Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

To Skye is love #2

Toisena päivänä heräsin pirteänä, sillä isossa pehmoisessa guesthouse-sängyssä oli hyvä nukkua. Pukeutuminen huolestutti, sillä pelkäsin ilmanalan olevan vaeltaessa jotain Mäkkärin lastensynttärikierrosten pakastimen luokkaa pukeutumisesta riippumatta. Koska mulla ei tosiaan ole mitään kunnon ulkovaatteita, olin pakatessa turvautunut luovuuteen. Sain kaveriltani Jacobilta lahjaksi yhden hänen fleece-puseroistaan, joka oli kokoa 50. Tämä sopi vallan mainiosti, sillä alle mahtui useampi kerrasto ohuempia paitojani. Fleecen päälle vielä Primarkin ulkoilutakki toimittamaan sateensuojan virkaa, niin olin melko valmis kohtaamaan mitä Skyella oli tarjota. Pillifarkkujen päälle kollarit niin jalatkin säästyivät viimalta.

Hostellin aamiainen oli melko mainio. Yksittäisten annosten laittamisessa kesti jonkin verran, kun ryhmän koko oli niin suuri, mutta sangen proteiinipitoinen aamiainen oli mielestäni loistava juttu. En halunnut kenenkään pyörtyilevän vuorille. Zhanetin mielestä buffetaamiainen tyyliin murot ja maitoa olisi kätevämpi, mutta itse pidin tätä parempana.


Aamiaisen jälkeen kävelimme huimat 400m katsomaan Caisteal Maolin raunioita. Aikaisempina vuosina  ryhmät olivat tarponeet ihan raunioiden tuntumaan, mutta koska sinne ei vienyt kunnon polkua ja olin saanut varoituksen reitin hankaluudesta, kävelimme vain satamaa pitkin valokuvia ottamaan. Jokunen rohkea päätti tarpoa kuitenkin linnalle, mutta kertoivat myöhemmin katuneensa sitä, koska mutaa riitti kuulemma puolisääreen saakka.




Saimme kaikki bussiin suunnilleen ajoissa. Zhanet vietti päivän mikrofonin ääressä ja minä keskityin juttelemaan kanssamatkustajille. Ensimmäinen pysäkki oli Sligachanin silta, jonka jokeen kasvot kastaessaan saavuttaa ikuisen kauneuden. Virta oli kuitenkin niin voimakas, että kehotimme kaikkia pysymään ihan vaan rannalla. Kaikki jopa tottelivat!


Tämän jälkeen siirryimme Portreen kylään, joka on myös Skyen suurin "kaupunki". Sää oli melko mainio. Haimme leipomosta makeaa purtavaa, mutta koska olen heikko en saanut syötyä eclair-leivostani ja porkkanakakkukin oli työn ja tuskan takana, vaikka erinomaista olikin. Meillä oli muutenkin laukut täynnä kaikkea makeaa pikkupurtavaa, ettei vahingossakaan missään vaiheessa tulisi nälkä.




Portreen jälkeen oli vuorossa mielestäni matkan tärkein osa: kiipeäminen Storrin vanhalle ukolle. Storr on Wikipedian mukaan kivinen kukkula, mun mielestäni se oli VALTAVA VUORI.









En oikein edes tiedä, mitä tästä sanoa. Näköalat oli henkeäsalpaavat. Reitin piti olla hyvin yksinkertainen seurata, joten päästin suurimman osan ryhmää ennen itseäni. Kipuamiseen piti mennä vain 45 minuuttia, mutta itse onnistuin kuluttamaan tunnin. Oletin olevani hidas, mutta itse kiivetessä tajusin olevani ryhmän keskiarvoa selvästi reippaampi. Reitti oli myös sangen mutainen ja epäselvä tai sitten en osannut lukea merkkejä - ei kyllä osannut kukaan muukaan. Tuntui, että polkuja oli joka puolella ja päädyinkin kulkemaan ihan omituista ja melko vaarallista reittiä... Onneksi en jäänyt mihinkään jumiin tai mitään. Ukko Storrin juurelle saapuessani olin kuitenkin ensimmäinen paikalla. Katselin kummastuneena ympärilleni, kunnes tajusin muiden kiivenneen toiselle nyppylälle. No, väliäkös tuolla kunhan kaikki viihtyivät.

