Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

maanantai 28. tammikuuta 2013

Haggis

Terve taas ghetosta!

Maike palasi eilen Saksaan ja meitä on täällä nyt viisi. Muistelemme M:a kaiholla, varsinkin ensimmäisenä iltana maassa kun hän laittoi mulle ruokaa. Olin syönyt viimeksi aamiaista seiskalta (viideltä Britannian aikaa) ja kun illalla olin viimein perillä täällä, en ollut syönyt koko päivänä mitään ja olin liian heikko lähteäkseni metsästämään ruokaa. M tajusi tämän ja laittoi ruokaa. Se olin hyvin jalomielistä. Miten kunnioitettava ja hyvä ihminen!

Yleinen mielipide uudesta asuintoveristamme Michellestä on melko huvittunut. Hän on vaihto-oppilas, 20-w, joka toinen sana on 'like'. Jaksaa puhua itsestään vaikka kuinka pitkään, ei kuuntele muiden puhetta ja käyttää legginsejä housuina. Legginsperse on kuulemma kiva ja Kanadassa on ihan normaalia käydä jumpassa pelkissä sukkahousuissa!
Hänellä on myös tiukat moraaliset arvot, eikä hän pelkää alkaa luettelemaan niitä tuntemattomille. Kaikkien tulee tietää, mitä hän ei ole koskaan tehnyt poikien kanssa. Kaikkien tulee myös tietää, mitä mieltä hän on syömästään jugurtista. Tai sen hinnasta. Hän ei syö muita kuin pakastevihanneksia ja vaikka kyseessä on sama sortti joka kerta, tarvitsee syöminen kommentointiraidan. Kerran hän kokeili sitä jugurttia, muttei pitänyt siitä. Olemme kuulleet tästä jugurtista aina vain uudelleen ja uudelleen. Mikä pettymys se onkaan ollut!
Niin ja rahasta. Täällä saa nykyään kuulla paljon hintatasosta ja mikä tuote on minkäkin verran halvempaa Kanadassa. Kuulemma maito on Euroopassa halvempaa, joten muistakaahan juoda paljon maitoa ennen kuin seuraavan kerran lähdette Kanadaan!

Olen usein hävennyt omaa rahasta niuhottamista ja pihiyttäni, mutta tää viikko on pistänyt luonteeni ihan uuteen perspektiiviin! Olen suorastaan tuhlari kun maksan puolesta kiloa porsaan jauhelihaa kaksi puntaa! Ei vaan Kanadassa!

Oltiin eilen olkkarissa, hän, minä, Katherine ja Ines. M oli puhunut puolisen tuntia aamiaisestaan (surimi-kalatikkuja. en muista enää hintaa), jolloin satuin ihan muuten vaan keskeyttämään kysäisemällä, että "Niin joo, sä taisit olla Twilight-fani, eikö vain?"
Hän ei tietenkään ollut maininnut koko aihetta, mutta mulla on aika hyvä tutka. Vähän vaikeasti hän vilkuili josko tämä oli joku ansa, mutta katsoin häntä ihan vilpittömästi ja kaveri yritti vaikeasti selittää jotain ja myönsi sitten, että:
"Voi kai sanoa, että olen. Tavallaan."
(ja sitten tätä pähkäilyä jatkui vaikka millä mitalla, mutta ette halua kuulla yksityskohtia)

Katherine tuijotti mua koko tän ajan naama jähmettyneenä. Minä ja K ollaan samaa sorttia näissä asioissa, joten tiesin, että toinen yrittää pidätellä naurua hyvin väkisin.
"Ahaa, pidätkö siis kirjoista, muttet niinkään elokuvista?" kysyin keskustelusävyyn. K haki katseellaan jotain, millä peittää kasvonsa tai paikkaa minne piiloutua, mutta eipä tuolla niitä ollut.
"On ihan okei pitää erilaisista kirjoista", totesin ja kohotin kulmiani K:lle, jolloin hän ei enää kestänyt, vaan marssi käytävälle ja purskahti nauruun.

K on hyvä tyyppi. Se on mua muutaman vuoden vanhempi, melko maanläheinen pieni nainen. Se seurustelee kokin kanssa, mikä ehkä kasvattaa rakkauttani häntä kohtaan entisestään, sillä miesystävä lähettää ravintolasta usein K:n mukaan ruokaa. Usein sitä on liikaa ja silloin tarjoudun auttamaan. Viimeksi oli savupeuraa, sitä ennen simpukoita, jättikatkarapuja, suklaa-chilikastiketta... Tälläiselle ruokasnobille kuin minä jokainen suupala jotain niin hyvää, kuin esimerkiksi suklaa-chili on tuoda kyynelet silmiin!

Ruuasta puheen ollen, Skotlannin perinneherkkua on haggis. En ollut sitä vielä maistanut, kun arvelin, että kaupasta ostettuna se ei olisi minkään arvoista, ja ravintolassa sen tilaaminen olisi tuhlausta, mikäli en pitäisi siitä. Itse sen tekeminen tuntui kanssa aika typerältä... Päättelin, että sitä pitää olla tarjolla, jonkun osaavan tekemänä, mutta siitä ei saa maksaa kovasti. No sehän hoitui, kun K ja miesystävä ilahduttivat meitä laittamalla haggista, perunamuusia ja viskisoosia!


