Eli koko ykköspostaus meni siihen, kun siirryin tästä huoneesta, jossa nyt oleilen, Minamatan kaupunkiin Kumamoton prefektuuriin Kyushun saarelle. Subtrooppisen kaupungin väkiluku viime vuonna oli 26 460 eli suunnilleen Salon tai Savonlinnan verran. Joku teistä on joskus saattanut kuullakin Minamatasta, tai ainakin Minamatan taudista. Minatassa toimii edelleen iso Chisson kemikaalitehdas, joka työllistää yhä merkittävän määrän kaupungin työssäkäyvistä. Tehdas aloitti 1900-luvun alussa ja kasvoi nopeasti, edistäen näin reippaasti Minamatan talouskasvua. Teollisuusjätteen määrä moninkertaistui siinä samalla ja ongelma hoidettiin kippaamalla myrkyt mereen! Voitte kuvitella millaiset vaikutukset tällä on kalastavaan ja melko lailla päivittäin paikallista kalaa syövään väestöön. 50-luvulla alettiin virallisesti kiinnittää huomiota kummallisiin sairaustapauksiin ja lahden vettä testailtiin, jolloin laajat elohopeamäärät paljastuivat. Minamatan tauti on elohopeamyrkytyksestä johtuva neurologinen oireyhtymä (Wikipedia), jonka "virallisiksi" uhreiksi on tunnustettu 2 265, vaikka lienee selvää, että oikea määrä on moninkertainen. Yli kymmenen tuhatta ihmistä sai Chissolta korvauksia. Huomattavaa on kuitenkin, että ihmisten ja eläinten annettiin kuolla yli kolme vuosikymmentä, ennen kuin asialle tehtiin mitään. Minamatan tautiin kuoli, se vammautti pysyvästi ja elohopealle altistuneiden äitien lapset syntyi sairaina. Hoitokodeissa on pahimmalla saasteajalla syntyneitä kehitysvammasia, joista moni ei ole koskaan kävellyt, kirjoittanut tai pystynyt koskaan paljoa jos ollenkaan puhumaan. Nämä ihmiset yritettiin hyssytellä piiloon ties kuinka pitkään. Tauti tahrasi koko kaupungin maineen ja vaikuttaa edelleen, vaikka lahti on kokenut suuret puhdistusoperaatiot ja kala taas turvallista syötäväksi, muiden japanilaisten mielipiteeseen minamatalaisista. Se, että on kotoisin Minamatasta ei ole asia, jota kannattaa mainostaa.
Tällaiseen kaupunkiin siis läksin. Minamata on kovasti yrittänyt päästä saastestatuksestaan irti ja brändännyt itsensä turistiystävällisenä ekokaupunkina! Se ilmenee tuliaisvalikoimassa ja mm. siinä, että kierrättäessä on 24 luokkaa jätteille. Joo... Lisäksi Minamata on kuuluisa makeisistaan, mikä oli varsin mukavaa. Jos jonkinlaista pientä kakkukauppaa löytyi keskustan joka kulmalta.
Kun oltiin saavuttu Minamataan, meille ei ollut minkäänlaista orientaatiota siellä päässä tai esittelytilaisuutta, että oltaisiin vähän ymmärretty paremmin ohjelman rakenne. Tämä oli hyvin turhauttavaa. Vapaapäiviä ei merkitty, ei puhuttu tavoitteista tai mistään muustakaan. Vastuussa meistä oli Junpei-san, kalju viiskymppinen paperintekijägubbe, joka asui ylhäällä vuorilla. Elettiin aika lailla sen varassa, että mitä J nyt keksi sanoa seuraavalle päivälle.
Meidän asuinsija, kuten olen aiemmissa postauksissa varmaan maininnut, oli vanha japanilaistalo. Seinät oli paperia ja ovet liukuvia. Kylpyamme oli syvä ja lattiat tatamia. Talon omisti naapurissa asuva mies, joka siis toimi myös isännöitsijänämme. Hänen kanssaan oli vaikka minkälaista ongelmaa... Ensinnäkin hän halusi meidän siivoavan talon ja heittävän vanhat tavarat menemään. Siinä olikin tekemistä! Talo oli kuulunut hänen vanhemmilleen, joille omistettu alttari oli edelleen alakerrassa pystyssä. Ensimmäisiä hommia saavuttuamme oli pyytää esi-isiltä siunausta ja lupaa oleskella talossa. Esi-isät eivät liioin häirinneet meitä, joten kai olimme tarpeeksi siivosti. Pappavainaa oli ollut lukion opettaja ja kuollut jo aikaa sitten, mutta hänen rouvansa oli elänyt korkeaan ikään ja kuollut vasta vuosi ennen tuloamme. Hän oli viettänyt parit viime vuodet kuitenkin hoitokodissa heikon terveydentilansa takia ja sitäkin ennen oli ollut kehnojen jalkojensa takia melkein rampa. Joten laskeskelkaa siitä vain, kauanko oli mennyt, kun talo oli viimeksi siivottu!