Fiilistelin yläilmoissa aikani, kunnes päätin laskeutua. Se olikin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä en nähnyt kapuamaani reittiä missään. Tuumailin siinä sitten hetken ja yritin etsiä jonkun kuljettavan näköisen polkusen. Laskeutuminen tapahtui melkein nelinkontin, sillä kivet irtoilivat jatkuvasti ja pelkäsin tasapainoni puolesta jyrkässä mäessä. Vastaan tuli kaksi ryhmän brasilialaispojista, toivotin heidät tervetulleiksi ja varoitin reitin vaikeudesta. Pojat kiittivät neuvoistani ja yrittivät kiivetä suoraan edestäni, mikä oli ihan tyhmä idea, koska kaikki irroittamani kivet olivat valua heidän päälleen. Pääsin viimein laskeutumaan ja kiitin mielessäni kaikkea sitä kiipeilyä, mitä lapsena tein. Osasinpahan varoa.

Laskeutuminen ei ollut yhtään niin hauskaa kuin kipuaminen. Vaikka alas mennessä ei tullut liioin lämmin ja se oli siten miellyttävämpää, oli reitti jo "tuttu" eikä ollut mitään ihmeellistä mitä odottaa. Lisäksi kenkäni tuntuivat huomattavasti epämukavammilta alamäessä. Säästyin liiemmin likaamasta vaatteitani, mikä oli Stuart-kuskin mielestä loistavaa. Koko ryhmä löysi tiensä takaisin bussille, mukaanlukien tapaamani kaksi brassipoikaa, jotka tosin saapuivat 20 minuuttia muita jäljessä. Minut nähdessään he alkoivat taivastelemaan, että jumasklavida miten ihmeessä pääsin kiipeämään alas sitä reittiä. He olivat muutaman laskeutumisepäonnistumisen jälkeen pyörineet ylhäällä turvallista reittiä etsien aikansa. Kohautin vain olkapäitäni, sillä olinhan minä heitä varoittanut. On vähän hankalaa olettaa, että joku toinen ei pystyisi samaan kuin mitä itse. Olinhan itsekin ekaa kertaa Storrin ukkoa moikkaamassa. Hyvä kuitenkin, että pojatkin saivat laskeuduttua ehjin nahoin.









Kävimme Lealtin vesiputouksilla ja sitten ajoimme saaren pohjoispuolta pitkin takaisin Kyleakiniin, pysähtyen aina välillä valokuvaamaan. Reitti muuttui melkoiseksi serpentiinitieksi. Kuski oli melko vaikuttava, sillä parhaimmillaan tie muistutti leveydeltään liioittelematta suomalaista pyörätietä. En mitenkään ymmärtänyt, miten renkaat edes mahtuivat asfaltille!


Hostellilla olisi ollut tarjota jälleen livemusiikkia, mutta viereisessä pubissa nauttimamme illallisen jälkeen olin liian poikki edes piipahtamaan paikan päällä.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

To love is Skye

Ensi viikolla alkaa kahden viikon pääsiäisloma! Jee! Kaikki muut lähtevät lomareissuille tai käymään kotikonnuillaan, mutta minä olen suunnitellut leiriytymistä KIRJASTOON. Kirjojen välissä on hyvä piileskellä kevätauringolta :) On täällä onneksi pari muutakin kaveria kärvistelemässä. Syödään yhdessä sitten pannukakkuja ja pekonia.

Lasken viime viikonlopun kevätlomaireissukseni, sillä johdin kaverini kanssa 40 kansainvälistä opiskelijaa viikonloppureissulle Skyen saarelle. Koska kumpikaan meistä ei ollut 1.) koskaan käynyt Skyen saarella ja 2.) koskaan toiminut matkanjohtajana, viikonloppu oli sangen mielenkiintoinen. Suurimmaksi taiteenlajiksi osoittautui juurikin väistellä kysymyksiä, kuten:
"Kuinka usein sä oot käynyt täällä?"

"Joo, eka kerta tänä vuonna kato."