Tämä on vaan linkitetty kuva, koska omat ei onnistuneet sitten alkuunkaan.

Haggis on, Wikipediaa siteeratakseni, skotlantilainen perinneruoka, joka paistetaan lampaan mahalaukussa. Täytteenä on yleensä kaurahiutaleita, lampaan maksaa, keuhkoa, sydäntä ja ihraa, sipulia, mausteita ja suolaa. Voisin melkein kuvitella, että Suomessa olisi joku vastaava vaikka poroista tehtynä. Haggis on kai ainestensa ansiosta niin hienoa, koska maultaan se oli lähinnä mustapippurinen. I ei pystynyt syömään omaansa, Maike ja PO söi kasvisversiota. Pyöräyteltiin silmiä, että ylipäätänsä on joku kasvisversio ruuasta, joka koostuu melkein kokonaan eläinkunnan tuotteista, mutta oli tosi mukavaa, että olivat jaksaneet vaivautua tekemään kaksi settiä. Mietin syödessä koko ajan, kuinka hyvin puolukkahillo sopisi yhteen sen kanssa, mutten kehdannut ottaa esiin Suomesta tuomaani purnukkaa, peläten pyhäinhäväistystä. Sunnuntaina K söi kuitenkin haggistähteitä, jolloin laitoin purkin sen käteen ja käskin kokeilla tällästä fuusioruokaa ja kuulemma oli aika fantastinen yhdistelmä.

Itse en luultavasti ala tätä perinneruokaa väsäämään ihan lähiaikoina. Ihan syötävää se oli, mutta luultavasti vähän kuin nahkiaiset tai nattou, että sillä on enemmän kulttuurista arvoa kuin itse makua...

lauantai 26. tammikuuta 2013

Gotta get down on Friday

No niin, sitä on viimein palattu Glas Wegasiin. Viimiset viikot Suomessa oli hyvin dramaattiset ja lujaa meni. Viking Grace tuli testattua ja muuten roikuin yli kuukauden mittaisella lomallani jos jonkinlaisissa pippaloissa ja baareissa. Joku puolen vuoden alkoholikiintiökin meni siinä samalla... Olinkin melkein innoissani päästessäni Skotlantiin rauhoittumaan taloustieteen ja johtamisen pariin!

Meillä on uus kämppis Kanadasta, kun C lähti pois. Vaikuttaa ihan mukiinmenevältä henkilöltä, mutta olisin kyllä mieluummin pitänyt C:n. Siltä sai hyviä neuvoja... Huomenna Maike lähtee ja saadaan kenties vielä uusi henkilö. Ohjelmaa on ollut kamalasti joka illalle, josta olen hyvin tahdikkaasti kieltäytynyt ja ilmaissut haluni mennä pöydän alle piiloon maailmaa klonkkuilemaan ja pelaamaan Skyrimia. Päivän kohokohta on kun katsotaan Inesin kanssa 60-luvun Batmania telkkarista ja muuten voin mököttää.



Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut ihan kovin hyvin, kun eilen muiden lähdettyä elokuviin, eräs mukava ranskalainen tyyppi laitto viestiä, et tehtäskö jotain. No mehän tehtiin! Mentiin jonnekki bileisiin hengaamaan, alle puolen kilsan matkassa kesti vajaa tunti, kun eksyttiin, jossa oli tusina ranskalaista miestä ja kaks tyttöä, joista heistäkin toinen oli ranskalainen. Jotenkin onnistun aina sekoittumaan näihin Ranska-seurueisiin... Pitää oikeasti varmaan alkaa opiskella kieltä. Paikka, jossa pippalot oli oli uskomattoman hieno verrattuna ghettoon. Olo oli kuin Versaillesissa kaiken sen tilan kanssa! Saattoi nostaa kädet sivuille, eikä ne osunut mihinkään! Sieltä matka jatkui johonkin flat partyihin kampuksella, jossa kohtaa seurueessa ei enää ollut kuin minä ja ranskalaisia... Näihin bileisiin ei kuitenkaan mahtunut sisään, sillä siellä oli väkeä kuin pipoa! Pikkuseen asuntoon oli ahtautunut 70-80 henkeä. Meinasin sanoa jonkun kaasukammiovitsin, mutta viisaasti arvelin, ettei se luultavasti naurattaisi ketään.

Kolmansissakin pippaloissa väkeä oli melkosesti, ne oli tuossa lähellä olevassa Collegelandissa. Vähän kaduttaa, että hain yliopiston asuntolaan, enkä collegelandiin, jossa hinta on sama, mutta huoneet paljon kivempia. Ja niillä on hissi ja niiden keittiössä on tilaa! Toisaalta, ne joutuu kipuamaan portaat joka päivä. No, näissä bileissä henki oli hyvä ainakin pihalla ja tuli juteltua monen kanssa. Muidenkin ku ranskalaisten. Siellä oli porukkaa Aberdeenista saakka, joka oli vähän yllättävää. En tie lähtisinkö itse bileiden perässä toiseen kaupunkiin... Tapasin myös paljon muita kauppatieteiden opiskelijoita, mikä oli kanssa kiva, koska tähän mennessä otantani on rajottunut vieruskavereihin luennoilla. Oon aina mielestäni kaveerannut tosi helposti, niin Japanissa kuin Suomessakin, mutta täällä oon ollut jotenki rauhallisempi. Sekin varmaan vaikuttaa, että kursseilla monet on niitä 17-18w, eli kolmisen vuotta mua nuorempia. Niillä on iPhonet ja tekoripset, oranssia meikkivoidetta ja sellaset pikkuset shortsit, jotka paljastaa puolet pakaroista ja ne on ensimmäistä kertaa kotoa poissa. Suoraan sanottuna ne on vähän pelottavia, enkä aina tiedä mistä puhua niille. Mutta nyt tapasin mukavaa porukkaa, vanhempia kauppatieteiden opiskelijoita.

Olin jo vähän tuosta omasta mökötyksestäni huolissani, että kärsinkö koti-ikävää, vai oonko vaan suomalaistunut taas niin urakalla, että koen velvollisuudeksi olla hiljaa ja istua kädet puuskassa jossain nurkassa. Olen pelännyt koti-ikävää aina siitä 15-vuotiaasta lähtien kun Maltalle kielimatkalle lähdin. Oon lukenut siitä ja kaikista vaiheista niin paljon, että osaisin varmaan pitää luennon aiheesta. Joskus iskee japani-ikävä päälle tai masennun omasta outoudestani (yrittäkääpä opetella muutamat erilaiset setit asenteita ja ajatusmaailmoja ja sitten elää niin, että ne kaikki pysyisi sisällä harmoniassa), mutta sellasta 'onpa tää tyhmä paikka, kotimaassa on niin paljon parempaa kaikki, asfalttikin!'-vaihetta ei ole ollut. Kai se sieltä tulee viimeistään siinä kohtaa, kun lähtee yliopistovaihtoon...

Hyvin menee!

perjantai 11. tammikuuta 2013

We're big in Japan #2

Koska perhe-elossa ja kotikaupungin vaeltamisessa ei romantisoitunakaan ole paljon kerrottavaa, voisin jatkaa japanimuisteloani!  Varoitus, tää on varmaan taas kilometripostaus, mutta lopussa on kivoja kuvia! :D

Eli koko ykköspostaus meni siihen, kun siirryin tästä huoneesta, jossa nyt oleilen, Minamatan kaupunkiin Kumamoton prefektuuriin Kyushun saarelle. Subtrooppisen kaupungin väkiluku viime vuonna oli 26 460 eli suunnilleen Salon tai Savonlinnan verran. Joku teistä on joskus saattanut kuullakin Minamatasta, tai ainakin Minamatan taudista. Minatassa toimii edelleen iso Chisson kemikaalitehdas, joka työllistää yhä merkittävän määrän kaupungin työssäkäyvistä. Tehdas aloitti 1900-luvun alussa ja kasvoi nopeasti, edistäen näin reippaasti Minamatan talouskasvua. Teollisuusjätteen määrä moninkertaistui siinä samalla ja ongelma hoidettiin kippaamalla myrkyt mereen! Voitte kuvitella millaiset vaikutukset tällä on kalastavaan ja melko lailla päivittäin paikallista kalaa syövään väestöön. 50-luvulla alettiin virallisesti kiinnittää huomiota kummallisiin sairaustapauksiin ja lahden vettä testailtiin, jolloin laajat elohopeamäärät paljastuivat. Minamatan tauti on elohopeamyrkytyksestä johtuva neurologinen oireyhtymä (Wikipedia), jonka "virallisiksi" uhreiksi on tunnustettu 2 265, vaikka lienee selvää, että oikea määrä on moninkertainen. Yli kymmenen tuhatta ihmistä sai Chissolta korvauksia. Huomattavaa on kuitenkin, että ihmisten ja eläinten annettiin kuolla yli kolme vuosikymmentä, ennen kuin asialle tehtiin mitään. Minamatan tautiin kuoli, se vammautti pysyvästi ja elohopealle altistuneiden äitien lapset syntyi sairaina. Hoitokodeissa on pahimmalla saasteajalla syntyneitä kehitysvammasia, joista moni ei ole koskaan kävellyt, kirjoittanut tai pystynyt koskaan paljoa jos ollenkaan puhumaan. Nämä ihmiset yritettiin hyssytellä piiloon ties kuinka pitkään. Tauti tahrasi koko kaupungin maineen ja vaikuttaa edelleen, vaikka lahti on kokenut suuret puhdistusoperaatiot ja kala taas turvallista syötäväksi, muiden japanilaisten mielipiteeseen minamatalaisista. Se, että on kotoisin Minamatasta ei ole asia, jota kannattaa mainostaa.
Tällaiseen kaupunkiin siis läksin. Minamata on kovasti yrittänyt päästä saastestatuksestaan irti ja brändännyt itsensä turistiystävällisenä ekokaupunkina! Se ilmenee tuliaisvalikoimassa ja mm. siinä, että kierrättäessä on 24 luokkaa jätteille. Joo... Lisäksi Minamata on kuuluisa makeisistaan, mikä oli varsin mukavaa. Jos jonkinlaista pientä kakkukauppaa löytyi keskustan joka kulmalta.