Kämppikset Kaoru ja Naoko oli saapuneet joku kuukausi ennen allekirjoittanutta ja Henkkaa ja olivat tehneet varmaan jo ison osan työstä. Siivous oli hirveän raskasta ja vei vapaa-aikaa, jota meillä oli alkuun muutenkin tosi niukasti, mutta siitä paljastui kaikenlaista mielenkiintoista. Tansuja! Kimonoja! Pukeutumispöytiä! Hakamoita ja ennen kaikkea, valokuvia! Talo ja suku oli ollut vauras ja niin kuvia oli kameran keksimisestä saakka. Ensimmäiset lohkeilleet mustavalkokuvat oli perhepotretteja, joissa kaikki olivat kimonoissa ja vakavina. Kuvia oli laatikkotolkulla ja niiden katselu oli suurinta huvia, mitä televisiottomassa, netittömässä talossa meillä oli. Ikävä kyllä viimeiset sukupolvet olivat riitaantuneet ja talon omistaja käski meidän kipata kuvat roskiin. Roskiin! Oltiin onneksi kaikki yhtä mieltä, että niin ei vaan voinut tehdä ja että se olisi pyhäinhäväistys. Mulla oli mukana 16 kirjekaverin osoitteet, joista kirjoitin ehkä viidelle. Noille viidelle lähettelin mitä rändömimpiä kuvia menneeltä vuosisadalta! Koulutyttöjä 50-luvulta, soutureissuja, ikebana-asetelmia ja kuvia lomamatkoilta kuuluisiin linnoihin.
Arvoisa isännöitsijämme käski meidän aluksi heittää menemään kaiken, mitä talosta löytyy. Sitten kun löytyi arvotavaraa (=kimonot+rahaa) hän muutti mieltään ja meidän tuli lajitella tavarat arvon mukaan... Päädyttiin pyytään hänet tarkastelemaan ulos raijattua tavaramäärää, että josko siellä olisi mahdollisesti jotain, mitä hän haluaisi pitää. Kun hän tuli katsomaan, mies sai jäätävän raivarin, että miten voitte olettaa hänen kiireisessä aikataulussaan ehtivän käymään läpi tuollaisen määrän tavaraa! Huutoa kesti melkein puoli tuntia ja mokomaan raivoamiseen hiiltyi kyllä itse kukin. Hän hyvässä hyvyydessään vuokraa meille melkein asumiskelvottomaksi ränsistynyttä taloaan ja näin me kiitämme häntä! Onnistuttiin kuitenkin onneksi vain nyökkäilemään ja pahoittelemaan 'ajattelemattomuuttamme'.
No mitä me sitten tehtiin? Vaikka mitä! Montaa päivää ei ollut samanlaisia. Koska alussa tuli selväksi, että J-sania ei paljon kiinnostanut meidän tekemiset, eikä hän oikein osannut ajatella tai johtaa tai olla loukkaamatta meidän pientä yksikköämme, päätin, että kaikki mitä se sanoo menee tarkkaan harkintaan ennen suostumista. Mitä me oltaisiin tarvittu heti alussa, oli päivä tai kaksi totuttautumista uuteen ympäristöön. Kenties tutkia rehevää maalaisympäristöä, käydä vuorilla ja tutustua kaupunkiin, niin että oltaisiin ensinnäkin osattu kulkea. Vaikka oli lokakuu, oli Minamatassa Suomen mittapuulla hyvin kuuma. Olin viidakossa, paratiisissa. Olisin arvostanut paljon, jos joku olisi kertonut heti alkuun, että tuota-ja-tuota ötökkää pitää varoa, tuon puremasta joutuu sairaalaan ja tuosta toisesta kuolee, jos sellainen pääsee kimppuun kahdesti elämän aikana. Kai marjanpoimijoillekin kerrotaan, että joo älkää juosko jos näätte karhun?
