaan ääneenkin jotain, koska aivoni pehmenevä aina yksin matkustaessa, ja muuten vaan hymyilin vastaantulijoille, kunnes ohitin rakennustyömaan. No, yritin ohittaa, nimittäin sen edustalla oli paksu kerros kuraa/mutaa ja minä tietenkin lipesin varvastossuilla kulkiessani. Kaaduin melko komeassa kaaressa perseelleni ja saatoin siinä jotain huudahtaakin. Kuraa oli tosiaan niin paljon, että kuului kunnon litsahdus ja ylös noustessani takapuoleni, reiteni ja käsivarteni olivat paksun, harmaan mudan peitossa. Kaatumiseni oli sattunut ihan kunnolla ja jalkojani peittivät pienet verta vuotavat ruhjeet, mutten silti voinut olla hihittämättä katsellessani kuinka komea kerros kuraa minusta valui. Eipä siinä ollut muuta tekemistä kuin jatkaa matkaa!

En tosiaan liioitellut kuran määrää mainitessani - näytin mutapainin uhrilta. Jos mua ennestään vilkuiltiin kalpeuteni ja mittavan varteni takia, nyt tuijotettiin ja hihitettiin. Nostin leuan pystyyn kuin en olisi huomaavinanikaan. Hostellille vihdoin päästyäni muta oli tietenkin ehtinyt kuivua vaaleanharmaaksi kovaksi kuoreksi. Livahdin hyvin vikkelästi huoneeseeni ja uudelleen suihkuun (olin käynyt juuri ennen illallista) ja sain uudeksi yllätykseksi huomata, että tämä muta ei ollut mitenkään vesiliukoista! Sitä oli alusvaatteita myöden... Sain hinkata ihoani punaiseksi saakka kunnollisten pesuaineiden puutteessa, enkä tietenkään voinut olla naureskelematta, että joo tulipa taas tehtyä... Kyllä sen sai puolessa tunnissa kuorittua iholta!

Hostelli oli uusi, puhdas ja jopa tyylikäs, joten ei valittamista. Huonetta varatessani ei ollut ilmastointihuoneita jäljellä, jolloin jouduin tuulettimelliseen huoneeseen. Se olisi ollut varmaan ihan OK, ellei huoneessa ollut hollantilainen tyttö ollut vakuuttunut siitä, että ikkunat ja ovet kiinni pitämällä sisäilma pysyy viileämpänä kuin mitä ulkona... Varmaan joissain maissa (ja ilmastoinnin kera) tuo toimiikin, mutta Filippiinien yöt oli oikeasti miellyttävän viileitä (25-28 astetta), kun taas meidän huoneessa oli aamulla herätessäni 40 astetta.

Huikeana vapaapäivänäni värväsin pari yksinäisen oloista mukaani kaupunkikierrokselle Cebun nähtävyyksiä katsomaan! Meillä oli ainakin mun mielestä tosi hauskaa neljästään. Käytiin Santo Ninon basilikassa, sillä Filippiinit on hyvin katolilainen maa. Enpäs tiennyt sitäkään ennen tätä reissua! Santo Ninon takana olisi pitänyt olla Magellanin risti, iso risti, joka oli tietenkin minun tuurillani kääritty siniseen muoviin remonttia varten :D
Sen jälkeen kävelimme katsomaan San Pedron linnoitusta. En tiedä oliko mikään näistä sykähdyttävä elämys, mutta hyvässä seurassa on kiva katsella vaikka mitä. Cebu Cityssa on myös taolainen temppeli, jota kovasti kehuttiin, mutta eipä se kauheasti Kiinassa asuvaa kiinnosta... Ikävä kyllä paahtava kuumuus söi päivän nautinnosta, joten oli kiva mennä ostoskeskukseen viilentymään. Kyllä ilmastointilaitteen on vaan hienoja keksintöjä!

Auringon ollessa matalalla suuntasimme Topsin näköalatasanteelle vuoren huipulle. Sinne mentiin taksilla ja pitkään saimmekin taksin kanssa riidellä hinnasta. 2600 pesosta hinta putosi 1000:n edestakaiselle reissulle ja kahden tunnin odotukselle. Mittarien kanssa matka oli ehkä 500, mutta reitti ylös oli niin huonokuntoinen, ettei kukaan kuski suostunut menemään sinne mittarin varassa. En sitten tiedä tekikö se ylimääräinen satakunta pesoa siihen niin paljon, koska kaverilla oli kuitenkin pakosta mittari koko reissun päällä ja se oli tyyliin 890 pesoa kun nousimme pois.
Olin lukenut kauheasti Filippiinien turistihuijauksista ja kuinka matkalaisille laitetaan jotain moninkertaisia hintoja, mutta tuota lukuunottamatta ei mua kyllä yrittänyt kukaan puijata. En toisaalta ole välttämättä sen mukavimman uhrin näköinenkään: olen pituudeltani yli kymmenen senttiä keskiverto filipinomiestä pidempi ja kasvojeni perusilme on karuudessaan niin luotaantyöntävä, että voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun joku tuntematon on yrittänyt kanssani keskustella viimeisen vuoden aikana (hyvä niin, sillä en oikein osaakaan mitään kevyttä jutustelua).

Takaisin hostellille päästyämme hengailimme siinä isommalla porukalla ja lähdimme sitten filipinokaraokebaariin! Siellä naapuruston papat veivasi yltiöromanttisia lauluja todella komein äänin. Porukka siitä sitten vähän hajaantui. Me jatkoimme matkaa toiseen baariin, jossa tilasin jonkun kahden euron cocktailin. Kun tarjoilija sitten lähestyi mua pienen muovimukin ja kannun kera, mietin että eipä tuolla rahalla paljoa saanut, mutta se jättikin mulle koko kannun juotavaksi :D
Ilta jatkui ruuan ja alkoholin merkeissä takaisin hostellille noin kello neljään saakka, jolloin muistin lentäväni Hong Kongiin pikapuolin. Jätinkin sitten hyvästit herrasväelle ja nousin juhlamielin lentokenttätaksiin.

Kivalle reissulle jäi kuitenkin kitkerä loppumaku, sillä lentokentällä piti maksaa 750 pesoa (=15€) maasta poistumisesta. Paikalla oli isot kyltit, että jos et maksa, niin et muuten myöskään nouse koneeseen. Hampaitani kiristellen nostin rahaa tätä varten, yrittämättä purkaa ärsyynnystäni lentokenttävirkailijoihin. 750 pesoa oli aika paljon rahaa muuten, varsinkin jos otetaan huomioon Filippiinien palkkatason. Virkailija kuitenkin sanoi, että olen todella kaunis (varmasti olinkin hikisenä 24h ilman suihkua tropiikissa iltarientojen jälkeen nukkumatta) joten selvisin.

Lento lähti kuuden maissa, yhdeksältä olin HK:ssa, kymmeneltä kotona ja kahdeltatoista luennoilla! Joo-o, tällaista se vaihtarielämä on.

torstai 26. maaliskuuta 2015

And we lived beneath the waves

Menin sitten ja matkustin taasen.

Tällä kertaa suuntasin Cebun saarelle Filippiineille suorittamaan PADI:n avoveden sukelluskurssia. Laitesukeltaminen on yksi niistä asioista, joista olen haaveillut koko elämäni niin olin hieman innoissani, kun löysin sopivaan hintaan (950HKD) suorat lennot Cebulle, sopiviksi päiviksi, ettei tarvinnut olla luennoilta pois. Ei sillä, että olisin erityisen tunnollinen vaihtari, mutta kun poissaoloista tulee vaarallisia merkintöjä.

Cebu ja sen ympäröivät saaret on suosittuja sukelluskohteita. Itse Cebun kaupunki on Filippiinien toiseksi suurin pääkaupunki Manilan jälkeen. Katseltuani HK:n filipinanaisia oli kiva mennä katselemaan, että mistäs ne on oikein kotoisin. Koska olen ignorantti länsimaalainen, en tiennyt Filippiineistä oikeastaan yhtään mitään paitsi että sieltä tulee tosiaan filipinanaisia hoitamaan muiden lapsia ja aviomiehiä etsimään. Googlettelemalla sain selville, että maa kärsii levottomuuksista, ei kuitenkaan Cebun alueella.

Jätin kaiken suunnittelun ihan viime tinkaan, koska olen tyhmä, mutta sain kuitenkin varattua itselleni sukellusohjaajan päivää ennen matkaan lähtöä. Kurssin hinta oli 13,500 pesoa (274eur) ja se sisälsi kahden yön majoituksen. Tietenkin viikolla ennen lähtöä sain oikeaan korvaan korvakäytävän tulehduksen, joten jännitin tosi paljon, mitä lääkäri aiheesta sanoo ja ehtiikö korva parantua. Kyllä se ehti, eikä lääkäri sanonut muuta, kuin kysyi olenko raskaana. En ollut.

Kurssi suoritettiin siis kahdessa ja puolessa päivässä yksityisohjauksella. Opettaja oli englantilainen mies ja varmaan yksi oudoimmista tapaamistani ihmisistä, mikä on aika paljon sanottu. Yritin olla kohtelias, mutta päivä päivältä hänen kommenttinsa muuttuivat huvittavista rasittaviksi ja sitten aika kamaliksi. Annetaanpa esimerkkejä:

"Ai sulla on skottiaksentti vaan kahden vuoden Skotlannissa asumisen jälkeen. Olen vähän miettinyt tätä. Se varmaan johtuu viikinkien retkistä ympäri Eurooppaa. Se on sulla DNA:ssa jotenkin."

"Niin, olen huomannut, että aasialaisista japanilaisilla on aika epäsymmetriset kasvot. Yleensä hyvinkin selvästi. Se johtuu toisesta maailmansodasta."

"Minun piti muuttaa pois Englannista, koska minulla ei ole mitään oikeuksia valkoisena keskiluokkaisena miehenä - olen pelkkä mitättömyys."

"Englannissa saatoin saada kaksi parkkisakkoa viikossa - jopa kaksi päivässä! Siis hei haloo, ei mitään tajua koko jutussa! Ja minun pitää maksaa ne, koska olen keskiluokkainen valkoinen mies. Jos olisin nainen tai maahanmuuttaja, ei tarvitsisi. Miksei kukaan tee tälle mitään?"

"Parkkipirkot tapasi olla mukavia vanhoja miehiä, mutta nyt ne on jotain nigerialaisia naisia. Miten on mahdollista, että joku täysin kouluttamaton maahanmuuttaja tienaa enemmän kuin minä? Minulla on yliopistotutkinto!"

"Venäläiset ovat ostaneet jo puolet Lontoosta. Venäläiset! Isoisäni taisteli niitä vastaan sodassa - ne on Englannin vihollisia! Kuka tietää mitä rikollisia ne on. Varmaankin jotain mafiapomoja."

Sitten hän valitti taloustilanteestaan ja töistä. Hän haluaa laajentaa bisnestä. Seuraavana päivänä ei enää halunnutkaan, vaan oli näppäränä miehenä tehnyt nettisivunsa sellaisiksi, että ne avautuu vaan Applen tietokoneilla - ei sitten tule liikaa asiakkaita. Sitten hän valitti vaimostaan. Vaimo kun ei suostu käymään töissä.

Viimeisenä päivänä hän kertoi ystävästään, jonka 8-vuotias tytär kuoli sairaalassa keuhkokuumeeseen. Tytöllä oli ollut joku toinen tauti, joka oli saatu paranemaan, mutta sitten hän sai sairaalassa tartunnan ja keuhkokuume viimeisteli hänet. Opettajani kommentoi tähän, että hän oli vähän aina miettinytkin, että hänen ystävänsä oli vastuuntunnoton. Ei siis mikään ihme.
Tässä kohtaa mun oli todella, todella vaikea olla hiljaa.

Olinkin hyvin kiitollinen saatuani suoritettua kurssin kunnialla loppuun. Sukeltaminen oli ihan mahtavaa ja olin yhtä hymyä päästyäni kurssin kokeesta läpi. Mulla oli vaikeuksia joidenkin vedessä tekemiemme harjoitusten kanssa. Olin tästä vähän masentunut, kun kuvittelin olevani vaan huono jossain sellaisessa, jota olin odottanut koko elämäni, mutta myöhemmin googletellessa paljastui, että niin niihin oli ihan simppelit niksit, joita opettajani ei kuitenkaan ollut maininnut.

Sukeltaminen tapahtui Mactanin saarella olevalla riutalla. Toivoin tietenkin näkeväni paljon merielämää, mutta sen paljous ja merenelävien monimuotoisuus yllätti! Merenpohjassa hengatessani löysimme myös merihevosen ja siitä vasta nousikin hulabaloo, sillä ilmeisesti nuo kaikille tutut otukset ovat tosielämässä erittäin harvinaisia. Paikalle kiisi saman tien useampi kuvaaja ikuistamaan hyvin aneemiselta näyttävän eläimen. Se ei tosiaan näyttänyt kovin terveeltä. Mun ja sukelluskaverini missioksi nousikin pelastaa löytämämme merihevonen, sillä se oli aivan liian matalalla hiekkapohjalla. Kuljetimme sen riutan saloihin jonnekin keskelle kasvustoa ja iloksemme se muuttui paljon pirteämmäksi ja laukkasi (öö..) tiehensä. Hip hip hurraa.

Olisin halunnut sukeltaa vähän kurssia enemmänkin, mutta ikävä kyllä korvani tulehtui. Siis ei se aiemmin kipeä korva, vaan tällä kertaa asialla oli vasen. Olisin varmaan saanut tulehduksen kuriin heti, jos olisin käyttänyt aiemmin lääkäriltä saamiani korvatippoja, mutta olin kymmenen minuutin pakkaamistaukonani tietenkin ne unohtanut.

No, ajattelin, kai tuo korva nyt kestää HK:n paluuseen saakka. Oikea korva ei tulehduksessaan koskaan ehtinyt kipuilla, kun suuntasin lääkäriin heti kun tiesin, mistä on kyse. Vasen muuttui niin epämukavaksi, että oli pakko alkaa ottaa yhtäaikaa parasetamolia ja ibuprofeenia maksiannokset ja toivoa, että apteekin reseptivapaat tipat toimii... Aika kivuliasta on ollut. Kai se pian nyt lääkkeillä paranee!

torstai 19. maaliskuuta 2015

I have a Finnish passport

"Mistä sä olet kotoisin?"

"Mulla on Suomen passi."

"Mikä sun nimi on?"

Näin menee keskustelu aina sellaisten ihmisten kanssa, jotka on uusia kansainväliseen yhteisöön. Ensikertalaisen tunnistaa aina siitä, että hän kysyy ensin kansalaisuutta ja sitten nimeä. Silloin kun kansainvälisyysasetelma on menettänyt eksotiikkaansa, keskustelu menee näin:

"Ai moi, mun nimi on Keijo."

Ei kysymyksiä, vaan oma-aloitteinen yksirivinen minäkertomus. Sitten odotetaan, että se toinenkin kertoo nimensä. Kansalaisuudesta puhutaan sitten joskus kun se tulee ajankohtaiseksi tai jos ei keksitä muuta puhuttavaa.

Jotenkin ne käytöstavat muuttuu/unohtuu ulkomaille lähtiessä. On niin jännää kun on monenmaalaista porukkaa! Ei kai sitä kukaan kotimaassaan kävele jonkun luo ja kysy, että mistäs sinä tulit ja kukas sä oikein olet, ennen kuin esittelee itsensä?
Internationalnyyppien kanssa hengatessa myös nimillä ei niinkään ole väliä, vaan nimenomaan niillä kansalaisuuksilla.

"Ai... Sä et olekaan jenkki. Hei, saksalaiset on tuolla, mee sinne seisomaan."

Mua aina välillä harmittaa nää keskustelut, koska en voi suoranaisesti vastata olevani Suomesta. Siitä voi nimittäin tulla riitaa.

"Asuit Japanissa..? Sanoit olevasi suomalainen!"

"Jos kerta opiskelet Skotlannissa, sinun pitäisi sanoa olevasi sieltä kotoisin. Muuten tämä on vain hämmentävää."

Sen takia kerron, että minulla on Suomen passi.
"Haluatteko vilkaista? Siinä on kiva animaatio tuolla alareunassa. Ja eläinkuvia!"

Uudet kansainvälistyjät, jotka on vaihdossa tai ainoassa ulkomaassaan (monet Skotlannissa opiskelijat), ei aina ymmärrä, että tää ei ole niin suoranainen prosessi. Ulkomailla ei välttämättä vain käväistä vähän vaihtoa ihmettelemässä tai joku tutkinto suorittamassa. Maita saattaa kertyä useampi.

"Onhan tämä vaihdossa olo ihan kivaa, mutta en tekisi pidempään. Rakastan nimittäin perhettäni. En usko kenenkään ulkomailla asuvan oikeasti välittävänsä lähimmäisistään."

Nii-in. Ikävä kyllä emme ole kaikki kotoisin pääkaupungeista, joilla on rajattomat koulutus- ja työpaikkamahdollisuudet ja mahtava liikkuvuus. Me pikkukaupunkilaisetkin saatamme haaveilla isoista asioista. Hyvä kaverini Skotlannissa ei päässyt ensimmäisen 1½ vuoden aikana käymään kotonaan, koska ei ollut varaa. Hän on kotoisin köyhästä maasta ja kotiväki asuu hankalassa paikkaa. Rahasta kiinni tai ei, mielessäni ei koskaan käynyt kertoa hänelle, että hänen elämänvalintansa kertoivat itse asiassa piittaamattomuudesta. Voin sanoa, että olo on aika mahtava, kun joku ulkopuolinenkin syyllistää siitä, että etpä taida kauheasti kotona käydä.

"Kuinka paljon teitä suomalaisia täällä on?"

"Öö, minä ainakin?"

Vastoin yleistä harhaluuloa, kaikki kansalaisuudet eivät perusta kommuuneja, saati sitten kaikki samasta kansalaisuudesta liity samaan porukkaan. Minä olen mielissäni suomalaisuudestani ja tapaan mielelläni muita suomalaisia, mutta ajatus kansalaisuuden perusteella kyhätystä kaveriporukasta kuulostaa vähän vieraalta. Uskoisin, että usein nämä kansalaisuuskommuunit lähtee siitä, että osallistujat on ennestään tuttuja/samasta oppilaitoksesta. On kivaa hengata samankielisten kanssa, mutta koska suomen kieli on elämässäni niin pienessä roolissa, tuntuisi vähän väkinäiseltä lähteä metsästämään muita suomalaisia kavereiksi.

Lisäksi välillä tapaa myös "No en minä ole tullut tänne suomalaisten kanssa hengaamaan" -ihmisiä, joille Suomi ei ole cool. Nämä ihmiset ovat kanssa vain kokeilemassa ulkomaailman eksotiikkaa tai sitten heillä on asennevamma kotimaata kohtaan. Mun elämäni on niin vähän sidoksissa Suomeen, että on tosi mukavaa tavata suomalaisia, sillä se on itse asiassa aika harvinaista.

Paras expatti on sellainen, joka on kolmosmaassaan (tai siitä ylöspäin). Kakkosmaassa ei vielä oikein opi kotikulttuuriaan, sillä sitä peilaa vain tähän yhteen. Kolmosmaasta alkaen huomaa, että skaalat ja mittarit on paljon laajempia, kuin sitä tuli ajatelleeksi. Silloin kun olin asunut vain Japanissa, maailma oli kolikko, jonka kääntöpuolet oli Suomi ja Japani. Japanilaiset ovat kohteliaita, suomalaiset humalanhakuisia, japanilaiset pieniä, suomalaiset lihavia... Sitten jossain kohtaa tajusin, että kaikki adjektiivit liittyy aina siihen, että mihin vertaa. Suomalaiset on Michelin-ukkoja japanilaisiin verrattuina, mutta melko hoikkia moniin anglosaksisiin maihin (etenkin Yhdysvallat) verrattuina. Kolmosmaassaan hengaavat expatit osaa usein ottaa jo aika rennosti nää asiat, varsinkin jos yksi maista on ei-länsimaa. Maailma toimii vähän eri nappuloita pelaamalla paikasta riippuen, mutta kyllä se yleensä silti toimii.

Kolmosmaan expatit tietävät myös olla kiistelemättä jonkun kansalaisuudesta. Kansallisidentiteetti on itse asiassa hyvin henkilökohtainen, eikä siihen kuulu kenenkään tulla pätemään, että "No etkä ole, sano mieluummin olevasi tuolta.". Jos asuinmaa, passi ja ulkonäkö eivät täsmää, mitä sitten? Nämä asiat voi olla hyvin monimutkaisia. Jos joku tummaihoinen, malesialaisella aksentilla puhuva sanoo olevansa venäläinen, ei aihe muutu sen 'normaalimmaksi' väittämällä vastaan. Yhä useammat lapsetkin kasvaa useammassa, kuin yhdessä maassa. Samalla ihmisellä voi olla kolmen maan passit. Kansallisidentiteetti ei ole suoraviivainen juttu.

Ihmisten hämmennystä välttääkseni kerron jatkossakin passistani. Sain sen Lontoossa. Jos sitä plärää oikein nopeaan, hirven jalat liikkuvat!

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kuola Lumpur

Kuala Lumpur ei hotsittanut sitten yhtään. Kaupungit on jännittäviä lähinnä kai silloin, kun itse asuu jossain kylässä. Tän vaihtovuoden aikana muutamat metropolit kierrettyäni olen tullut siihen tulokseen, että HK:ssa asuessani haluan vain pakoon ahdasta kaupunkielämää. 1,6 miljoonan KL ei välttämättä ollut sieltä suurimmasta päästä, mutta ei se ihan hirvittävän mielenkiintoinenkaan ollut. Seura oli kuitenkin mahtavaa, joten olihan meillä hauskaa!

Hostellikeskittymä oli Chinatownin lieppeillä, jossa mekin yövyimme. Chinatown ei sinänsä kiinnostanut meistä kumpaakaan, kun molemmat asumme kerran Kiinassa (kaverini ihan siellä varsinaisessa Kiinassa). KL:sta löytyi huomattavan paljon vanhoja rakennuksia. Jotenkaan sitä ei HK:ssa tajua, että niin joo, joissain kaupungeissa vanhoja rakennuksia ei tarvitse purkaa alas - täällä on tilaa levitä. Oli kivan rentoa olla vaan ja ihmetellä menoa, varsinkin muslimimuotia. KL tosin haisi aika pahasti monessa paikkaa. Likaisuus ja kuumuus eivät oikein sovi yhteen. Näin pitkästä aikaa myös graffitteja, joiden olin ehtinyt höpsöydessäni jo ajatella puuttuvan Aasiasta kokonaan. Yksi kulttuurijuttu, joka iski päin lujaa, oli kuinka naisia oli liikkeellä selvästi miehiä vähemmän. Katu saattoi olla pullollaan miehiä, eikä naisia missään. Se kävi välillä vähän ahdistavaksi, sillä osa miehistä oli aika ällöttäviä korviinhönkijöitä. Karmeitä kähmijöitä löytyy varmasti ihan joka maasta, mutta vähän kävi sääliksi malaynaiset, jos hekin joutuvat kuuntelemaan jonkun rändömien miesten rivoja avautumisa. Välillä oli vaikea pysyä ravintolaa etsiessä musliminaislinjassamme, koska isossakaan ravintolassa ei välttämättä ollut yhtään naista, muslimi tai ei.

KL:ssa ei tosiaan ihan hirveästi nähtävää ollut: Lonely Planetkin oli varannut nähtävyyksiin jopa kokonaisen päivän, mukaan lukien kaupungin ulkopuolella olevan Batun luolaston, joten mitään kiirettä meidän ei tarvinnut pitää.
KL:n tunnetuin nähtävyys on ehdottomasti Petronasin kaksoistornit, josta oli jopa minun pakko saada turistikuvat. Torneja pääsee ylös hissiä pitkin näköaloja ihmettelemään kahdeksan euron hintaan tai ilmaiseksi, mikäli on paikalla lippua lunastamassa tarpeeksi aikaisin. Meitä ei kiinnostanut kumpikaan vaihtoehto, vaan otimme vaan pöljiä kuvia tornien edustalla auringon laskiessa. Olimme kävelleet paikan päälle hostellilta, koska aurinko ei paistanut ja matka oli vain kaksi kilometria.
Ehkä siinä tulee nälkä, ajattelin.
Hiki tuli! Jotenkin olen onnistunut alkukuukausien tuskan HK:ssa, kun kaikki vaatteet kastuivat hiestä minuutin ulkonaolon aikana. On aika karua, kun ponihäntäkin on hiestä märkä. Vaikka jalan tutkimusmatkailu onkin parasta, olimme melko kiitollisia päästessämme taas ilmastoinnin pariin. Kuumissa maissa eläminen on vähän kuin leikkisi 'lattia on laavaa'. Turvapaikkoja on ilmastoidut käytävät, ja jalat uppoaa laavaan heti kun ulos astuu. Sitä jotenkin suunnittelee reittinsäkin niin, ettei tarvitsisi kovin montaa askelta ulkona ottaa.
Tornit olivat yöaikaan melko komeaa katsottavaa ja olin tosi iloinen päästessäni näkemään ne. Kävi vähän sääliksi KL:n toista nähtävyyttä, KL Toweria, joka muistutti lähinnä Näsinneulaa. Tosi jos on jumissa kaupungissa, jossa ei kauheasti mitään tapahdu (kuten Tampere. Sori Tampere), alkaa varmaan Näsinneulakin hotsittamaan. Petronas-tornien toisella puolella oli suihkulähdealue, jossa ilmeisesti tunnin välein oli valo- ja vesisuihkushow. Satuimme paikalle kahdesti ja se olikin kivaa. Hyvin viihdyttävää katsottavaa, varsinkaan kun en ole mitään vastaavia pahemmin nähnyt.  Alueella kiertävät kauppiaat tosin oli ärsyttäviä. Joku ukko tuli siihen kauppaamaan narsistikkuja, joista kieltäydyimme hyvin suoraan. Hänhän ei luovuttanut, jolloin ilmaisimme, että meillä on molemmilla jo sellaiset (minun on vaaleanpunainen). Hän ei ollut menossa mihinkään, vaan vaati todistamaan, ettei meillä ollut jo tikkuja, jolloin mieleni teki käskeä äijän painua vittuun siitä meidän tieltämme. Kylmä, hyvin epämalaymainen tuijotukseni sai hänet kuitenkin viimein katoamaan.

Malesian reissulla ruoka oli pääroolissa, niin myös KL:ssa. No okei, ruoka on ehkä joka päivä elämässäni pääroolissa, mutta nyt syötiin eri pöperöitä kuin yleensä! Kuola Lumpurissa on intialaisen väestön takia paljon intialaisia ravintoloita ja intialainen ruoka on todellakin mieleeni. Vaikka Chinatown ei inspannut meistä kumpaakaan, Little Indiassa oli edelleen vierasta eksotiikkaa. Alueella kehotettiin syömään banaaninlehväriisiä, joka oli iso lautanen erilaisia pieniä juttuja ja riisiä banaaninlehdellä. Intialaiseen tapaan annos tulee syödä sormin, mitä olin innolla kokeilemassa ja vannomassa, että iisi biisi. Ihan hyvin se menikin siihen saakka, kun sormet olisivat koskeneet kastikkeeseen. Silloin tuli raja vastaan, eivätkä aivot suostuneet pääsemään tästä kulttuurishokista yli. Enhän minä voi iskeä sormiani keskelle currya! Oli jotenkin hassua huomata, että mulla on edelleen näin vahvoja kulttuuriestoja, koska olen kuitenkin lyhyen aikuiselämäni elänyt vähän siellä sun täällä.
Ehkä ensi kerralle saan jonkun intialaisen mukaan opastamaan... Siihen saakka lusikat on kivoja kavereita!

Viimeinen KL:n huippukohta oli Batun luolasto, jonne mentiin varmaan maailman hitaimmalla junalla. Vaikka matka on vain 13km keskustasta, siihen meni tunti, kun juna oli ensin myöhässä ja sitten puksutti hilpeän verkkaiseen tahtiin. Ei siinä mitään, ei meillä ollut kiire. Olimme paikalla maanantaina, joten turistimäärät olivat minimissä. Olin suunnitellut tämän ihan varta vasten, koska arvelin paikan olevan pullollaan viikonloppureissaajia sunnuntaisin. Kallioseinämä näytti jo kaukaa vaikuttavalta ja mieliala olikin korkealla. Söimme lounasta (Intialaista, jeee!) ja kävimme sitten ilmaisessa pääluolassa, jonne kiivettiin melko tuskainen portaikko (lämpöasteet olivat melko tukahduttavat). Paikalla oli paljon apinoita, jotka eivät yllättävää kyllä ärsyttäneet yhtään. Olin varautunut olemaan kärttyinen turisti. Yleensä vihaan varastelevia, agressiivisia apinoita, mutta nämä olivat hyvin kiltisti ja niiden elämää oli jopa aika mielenkiintoista seurata. Apinat nappasivat maasta vesipullon, purivat pohjaan reiän ja lipittivät sitten maahan valunutta vettä.
Itse luola oli massiivisuudessaan vaikuttava. Sen sisuksissa oli hindutemppeli, jonka ymmärsin, mutta paikalla olleita lelu- ja matkamuistokojuja en. Kuka hitto haluaa ostaa jonkun metrin mittaisen legokopiosetin, jos se täytyy kantaa alas parisataa porrasta? Kenen mielestä oli edes hyvä idea roudata kamaa ylös jäätävä portaikko, jos kaikki pitää kuitenkin kantaa alas myös, koska paikalle ei pääse autolla? Lämpötilat! Paikalle oli tosiaan ilmainen pääsy, mutta portaiden juurelta sai vuokrata huivia peittämään olkapäitä ja polvia, mikäli ei ollut pukeutunut asianmukaisesti. Minä ja Tiitu olimme tietenkin hyvin valistuneita turisteja, eikä kenelläkään ollut mitään sanottavaa meidän asuihimme.

Muita luolia olisi päässyt kiertämään turistiryhmissä, mutta emme olleet varanneet mitään. Sen sijaan palattuamme takaisin maanpinnalle menimme toisen hindutemppelin viereiseen luolaan, jonne pääsi parilla rinkulalla. Temppeliluola ei ollut mikään luonnonihme runsaan betonimääränsä ansiosta, mutta luolan viileässä rauhallisuudessa oli kiva katsella värivaloin lavastettua, patsaiden täyttämää onkaloa. Batu oli mielenkiintoinen, ei ehkä kaiken hypetyksen arvoinen, mutta ainakin ilman viikonloppujen turistimassoja se oli aika rento paikka ihmetellä luonnonmullistuksia.

Sitten pääsimmekin jo lentämään takaisin HK:n. Olimme lentokentällä hyvissä ajoin, koska logiikkamme oli, että siellä 1.) on ilmastointi ja 2.) ei haise. Suunnittelimme shoppailua, mutta KL:n lentokenttä oli aika kallis paikka, varsinkin Langkawin hinnat nähtyämme!

Lennolla meillä oli paikat eri puolella konetta. Minä istuin keskellä mannerkiinalaista ryhmää. Yritin olla olematta rasisti ja miettiä heti alkuun, että "No kiva", mutta jo ennen lähtöäni seurue vaati minua vaihtamaan paikkaa, koska kaksi muuta jäsentä ei halunnut istua vierekkäin. Joo, no mikäs siinä. Lennon aikana vieressäni istuva mummo oli vain lievästi ärsyttävä (ei noudattanut lentohenkilökunnan ohjeistusta, tökki minua), mutta viereisellä rivillä istuva kiinalaisrouva oli ehkä ihmeellisin nähtävyys pitkään aikaan. Vilkaistessani hänen suuntaansa huomasin tosiaan, että hänellä on sieraimissa tungettuna jotain oranssia. Jotenkin ajattelin näiden olevan korvatulppien nenävastine, mahtava kiinalainen keksintö. Jokusen vilkaisun jälkeen tajusin kuitenkin naisen tunkeneen nenäänsä mandariininkuorta. Ruokaa tarjoiltaessa hän veti suikaleet nenästään, asetteli ne tarjottimelleen, laittaakseen ne taas takaisin ruokailun jälkeen...
Mutta joo, viimeistään siinä kohtaa, kun laskeuduttiin vihasin tätä ryhmää, koska he alkoivat jatkuvasti tönimään minua nousemaan ylös, vaikka oli selvää, ettei koneesta pääsisi mihinkään vähään aikaan (valotkaan ei olleet päällä!). Kiina on varmaan aika mahtava maa, mutta välillä tuo mannerlaisten töniminen, epähygieenisyys ja etuilu ketuttaa... No, pääsipä sieltäkin koneesta HK:n ja sain ohittaa kaikki maailman mannerlaiset siirtyessäni HK:n asukasjonoon maahantulossa.

















keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

T-hetki

Langkawista päästyämme suuntasimme Cameron Highlandseille. Ideana oli nousta bussiin, yöpyä paikan päällä pari yötä ja palata sitten KL:n ottamaan pakolliset Petronaskuvat ennen HK:n paluuta. Homma ei kuitenkaan ottanut sujuakseen, sillä emme löytäneet ensimmäiselle yölle millään sopivan hintaluokan majoitusta kiinalaisen uuden vuoden takia. Seuraaville öille löytyi kyllä vaikka mitä majapaikkaa muutaman euron hintaan, mutta mikään määrä googletusta ei auttanut meitä ensimmäisen yön kanssa. Bussimatka ylämaille on kestoltaan viisi tuntia, että ei sinne ihan julkisella liikenteelläkään päiväreissua tehty.

Tähän mennessä olimme kuitenkin katselleet niin paljon kuvia ylämailta, että sinne oli pakko päästä. Ratkaisuksi muodostui Langkawilla tapaamani slovakkiexpat Mayo, jonka höpötyksistä olin alunperin ihastunut ideaan vihreistä, viileistä kukkuloista ja loputtomista teeviljelmistä. KL:ssa asuva Maya oli nimittäin lähdössä äitinsä kanssa automatkalle ylämaita ihmettelemään ja, jipii, me pääsimme samaan autoon. Joten ajoimme taksilla Mayon asuinalueelle ja noin puoli tuntia vartijoiden kanssa tapeltuamme ("Ei kun ollaan ihan oikeasti menossa tapaamaan meidän kaveria, se asuu täällä."), lastauduimme joltain tuntemattomalta lainattuun autoon ja niin vain matkaan.

KL:n liikennettä katsellessani olin joutunut myöntämään, että tässä oli raadollisin liikennejärjestelmä, mitä olen ikinä nähnyt. Vaihtarit HK:ssa valittaa HK:n liikenteen olevan hurjaa, mutta kyllä se on vielä aika rauhallista. Pohjois-Thaimaan liikenne oli aika hurjaa, mutta mikään, mikään ei ole koskaan ollut kuin Malesia. Pikatiellä autot ajoivat satasta pitkässä jonossa, autojen välissä ollessa alle viisi metriä. Olin hyvin kiitollinen, että minun ei tarvinnut ajaa. Pari läheltä-piti tilannetta johti siihen, etten olisi kauheasti halunnut edes katsella tielle päin, kun teki vähän pahaa.

Meitä oli autossa siis neljä. Minä, kaverini Tiitu, kuskina toimiva telinevoimisteluopettaja Mayo ja miehen slovakialainen äiti, joka ei tietenkään puhunut englantia. Pelkästään idea oli niin kutkuttavan outo, että olin vähän ihastunut. Ylämaille ajoi yksityisautollakin aika kauan, mutta reitti oli mielenkiintoinen. Olen aika charmanttia seuraa, vaikka itse sanonkin, joten tiesin kertoa hauskoja, kevyitä juttuja entisistä asuinmaistani. Mayo kertoili paljon sellaista Malesiasta, jota en olisi muuten saanut selville ja hänen äitinsä lauloi slovakialaisia kansanlauluja radiosignaalin kadotessa vuoristossa.

Cameron Highlands oli juurikin niin vaikuttava, kuin mitä olimme uunoilleet. Vuoria peittivät vihreät teeviljelmät loputtomina riveinä. Ilma oli raikasta ja lämpötila vain 25:n asteen luokkaa, mikä oli virkistävää viikon tukahduttavan kostean helteen jälkeen.
Ajoimme kapeaa serpentiinitietä teenkäsittelylaitokselle, jonne oli eksynyt jokinen muukin, jolloin kuski sai tehdä ehkä vaikuttavimman parkkeerauksen ikinä. En ole ikinä kokenut samanlaista tuskanhikeä, kuin mitä silloin katsoessani miten auton ohittivat toisiaan uskomattoman pienistä väleistä. Siinä oli joku parkkeeraamisenohjaaja huitomassa ohjeita, mutta hänenkin ilmeestään näki, ettei hän ollut ollenkaan varma ohitusten onnistumisista. Kun paikalle tuli joku Land Roverinsa kanssa, aloin melkein kiroilemaan. Auto puikkelehti kahden muun välistä niin ällistyttävän ohuesta tilasta, että oli pakko kääntyä pois kun teki pahaa. Kaksipyöräiset ne on kivoja!

Teelaitos oli aika mahtava paikka. Siellä sai vapaasti kiertää ja itse laitokselle pääsi myös sisälle. Emme osallistuneet mihinkään opastetulle kierrokselle, mutta opaskylteistä sai kuulla teenvalmistuksesta. Itse tyydyin katselemaan ja haistelemaan, sillä koko kukkula tuoksui ihanan vahvasti teeltä. Aikamme pyörittyämme suuntasimme paikan päällä olevaan ihanaan teetupaan. Vaikka en lapsena ollut mikään nukeilla leikkijä, järjestin monet kerrat 16 vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni teekutsut, koska teekutsut on ihania. Niin nytkin söin onnellisena banaaniporkkanakakkua ja join kunnon teetä.

Teelaitoksen jälkeen menimme syömään aika kehnoa intialaista melko suolaiseen hintaan. Seurueeseen kuului toinenkin autollinen - slovakialaisia pariskuntia. Heidän tauoton kiehnäyksensä muodosti jotenkin huvittavan vastakohdan muslimimaalle. Koska olen kotoisin konservatiivisesta Suomesta, on julkisella paikalla heilastelu edelleen aika vieras konsepti. Japanissa sitä harrastetaan vielä Suomeakin vähemmän, Britanniassa ja HK:ssa sen sijaan tuntuu olevan aika normaalia olla jatkuvasti kiinni toisissaan. Kaikilla oli kova nälkä jo tässä kohtaa. Yksi mies tilasi ihan valtavan määrän itselleen ja malesialaiselle tyttöystävälleen ja jatkoi tilaten paljon alkoholijuomia ja yllättäen lasku tullessa halusi, että jaamme sen tasan. En sanonut mitään, mutta olin vähän närkästynyt. Olen kyllä tottunut jakamaan laskun tasan, silloin kun jaamme myös ruuan tai ihmiset tilaavat suunnilleen samanarvoisesti. Jotenkin se on aina se yksi, joka syö paljon muita kalliimmin, joka ehdottaa, että maksetaan kaikki vaan saman verran.

Ruuan jälkeen menimme vähän viidakkoon vaeltamaan etsimään Malesian komeinta auringonlaskua. Itse vaellus oli vain pieni kävelymatka, mutta reitti sinne meni jotain ihan ihme polkua, jossa jouduttiin välillä nousemaan autosta, jotta se pääsisi esteiden ylitse. Viidakossa oli kiva tunnelma ja ylämaat olivat tosiaaan komeaa katsottavaa. Päästessämme auringonlaskupaikalle - vanhalle sääasemalle ruosteiseen torniin - taivas oli kuitenkin niin pilvinen, että auringonlaskusta ei oikein tullut mitään. Muut joivat kaljat korkealla, minä tuijotin pilviä. Sumu nousi yllättäen ja peitti vuoret. Paluumatka tehtiin pimeässä.

Olimme päässeet reissuun mukaan ihan ilmaiseksi, ainoa ehto oli, että pitää suostua ryhmän päätöksiin (jäädäänkö yöksi vai ei). Huomasin kulttuurieromme siinä kohtaa, kun kaverit alkoivat yhdeksän aikaan miettimään, jäämmekö yöksi vai emme. En ilmaissut kovin voimakkaita mielipiteitä, koska en kuitenkaan ollut kuski. Ei ollut kovinkaan yllättävää, että suurimman sesongin aikaan emme löytäneet sopivaa majoitusta yhdeksältä illalla. Pahoittelin kuskille, että hän joutui ajamaan näin pitkän pätkän samana päivänä, mutta hänen hymynsä ei kadonnut mihinkään. Paluumatkan lauloimme autossa suomeksi Disney-lauluja ja kuulimme lisää slovakialaisia kansanlauluja äiti-poika-duon esittämänä.

Meillä ei luonnollisestikaan ollut yöpaikkaa varattuna, vaan ei se mitään. Mayo oli etsinyt meille hotellin (!) läheltä asuinaluettaan todella huokeaan hintaan. Saavuimme paikan päälle aamuyöllä rättiväsyneinä, mutta hän jaksoi silti auttaa check-innissä. Sanoimme heit, jolloin hän kutsui meidät hengaamaan seuraavaksi aamuksi uima-allasalueelleen. Sehän sopi.
Oli harmi, ettemme voineet olla ylämailla pidempään, mutta yksi päivä oli sentään parempi kuin ei ollenkaan.

Seuraavana aamuna nousimme hitaina ja raahustimme uudelleen Verve Suitesin asuinalueelle. Jälleen saimme taistella aikamme vartijoiden kanssa, kun yritin hymyillen vakuuttaa, että meitä kyllä odotettiin, enkä tiennyt miksei mister vastannut puhelimeensa. Ilmeisesti tämä oli kuitenkin usein tapahtuva juttu kyseisen tyypin kanssa, sillä meidät päästettiin lopulta sisälle alueelle odottamaan, vartijan sadatellessa vieressä.

Kompleksi oli todella kiva. Moderni, siisti ja paljon uima-allasalueita. Menimme yhden rakennuksen huipulle tehdylle tekobiitsille hengaamaan aamuiltapäiväksi. Infinity pool, kaupunki taustalla. Hiostavat 35 astetta ja viileä vesi. Valkoista hiekkaa, palmuja ja riippumattoja korkealla kaupungin yläpuolella. Tästä ei rennommaksi muuttunut. Niin ja mukana menossa tietenkin mama Slovakia! Mua oli vähän naurattanut kun poika Slovakia oli niin innoissaan äidistään. Jo Langkawilla ollessamme hän oli lähettänyt minulle fb-chatissa kuvia äidistään rannalla tai kaapelikärryssä ja automatkalla olin saanut kuulla kaiken siitä mitä hän oli tehnyt äidilleen tämän viiskymppisten kunniaksi.

Uima-altaalla hengailu oli kyllä ihanan virkistävää, varsinkin automatkapäivän jälkeen ja auttoi meitä henkisesti valmistautumaan seuraavaan etappiin - Kuala Lumpur!


Montako slovakkia tarvitaan käynnistämään auto?















keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Hati hati

On tullut taas matkustettua.

En ihan enää muista mitä se sellainen arkielämä oli, kun ei koko ajan suunnitellut jotain reissua. Malesia oli kuuma ja trooppinen, huiveihin kääriytynyt ja ehkä vähän rasvainen. En oikein tiedä, miten tästä aiheesta kirjoittaisin, kun taas on tapahtunut niin paljon.

Aloittakaamme sieltä Langkawista.


Langkawin saari oli ensimmäinen etappimme. Minä ja Tiitu olimme saapuneet kunnon suomalaisina HK:n lentokentälle hyvissä ajoin. Aikamme turistuamme ja illallistettuamme lentelimme Kuala Lumpuriin, jossa saimme odottaa muutamat yön tunnit seuraavaa lentoa. Kumpikaan Malaysia Airlinesin koneista ei pudonnut, ammuttu alas tai mennyt hukkaan, mikä oli sinänsä positiivista. Langkawin kenttä oli sopivan kokoinen ja siellä oli netti, joten pystyi tarkistamaan, paljonko taksin tuli maksaa. Huristimme ehkä vartin verran kentältä Chenangin rannalle, Langkawin turistikeskukseen. Kuski kysyi, että mihinkäs resorttiin, mutta pyysin vaan pudottamaan meidät jonnekin, sillä meillä oli vielä majoitus hommaamatta. Yleensä varaan hostellin etukäteen, mutta jostain syystä Langkawin majoituspaikkoja ei oltu listattu Hostelworldiin. Kävelimme hostelliin, kysyimme ohi kulkeneelta keski-ikäiseltä naiselta josko hän yöpyi täällä ja mitä mieltä hän oli.
"Hyvä paikka, tämä on jo kolmas kerta kun majoitun tänne."

Päätimme luottaa tämän tuntemattoman sanaan ja menimme kysymään huonetta, jonka sai hintaan 50 rimpulaa/yö. Olimme matkustuksesta niin väsyneitä, että ajatus yhä kuumenevan aamuauringon alla reppujen kanssa vaeltamisesta ei innostanut. Kävelimme loppupäiväksi makaamaan rannalle, sillä yön aikana matkustaminen oli uuvuttanut. Cenaning ranta on pitkä paratiisiranta valkoista hiekkaa, palmuja ja sinistä merta. Sen varrella on bungaloweja ja rantabaareja, mutta koska Langkawi on kiireisimmilläänkin hyvin rauhallinen, mistään ihmispaljoudesta ei ollut koskaan tietoakaan. Torkuimme varjossa koko ajan, koska olen herkkähipiäinen Lumikki ja olen katsonut monta dokumenttia ihosyövästä. Jossain vaiheessa uskaltauduin pulahtamaan mereen vilvoittelemaan. Olin peittänyt ihoni vedenkestävällä SPF 50 -aurinkorasvalla ja kantanut päivänvarjoa mukanani, niin etten vaan saisi ilkeitä auringonsäteitä iholleni. Kävelin matalaan veteen, sukelsin ja kävelin takaisin varjoon. Koko toimitus kesti maksimissaan viisi minuuttia. Siinä oli päivän UV-altistumiseni. Hostellille palatessamme huomasin rintakehäni, vatsani ja kaulani helottavan kirkkaanpunaisena... Tyrmistys. Eipä moisesta voinut olla edes vihainen, tämä oli jo hyvin vaikuttavaa! Myönnän kyllä ihan suoraan, että kuulun sellaiseen ihmisrotuun, jonka ei tulisi eksyä pohjolasta mihinkään etelämmäs.















 Langkawi on tosiaan rauhallinen veroparatiisi. Veroton suklaa ja alkoholi olisivat tarjonneet tilaisuuden vaikka minkälaiseen hervottomaan rietasteluun, mutta koska lämpötilat pyörivät 35:n asteen tuntumassa, suklaa suli keskimäärin viidessätoista sekunnissa ulos astuessa ja seuraavan lennon ruumalaukuttomuus teki arvoviskien ostamisesta hieman kinkkisen ongelman. 12-vuotiaiden mallasviskien juominen humalanhakuisesti tuntui pyhäinhäväistykseltä. Kalja maksoi Langkawin baareissa noin euron luokkaa, viiniä ja viskiä sai muutamalla eurolla. Ruoka pyöri hinnoissaan eurosta pariin euroon. Otimme nyrkkisäännöksi olla syömättä missään, missä ei näkynyt musliminaisia, sillä turistipaikkojen thai- ja malayruoka oli usein aika mitäänsanomatonta.


Myös muunlainen toiminta oli halpaa. Skootterin vuokra oli vitosen päivältä ja bensakin oli Thaimaan hinnoissa. Rannalle pääsi varjoliitämään (en nyt ole ihan varma sanasta, parasailing) kymmenen euron hintaan ja viereisiä saaria kiertämään puolen päivän venereissulle kahdeksalla eurolla. Tarjolla olisi ollut myös vaikka minkälaista muuta vesiurheilua, mutta kun en tosiaan ole auringonkestävä, en kauheasti uskaltanut ensipalamisen jälkeen oleskella auringonpaisteessa. Olen kuitenkin saanut siedätystä elokuusta saakka Egyptin veroisilla leveyspiireillä, niin en usko toleranssin tästä liiemmin paranevan. Kävimme kuitenkin Langkawin akvaariossa, joka oli positiivinen yllätys. En uskonut innostuvani akvaariosta ihan hirveästi, mutta sisällä oli mukavan viileää ja eläimiä löytyi todella laajasti. Vaikka meitä varoiteltiin kiireestä, mistään merkittävästä ihmispaljoudesta ei ollut kyse. Kävimme Langkawilla ollessamme myös yömarkkinoilla, jotka oli tosi kivat, sillä ne oli hyvin ruokapainotteiset, eikä yhtään niin ahdistavat kuin mitä HK:n markkinat tai Chiang Main kojut.






Lähdimme Langkawilta hyvään aikaan. Tekemistä olisi keksinyt vielä ehkä kahdeksi päiväksi, mutta olimme jo latailleet akkuja tarpeeksi ja valmiit kohtaamaan Kuala Lumpurin kaaoksen.