Kun oltiin saavuttu Minamataan, meille ei ollut minkäänlaista orientaatiota siellä päässä tai esittelytilaisuutta, että oltaisiin vähän ymmärretty paremmin ohjelman rakenne. Tämä oli hyvin turhauttavaa. Vapaapäiviä ei merkitty, ei puhuttu tavoitteista tai mistään muustakaan. Vastuussa meistä oli Junpei-san, kalju viiskymppinen paperintekijägubbe, joka asui ylhäällä vuorilla. Elettiin aika lailla sen varassa, että mitä J nyt keksi sanoa seuraavalle päivälle.

Meidän asuinsija, kuten olen aiemmissa postauksissa varmaan maininnut, oli vanha japanilaistalo. Seinät oli paperia ja ovet liukuvia. Kylpyamme oli syvä ja lattiat tatamia. Talon omisti naapurissa asuva mies, joka siis toimi myös isännöitsijänämme. Hänen kanssaan oli vaikka minkälaista ongelmaa... Ensinnäkin hän halusi meidän siivoavan talon ja heittävän vanhat tavarat menemään. Siinä olikin tekemistä! Talo oli kuulunut hänen vanhemmilleen, joille omistettu alttari oli edelleen alakerrassa pystyssä. Ensimmäisiä hommia saavuttuamme oli pyytää esi-isiltä siunausta ja lupaa oleskella talossa. Esi-isät eivät liioin häirinneet meitä, joten kai olimme tarpeeksi siivosti. Pappavainaa oli ollut lukion opettaja ja kuollut jo aikaa sitten, mutta hänen rouvansa oli elänyt korkeaan ikään ja kuollut vasta vuosi ennen tuloamme. Hän oli viettänyt parit viime vuodet kuitenkin hoitokodissa heikon terveydentilansa takia ja sitäkin ennen oli ollut kehnojen jalkojensa takia melkein rampa. Joten laskeskelkaa siitä vain, kauanko oli mennyt, kun talo oli viimeksi siivottu!

Kämppikset Kaoru ja Naoko oli saapuneet joku kuukausi ennen allekirjoittanutta ja Henkkaa ja olivat tehneet varmaan jo ison osan työstä. Siivous oli hirveän raskasta ja vei vapaa-aikaa, jota meillä oli alkuun muutenkin tosi niukasti, mutta siitä paljastui kaikenlaista mielenkiintoista. Tansuja! Kimonoja! Pukeutumispöytiä! Hakamoita ja ennen kaikkea, valokuvia! Talo ja suku oli ollut vauras ja niin kuvia oli kameran keksimisestä saakka. Ensimmäiset lohkeilleet mustavalkokuvat oli perhepotretteja, joissa kaikki olivat kimonoissa ja vakavina. Kuvia oli laatikkotolkulla ja niiden katselu oli suurinta huvia, mitä televisiottomassa, netittömässä talossa meillä oli. Ikävä kyllä viimeiset sukupolvet olivat riitaantuneet ja talon omistaja käski meidän kipata kuvat roskiin. Roskiin! Oltiin onneksi kaikki yhtä mieltä, että niin ei vaan voinut tehdä ja että se olisi pyhäinhäväistys. Mulla oli mukana 16 kirjekaverin osoitteet, joista kirjoitin ehkä viidelle. Noille viidelle lähettelin mitä rändömimpiä kuvia menneeltä vuosisadalta! Koulutyttöjä 50-luvulta, soutureissuja, ikebana-asetelmia ja kuvia lomamatkoilta kuuluisiin linnoihin.

Arvoisa isännöitsijämme käski meidän aluksi heittää menemään kaiken, mitä talosta löytyy. Sitten kun löytyi arvotavaraa (=kimonot+rahaa) hän muutti mieltään ja meidän tuli lajitella tavarat arvon mukaan... Päädyttiin pyytään hänet tarkastelemaan ulos raijattua tavaramäärää, että josko siellä olisi mahdollisesti jotain, mitä hän haluaisi pitää. Kun hän tuli katsomaan, mies sai jäätävän raivarin, että miten voitte olettaa hänen kiireisessä aikataulussaan ehtivän käymään läpi tuollaisen määrän tavaraa! Huutoa kesti melkein puoli tuntia ja mokomaan raivoamiseen hiiltyi kyllä itse kukin. Hän hyvässä hyvyydessään vuokraa meille melkein asumiskelvottomaksi ränsistynyttä taloaan ja näin me kiitämme häntä! Onnistuttiin kuitenkin onneksi vain nyökkäilemään ja pahoittelemaan 'ajattelemattomuuttamme'.

No mitä me sitten tehtiin? Vaikka mitä! Montaa päivää ei ollut samanlaisia. Koska alussa tuli selväksi, että J-sania ei paljon kiinnostanut meidän tekemiset, eikä hän oikein osannut ajatella tai johtaa tai olla loukkaamatta meidän pientä yksikköämme, päätin, että kaikki mitä se sanoo menee tarkkaan harkintaan ennen suostumista. Mitä me oltaisiin tarvittu heti alussa, oli päivä tai kaksi totuttautumista uuteen ympäristöön. Kenties tutkia rehevää maalaisympäristöä, käydä vuorilla ja tutustua kaupunkiin, niin että oltaisiin ensinnäkin osattu kulkea. Vaikka oli lokakuu, oli Minamatassa Suomen mittapuulla hyvin kuuma. Olin viidakossa, paratiisissa. Olisin arvostanut paljon, jos joku olisi kertonut heti alkuun, että tuota-ja-tuota ötökkää pitää varoa, tuon puremasta joutuu sairaalaan ja tuosta toisesta kuolee, jos sellainen pääsee kimppuun kahdesti elämän aikana. Kai marjanpoimijoillekin kerrotaan, että joo älkää juosko jos näätte karhun?
Naapurusto, jossa asuttiin oli nimeltään Fukuro. Se tarkoittaa pussia, josta jaksoin vääntää niin paljon vitsiä, että Kaoru tuskastui ennen kuin juttuni pääsivät loppuunkaan. Ekalla viikolla J kierrätti meitä eri kouluihin ja sanoi, että jos siellä tarvitaan apua, josta idioottikin selviää ja on turhaa ja työlästä, meitä voi käskeä sinne, koska meillä ei ole parempaakaan tekemistä. (Japaniksi muotoiltuna tää menee vähän eri sanoin, mutta merkitys on sama) Vähättely ärsytti, koska ei me oltu ketä tahansa! Supertiimi!

Naapurustossa ei asunut muita kuin vanhuksia. Suunnilleen kaikki olivat maanviljelijöitä, joten autoimme monena päivinä heitä. Tai siis olisimme auttaneet, mutta ikävä kyllä mun vaalea hipiäni ja vaaleahko tukkani nettosi mulle prinsessa-aseman, joten mulle sopi vain kevyt työ varjossa. Japanilaiset palvoo edelleen kalpeutta siinä missä länkkärit rusketusta ja kalpea mä totisesti olen aina ollut! Sitten kun siihen lisätään vielä ruokavalion muutoksen takia romahtanut hemoglobiinini ja sen aiheuttama huimaus aina kyykystä noustessa, mun oli fyysisesti mahdoton usein tehdä työtä, jossa olisi joutunut nousemaan ja laskeutumaan paljoa. Voitte kuvitella, että tämä oli vähän kiusallista... Henkka oli vakuuttunut, että yritin vaan vältellä raskaita hommia laiskuuttani ja mulkoili mua usein murhaavasti jos mut laitettiin erikseen näpertään jotain kevyempää varjoon.

Koulut (ala- ja yläkoulut ja lukiot) pyysivät meitä sitten mukaan monenlaiseen! Lähinnä ympäristökasvatustunneilla vierailtiin ja oltiin yhdessä jossain liikuntatapahtumissa. Vedettiin luontopolkukierroksia, joissa keskusteltiin ekosysteemeistä sun muuta. Mun bilsan numero lukiossa oli hädin tuskin seiskan luokkaa, enkä tosiaankaan osannut selittää kovin järkevästi veden virtaamisesta vuorilta, mutta Suomen luonnosta pystyin jotakin sepittämään. Ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan tuu tarkistaneeksi, mitä siellä satuilen. Ihmeellisimpiä asioita on kuitenkin, että Suomessa ei ole vuoria!

Meen pääjuttu oli bambun hiillostaminen. Bambun hiilellä on joku sata erilaista käyttötarkoitusta ja bambu on Japanissa rikkakasvi. Kun kuulee jatkuvasti juttua Kiinasta, jossa pandat kuolee nälkään bambun vähäisyyden takia, tuntuu oudolta vetää moottorisahalla sileiksi bambumetsiä. Bambu on kenties maailman ihmeellisin kasvi! Bambumetsä kasvaa täyteen pituuteensa vuodessa. Vuodessa! Wikipedian mukaan bambu on maailman nopeiten kasvavin kasvi (1m/24h), enkä yhtään ihmettele. Nuorta bambua voi syödä, vanhemmalla rakentaa vaikka mitä tai laittaa nuudeleita siihen killumaan. Bambusta saa tuoppeja ja miekkoja, aitoja, taloja, syömäpuikkoja ja komeita roihuja. Opettelimme siis leikkaamaan bambua. Itse hiillostamisesta ei meinannut tulla mitään, koska J-sanin mielestä me ei tarvittu mitään apua, joten ei saatu minkäänlaista opastusta. Hän oli nähnyt joskus kun joku oli kasannut bambu-uunin ja sitä käyttänyt, joten hän kertoi muistamansa. Yritettiin bambun kanssa lukemattomat kerrat, eikä tulos koskaan ollut kovin kaksinen. Porukassa, jossa minä olin ainoa kun oli koskaan edes sytyttänyt tulta, ei homma ottanut sujuakseen. Paikka, johon oltiin uuni koottu oli J:n takapiha, joten hän oli siellä päivittäin vahtimassa hikoiluamme. Työ oli raskasta ja turhauttavaa. Myöhemmin saatiin tietää, että J-san tiesi miehen, joka opetti bambun hiillostamista ja tyyppi asui tyyliin tunnin ajomatkan päässä...






tiistai 1. tammikuuta 2013

We're big in Japan!