Naapurusto, jossa asuttiin oli nimeltään Fukuro. Se tarkoittaa pussia, josta jaksoin vääntää niin paljon vitsiä, että Kaoru tuskastui ennen kuin juttuni pääsivät loppuunkaan. Ekalla viikolla J kierrätti meitä eri kouluihin ja sanoi, että jos siellä tarvitaan apua, josta idioottikin selviää ja on turhaa ja työlästä, meitä voi käskeä sinne, koska meillä ei ole parempaakaan tekemistä. (Japaniksi muotoiltuna tää menee vähän eri sanoin, mutta merkitys on sama) Vähättely ärsytti, koska ei me oltu ketä tahansa! Supertiimi!
Naapurustossa ei asunut muita kuin vanhuksia. Suunnilleen kaikki olivat maanviljelijöitä, joten autoimme monena päivinä heitä. Tai siis olisimme auttaneet, mutta ikävä kyllä mun vaalea hipiäni ja vaaleahko tukkani nettosi mulle prinsessa-aseman, joten mulle sopi vain kevyt työ varjossa. Japanilaiset palvoo edelleen kalpeutta siinä missä länkkärit rusketusta ja kalpea mä totisesti olen aina ollut! Sitten kun siihen lisätään vielä ruokavalion muutoksen takia romahtanut hemoglobiinini ja sen aiheuttama huimaus aina kyykystä noustessa, mun oli fyysisesti mahdoton usein tehdä työtä, jossa olisi joutunut nousemaan ja laskeutumaan paljoa. Voitte kuvitella, että tämä oli vähän kiusallista... Henkka oli vakuuttunut, että yritin vaan vältellä raskaita hommia laiskuuttani ja mulkoili mua usein murhaavasti jos mut laitettiin erikseen näpertään jotain kevyempää varjoon.
Koulut (ala- ja yläkoulut ja lukiot) pyysivät meitä sitten mukaan monenlaiseen! Lähinnä ympäristökasvatustunneilla vierailtiin ja oltiin yhdessä jossain liikuntatapahtumissa. Vedettiin luontopolkukierroksia, joissa keskusteltiin ekosysteemeistä sun muuta. Mun bilsan numero lukiossa oli hädin tuskin seiskan luokkaa, enkä tosiaankaan osannut selittää kovin järkevästi veden virtaamisesta vuorilta, mutta Suomen luonnosta pystyin jotakin sepittämään. Ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan tuu tarkistaneeksi, mitä siellä satuilen. Ihmeellisimpiä asioita on kuitenkin, että Suomessa ei ole vuoria!
Meen pääjuttu oli bambun hiillostaminen. Bambun hiilellä on joku sata erilaista käyttötarkoitusta ja bambu on Japanissa rikkakasvi. Kun kuulee jatkuvasti juttua Kiinasta, jossa pandat kuolee nälkään bambun vähäisyyden takia, tuntuu oudolta vetää moottorisahalla sileiksi bambumetsiä. Bambu on kenties maailman ihmeellisin kasvi! Bambumetsä kasvaa täyteen pituuteensa vuodessa. Vuodessa! Wikipedian mukaan bambu on maailman nopeiten kasvavin kasvi (1m/24h), enkä yhtään ihmettele. Nuorta bambua voi syödä, vanhemmalla rakentaa vaikka mitä tai laittaa nuudeleita siihen killumaan. Bambusta saa tuoppeja ja miekkoja, aitoja, taloja, syömäpuikkoja ja komeita roihuja. Opettelimme siis leikkaamaan bambua. Itse hiillostamisesta ei meinannut tulla mitään, koska J-sanin mielestä me ei tarvittu mitään apua, joten ei saatu minkäänlaista opastusta. Hän oli nähnyt joskus kun joku oli kasannut bambu-uunin ja sitä käyttänyt, joten hän kertoi muistamansa. Yritettiin bambun kanssa lukemattomat kerrat, eikä tulos koskaan ollut kovin kaksinen. Porukassa, jossa minä olin ainoa kun oli koskaan edes sytyttänyt tulta, ei homma ottanut sujuakseen. Paikka, johon oltiin uuni koottu oli J:n takapiha, joten hän oli siellä päivittäin vahtimassa hikoiluamme. Työ oli raskasta ja turhauttavaa. Myöhemmin saatiin tietää, että J-san tiesi miehen, joka opetti bambun hiillostamista ja tyyppi asui tyyliin tunnin ajomatkan päässä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti