Meidän viimeinen koitos Kiinassa oli Hua-vuorelle kipuaminen. Huashania elämöitiin netissä maailman vaarallisimmaksi vaellukseksi, mistä johtuen se kiinnosti poikia ihan hirveästi. Itse pidän kyllä vaeltamisesta, mutta hieman arvelutti miten pysyisin poikien perässä - ensimmäinen on maratoonari ja toinen himokuntoilija juoksee huvikseen ylös yliopistomme takana olevaa Lion Rockia, reitti, joka on vaikeusasteeltaan 8/10... Siinä kohtaa kun he ilmoittivat, että pistämme kaikki kamat samaan reppuun ja vuorottelemme repun kantamisesta menin hiljaiseksi - pysyin heidän perässään hädin tuskin tasaisella asfaltillakaan. Meillä oli kahdeksan litraa vettä yhteensä ja hillitön määrä banaaneja sun muuta. Vaikka välillä yritänkin kannustaa kehoani muuhunkin kuin lyllertämiseen, olen tunnollinen rapakuntoilija ja vaellukset pusken läpi lähinnä sisulla.
Kävi ilmi, että toisin kuin HK:ssa tai Skotlannissa, Kiinassa vaeltaminen on kallista puuhaa! Yhden päivän reissu maksoi ilman snaksumaksuja ainakin 40e per henkilö, sisältämättä siis mitään sen kummempaa, kuin kuljetuksen ja pääsymaksun vuorelle.
Meidän mukana oli hostellilla tapaamamme ruotsalainen Magnus. Meidän tapaamisemme oli oikein iloinen, sillä hänen saapuessa huoneeseen olin juurikin aikeissa väsynein käsin riipiä päällimmäisen paitani pois. Hän tervehti minua ja kertoi nimensä, minä onnistuin vetämään kaikki paitakerrokseni päältäni ja esittelemään hänelle alusvaatetustani. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut ekshibitionismiani vastaan, sillä muutaman minuutin juttelun jälkeen hän ehdotti, että lähtisimme vuorille yhdessä. Kerroin ottavani mukaan veljeni Kleptomaniasta.
Hua-vuorelle päästäkseen piti ensin mennä junalla Xianista, sitten bussilla, sitten ostaa liuta pääsylippuja, sitten bussilla, sitten kaapelikärryllä ja voila! Maisemat olivat toki uskomattomat, mutta kohde oli melkoinen turistirysä. Olin tosi iloinen, että jälleen kerran olimme paikan päällä arkena, sillä ilmeisesti pelkät kaapelikärryjonot saattoivat äityä viikonloppuisin kaksituntisiksi. Ylös vuorta olisi voinut kiivetä portaikkoakin, mutta meitä neuvottiin olla kuluttamatta voimiamme siihen. Se olikin hyvä neuvo, sillä ylhäällä odotti useampi sata lisäporrasta. Portaikot olivat melko jyrkkiä ja kapeita, niin ettei sinne voinut jäädä kauheasti seisoskelemaan ja odottelemaan. Sain puuskuttaa aika paljon, mikä luonnollisestikin johtui ohuesta vuoristoilmasta, eikä sillä ollut mitään tekemistä poikien tahdin kanssa.
En tiedä mikä reitin vaikeusluokitus oli, mutta ei se ollut mitään verrattuna tammikuussa vaeltamaamme Kahdeksan Kuolemattoman Harjanteeseen. Kiinalaiseen tapaan jopa vuorella oli oltava vessoja vähintään viiden minuutin välein, etteivät ihmiset tehneet tarpeitaan minne tykkäävät.
Huashania kutsutaan tosiaan yhdeksi maailman vaarallisimmista reiteistä. Maine johtunee jostain takavuosien kunnossapitämättömyydestä, sillä itse reitti ei ole mitenkään ongelmallinen. Paljon portaita vaan. Suurimmaksi ongelmaksi muuttuu muut reitin kulkijat. Portaikoissa oli nytkin jo ruuhkaa ja vaarallisia tilanteita syntyy tuon tuostakin, kun lampaat eivät ajattele ja pakkautuvat vain samoihin paikkoihin.
Ehdottomasti vaarallisin osuus on eteläisen huipun lankkukävely, josta mulla ei ole omia kuvia, koska olen ihan liian kömpelö ottaakseni mukaan mitään elektroniikkaa. Ei se mitään, sillä internet tarjoaa tästä ihan valtavasti materiaalia:
Lankkukävely ei sekään sinällään ole mitenkään paha. Kiipeilin paljon lapsena, enkä ole pitänyt korkeuksia koskaan minään ongelmana. Hankaluuksia tuotti jälleen kerran ajattelemattomuus: reitillä oli ruuhkaa! Reitti on yksisuuntainen, eli samaa reittiä mennään ja tullaan takaisin. Paikan päällä turvaketjuja jakaneella tyypillä ei ollut mitään tajua siitä, montako henkeä reitillä oli jo, vaikka videostakin varmaan näkee, että ohitustilaa ei ole. Meitä oli tosiaan reitillä varmaan kaksikymmentä samaan aikaan ja ajattelemattomat ihmiset puskevat samoihin pieniin kolkkiin. Kestin tätä epäjärjestelmällisyyttä yhteen suuntaan, sitten aloin huutaa komentoja niin kiinaksi kuin englanniksikin. Nautin tuosta lankulla kävelemisestä kyllä silloin kun ei tarvinnut ohitella. Sen sijaan osuudet, joissa kuljettiin metallipiikkien päällä oli hyvin paljon epämiellyttävämpiä, sillä "askelmien" välit eivät olleet mitenkään tasamittaiset tai samalla korkeudella. Oli myös kiva kulkea reitti huhtikuussa. Voin kuvitella, että tammikuussa olisi voinut olla aika jäätävää...
Hostellille päästyämme olimme jälleen rättiväsyneitä. Reppu oli lopussa minun selässäni, kun vettäkään ei ollut jäljellä ja maasto oli tasaista... Ostimme nuudeleita, pullia, kaljaa ja ananasta sun muuta kadulta ja hipsimme hostellille syömään. Olimme kaikki aika onnellisia. Vaikka reissu oli mahtava, olimme iloisia seuraavan päivän paluumatkasta HK:n. Ulkomaailma odotti.