Sataa vettä, kello tulee yksi ja istun sängyssä pyjama päällä hauskan ja vaiheikkaan uudenvuoden vieton jäljiltä. Suomeen on palattu ja viimeiset kaksi viikkoa täällä hotel Californiassa on olleet vähän erikoiset. Ensiksi pääni ei mitenkään ymmärtänyt, että on Glasgow ja sitten tämä paikka ja että nyt olen täällä, mutta menen kuitenkin takaisin meren tuolle puolen, jossa sitä varsinaista elämää pitäisi luoda. Ja että sitten taas tulen kesäkaudeksi tänne. Aika outoa.

Näin uuden vuoden kunniaksi voisin höpistä vapaaehtoisajastani vuonna 2011, kun sitä kerran toivottiin. Tästä tulee useampi kilometripostaus varmaan, koska en ole kovin hyvä tiivistämään. Eli lähdin lokakuussa -11 kolmeksi kuukaudeksi Japaniin vapaaehtoistyöhön. Multa on useat kerrat kysytty, että miksi ihmeessä, mutta ei siihen ole sen kummempaa syytä. Oli välivuosi edessä, mulla oli aikaa ja vapaaehtoistyö vaikutti mielenkiintoselta. Mulla oli säästössä rahaa kalanmyynnistä, tehdassiivouksesta ja ylppäreistä ja halusin tehdä jotain jännittävää ja nähdä vanhoja tuttuja. Maa ei ollut vieras ja puhuin kieltä. Lähdin siis Japaniin.

Olin viimeisenä iltana ennen lähtöä todella paniikissa, koska tiedotus järjestön kanssa ei pelannut. Pidin johtajaa hyvin ärsyttävänä miehenä, koska hän vastasi sähköposteihin hitaasti, ei vastannut siihen, mitä kysyin, niin etten loppujen lopuksi tiennyt tarkalleen mihin olin menossa ja mitä tekemään. Mulla oli tosiaan onneksi niitä säästöjä, että tiesin voivani lentää huitsin nevadaan jos tilanne olisi kovin paha. Esite, jonka olin saanut kohteesta oli tarkoitettu viikon mittaisille vapaaehtoistyöleireille ja siinä kerrottiin, ettei paikassa olisi suihkuja tai internetiä, tuokaa omat makuupussit. Mulla ei ollut mukaan puhelinta, koska isäni maksoi vielä silloin puhelinlaskuni ja ilmoitti sitten lähtöpäivänäni, etten saanut ottaa puhelinta sinne. Olisi kuulemma kallista jos soittaisin tai tekstaisin jollekin. Voitte kuvitella siis mielentilani lähtöä ennen. Tästä asetelmasta huolimatta lähdin kuitenkin.

En luonnollisestikaan nukkunut ennen kuin kaverini tuli hakemaan mua kello yhden lentokenttäbussille kaupungin keskustaan. Olin lentokentällä joku kuus, seittemän tuntia etuajassa bussiaikataulujen takia. Lensin Heathrowlle (ensikosketukseni Britanniaan) ja mietin silloin, että asuapa noin kirjavassa yhteisössä kuin väki lentokentällä, kukaan ei erottuisi joukosta! Heathrowlla oli taas viiden tunnin odottelu, sitten lensin Naritan lentokentälle Japaniin. Siitä menin Tokion kautta Oosakaan luotijunalla ja sieltä pikkupaikkaan, jossa oli orientaatiomme (eksyin muutaman kerran, olin jo aika väsymyksestä sekaisin ja oli kuuma ja saamani ohjeet olivat surkeat). Perille päästyäni olin matkustanut ties kuinka monta tuntia tai vuorokautta ja varmaan haisin sen mukaiselta. Tapasin silloin ekan kerran japaninsaksalaisen Hendrickin. Henkka oli menossa samaan paikkaan samaan työhön kuin minä (mitä mulle ei tietenkään ollut kerrottu ennakkoon) ja ajattelin, että tässä on varmaan sitten uusi paras kaverini!

Orientaation jälkeen sen viikonlopun sunnuntaina käytiin Oosakassa syömässä ja sitten johtaja oli ystävällisesti varannut puolestani paikan yhdestä Kobessa olevasta hostellista seuraavaksi yöksi. Aamulla lentäisin Kyuushulle ja jatkaisin matkaa. Kun hän antoi mulle paperilappua, jossa oli ohjeet paikalle, tiesin jo, että ne olisi luultavasti hyvin puutteelliset ja eksyisin. Juuri niin kävikin! Nousin oikealla asemalla pois ja yritin saada tolkkua pienestä kartasta, joka mulle oli piirretty. Oli ilta ja laukku painoi olkapäätä. Karttaan oli merkitty joki, mutta aseman ympärillä oli useampi. Pyörin ympyrää, kysyin ihmisiltä, eikä kukaan ollut kuullutkaan paikasta. Oli lämmin ja mietin, joutuisinko viettämään yöni ulkona. Istuin sitten maani myyneenä yhden sillan pielessä ja mietin, mitä tehdä. En voinut tosiaan soittaakaan kenellekään. Alkoi olla myöhä, eikä ulkona ollut enää juuri ketään. En uskaltanut lähteä asemalta kauas, etten eksyisi. Ohitse pyöräili joku nainen, joka jarrutti kuuluvasti kymmenen metrin päässä ja kääntyi ympäri.
"Tarvitsetko apua?"

Normaalisti olen hyvin ylpeä ja kieltäydyn tyhmänä kaikesta avusta, mutta nyt olin hyvin kiitollinen, että joku pysähtyi kohdalleni. Aiemmilla ihmisillä oli ollut kova kiire pois. Nainen katseli saamaani paperilappua ja sanoi kuulleensa kyllä hostellista ja että onpa mulla kehnot ohjeet. Hän oli hyvin tomeran ja reippaan oloinen ja sanoi hankkivansa mulle kyllä yösijan jollei hostellia löytyisi. Hän kertoi vahvalla murteellaan kävellessämme elämästään ja kyselee musta. Pienellä hakemisella ja kävelymatkalla löysimmekin hostellin, enkä pystynyt kylliksi kiittämään naista! Hostellilla epävarman oloinen nuori mies esitteli paikan mulle ja näytti sitten huoneeni. Paikalla ei ole muita naisvieraita, niin mulle oli ruhtinaallisesti tilaa. Hain läheisestä konbinista pari onigiria ja olo oli suihkun jälkeen suorastaan kuninkaallinen! Murehdin seuraavan päivän heräämisestäni, koska lento oli hyvin aikainen. Mulla ei ollut sitä kännykkää, jota normaalisti käyttäisin herätyskellona. Säädin jonkun herätyksen tietokoneelle ja menin nukkumaan.

Aamulla heräsin ja ilkeä tunne valahti heti vatsanpohjaan. Katsoin kelloa ja, kappas!, olin nukkunut pommiin 45 minuuttia! En tiedä oliko herätys pettänyt vai olenko vaan väsymyksessäni nukkunut niin sikeästi. Joka tapauksessa tajusin olevan ihan järkyttävä kiire, että ehdin lennolleni. Juoksin painavan olkalaukkuni kanssa kilometrin päässä olevalle asemalle puuskuttaen. Jouduin vaihtamaan yhteyksiä, niin yritykseni saattoi olla mahdoton. Olin kaukana lentokentästä, eikä aikataulujen tarvinnut mennä kuin hieman ristiin tai että eksyisin vähänkin ja menetän mahdollisuuteni. Olin Koben lentokentällä vartin ennen lentoni lähtöä.
Pidin tätä jo tässä kohtaa mahdottomuutena, mutta syöksyin kuitenkin tiskille ja yllättäen päästivät vielä eteenpäin. Lennon lähtöön oli aikaa enää muutama minuutti.

"Ei kai täällä enää ole ketään Kagoshiman lennolle?" kysyi lentokenttävirkailija työtoveriltaan.

"Minä olen!" parahdin. Pääsin vielä koneeseen! Istuutuessani adrenaliinitasoni romahti. Vapisin viime päivien stressistä ja väsymyksestä ja onnittelin itseäni mestarillisesta suorituksesta. Matka jatkui!

Kagoshiman lentokentällä tapasin Henkan, joka oli tullut sinne bussilla. Meidän oli tarkoitus nousta Minamataan vievään bussiin. Henkka osti automaatista meille liput ja sanoi mihin bussiin nousta. Mulla ei ollut mitään tätä vastaan, koska hänen sanojensa mukaan ainakin hänen lukutaitonsa oli paljon parempi kuin mun ja päättelin siitä, etten ymmärtänyt puoliakaan hänen höpötyksistään että hänen täytyy puhua paljon parempaa japania kuin minä.
Bussi kulki halki pienten maalaiskylien vuorien sokkeloissa ja me molemmat nukahdettiin. Heräsimme, kun kuski huusi vihaisena, että päätepysäkki. Nousimme bussista tokkuraisina ja olimmekin keskellä jotain teollisuusaluetta ja pöheikköä! Tämä ei ollut määränpäämme. Valkeni hitaasti, että olimme nousseet väärään bussiin. Henkka alkoi huutamaan mulle, että tämä oli mun syytäni. Meillä ei ollut hajuakaan missä oltiin. Bussikuski ei suostunut auttamaan vaan ajoi pois nopeasti. Ympärillä ei silmänkantamattomiin ollut mitään järkevää. Ei konbineja, ei ihmisiä tai taloja. Ei autoja. Ei mitään, mikä kertoisi missä ollaan! Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja oli lämmin. En jaksanut murehtia eksymistämme, koska olin siihen mennessä eksynyt jo niin monta kertaa ja olin edelleen elossa. Ei mulla ollut kiire mihinkään! Olin vapaa!

Päädyttiin sitten menemään kysymään neuvoa erään tehtaan portilta. Henkka selitti tarinamme siellä kopissa istuvalle miehelle ja kysyi, onko lainata puhelinta. Mies oli vanha, ei kännykkäsukupolvea, eikä hänellä ollut kuin tehtaan oma puhelin, josta ei pystynyt soittamaan ulkopuolelle. Raavimme siinä päitämme hetken, kunnes paikalle karautti pienellä valkoisella autollaan hauskan oloinen keski-ikäinen nainen, jonka hampaat sojotti joka suuntaan. Hän oli menossa kotiin työpäivän jälkeen. Portinvartija viittasi meihin ja kysyi, josko nainen voisi auttaa ja viedä meidät juna-asemalle. Hän suostui. Kiitettiin molemmat helpottuneina ja noustiin autoon. Saatiin tietää olevamme Satsumasendaissa Kagoshiman prefektuurissa. Olimme lähteneet lentokentältä ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä piti! Nainen, joka ajoi autoa piti tilannetta tosi huvittavana. Muakin nauratti, koska olihan se aika pöhköä. Pari ulkomaalaista eksyneinä teollisuusalueella kyytiä pummimassa. Hän kertoi automatkan ajan elämästään ja alueesta hyväntuulisena ja mä ahmin joka sanan. Juna-asemalla hän haluasi ostaa meille mehut automaatista, mutta Henkka kieltäytyi ehdottomasti. Kiitimme kauniisti hänen avuliaisuudestaan ja jatketaan matkaa.

Henkka kertoi surullisen tarinamme juna-asemalla ja kysyimme, millä junalla pääsisimme helpoiten edes lähelle. Mä hoidin pahoittelut ja kumartelun, koska vaikka matkakumppanini oli puoliksi japanilainen, maa oli hänelle vieras ja vaikka hän oli käynyt kielikursseilla vuosikausia, oikeaa käyttäytymistä ei varmaan opetettu koulussa. Meidät ohjattiin paremmalta puolelta asemaa alas laiturille paljon kämäisempään lipputoimistoon. Minamataan ei menty millään hienoilla vesseleillä, vaan puksuttavalla maisemajunalla! Nainen lippuluukulla sai kuulla taas tarinamme ja Henkka kertoi vielä, ettemme ole naimisissa, vaan mä olen vain joku Suomesta. Mulle alkoi pikkuhiljaa hahmottua, millaisen ihmisen kanssa olemme tekemisissä. Nainen lippuluukulla oli tosi ystävällinen! Hän antoi meille esitteet junan reitistä ja H:n vastusteluista huolimatta osti meille mehut. H ilmoitti juhlavasti ottavansa vesipullon, koska se oli kymmenen jeniä halvempi kuin mikään muu laitteessa... Odotteluaikanamme sain pitää seuraa mököttävälle saksalaiselle. Lopulta nousimme söpöön junaan. Se oli pieni ja penkit puiset. Olo oli kuin vanhassa elokuvassa. Nainen lippuluukulla ei liioitellut ollenkaan puhuessaan reitin maisemista. Rata kulkee merenrantaa ja on henkeäsalpaavan kaunis! Meri kimmeltää sinisenä, horisonttiin piirtyy vuorten hento raja ja luonto on vehreää, runsasta.

Henkka oli aiemmin soittanut kolikkopuhelimesta Minamataan meitä vastaan tuleville henkilöille, että mitä on käynyt ja arvioitu saapumisaikamme. Tapaammekin Minamatan asemalla laihan nuoren naisen, jonka lyhyt tukka on värjätty ruskeaksi ja keski-ikäisen lyhyen naisen. Molemmat olivat tosi ystävällisiä ja olin hyvin onnellinen, että ollaan vihdoin oikeassa kaupungissa! Huristettiin majoitukseemme, jossa tapasimme kolme naista, jotka olivat kämppiksemme. Yksi oli keski-ikäinen, kaksi muuta nuoria. Toinen nuorista näytti ihan joltain avaruusolennolta sinisissä haalareissaan ja mulkosilmineen. Avaruusolennosta tuli myöhemmin mun paras kaverini. Söimme vanhan japanilaistalon kuistilla leipää ja olemme muiden tuijotettavina. Minä olin varsinkin eksoottinen kalpean hipiäni ja siniharmaiden silmieni kanssa ja se, että vieraat ihmiset työntävät naamansa kämmenen päähän omasta ja tuijottavat hiljaa oli hieman kiusallista. Kämppis N otti meistä muista kuvan.

Vapaaehtoisaika sai vihdoin virallisesti alkaa!