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Kukaan ei kadonnut mihinkään tai loukkaantunut. Oltiin Zhanetin kanssa hyvin valmistautuneita, meillä oli jopa ensiapulaukku mukana. Perjantaina lähdimme Unionilta bussilla kahdeksalta. Kaikki oli ajoissa ja hyvillä mielin. Olin laittanut osallistujille useaan otteeseen sähköpostia siitä, että Skyella on ihan hiton kylmä ja varautukaa Siperiaan. Painotin myös useaan otteeseen, että ballerinat, korkkarit tai tennarit ei ole sopivia jalkavarustuksia, vaikka Ellie sanoi, että aina joku silti ilmestyy retkelle pikku converseissaan. Nyt kuitenkin ilmeisesti runsas caps lockin käyttö oli auttanut, sillä jokaisella oli kunnon kengät jalassa ja hyvin vaatetusta mukana.


 Itse vuokrasin kenkäni Tisosta. £15 viikolta, osoittautui parhaaksi sijoitukseksi ikinä!


Mieltäni ilahdutti kulkea kalliissa brändipopoissa koko viikonloppu :D

Tiso oli kauppana melkoinen Disneyland kaikkine koristeineen.

Ajettiin ensin Glasgowsta Glencoen vierailijakeskukseen. Bussikuski Stuart oli ylimukava ja rentouduinkin pian. Bussin mikrofoniin höpöttäminen oli aluksi vähän kummallista puuhaa, mutta muuttui ihan jees-hommaksi mitä enemmän pulisin. Yritin ottaa mahdollisimman paljon kontaktia ryhmään ja ihan perisuomalaisen suorasukaiseen tapaani kehotin kaikkia katselemaan ympärilleen ja esittäytymään jokaiselle näkemälleen uudelle tyypille. Tämä oli hyvä idea, koska jotkut matkalaisista eivät rohjenneet esittäytyä vierustovereillensakaan.



Stuart tuntee Skotlannin tiet kuin taskunsa ja osasi siksi tehdä hyviä maisemareittejä ja pysäytti hyville valokuvauspaikoille. Sää oli koko perjantain melko surkea - satoi tai tihutti räntää ja tuuli niin, että palelin lukuisien vaatekerrastojenikin alla.
Glencoen jälkeen kävimme Fort Williamissa lounaalla ja sitten Glenfinnanin Viaductilla (Tylypahkan pikajuna kulkee sen yli). Reitti maisemapaikalle kavutessa oli melko vaivalloinen, vaikka matka olikin lyhyt. Ylhäällä näköalapaikka oli niin mudan peitossa, että kaikki joutuivat pakkautumaan pienelle ruohokukkulalle. Kehotin kovaan ääneen kaikkia olemaan varovaisia, sillä pudotus olisi kohtalokas. Pari kaveria ei kuitenkaan kuunnellut, vaan meni reunalle kurakkoon ottamaan kuvia - yksi heistä liukastui ja lensi melkein reunalta alas. Kaikki selvisimme säikähdyksellä ja tämä tyttö kuraisilla vaatteilla, onneksi. Tämän jälkeen myös varoituksiani kuunneltiin tarkemmin.




Suuntasimme sitten kohti Eilean Donanin linnaa. Matkalla kuitenkin sain huomata kuinka kapeiksi ylämaiden isot tietkin kävivät. Päädyimme keskellä-ei-mitään suuren autoletkan päähän pysähdyksiin. Stuart kysyi vastaantulevalta autolta, mitä oli käynyt. Liikenneonnettomuus, kuulemma. Stuart kääntyi puoleeni ja kertoi, että kun liikenne on poikki, raivaamisessa menee yleensä useita tunteja, joskus yön yli. Vaihtoehtona oli kääntyä ja mennä kiertotietä, joka veisi monta tuntia kauemmin, mutta jollemme kääntyisi nyt, ei mahdollisuutta siihen tulisi enää kapealla tiellä. Edessämme ollut pakettiauto teki täyskäännöksen ja lähti toiseen suntaan. Hikoilin siinä sitten hetken ja yritin päättää - kiertoreitti tarkoittaisi, että koko päivän aikataulun saisi heittää roskakoppaan ja olisimme hostellilla Kyleakinissa myöhään, mutta odottelu saattaisi myös tuhota reissun ihan alkuunsa. Lopulta sanoin, että mikäs meillä täällä odotellessa kun juuri syötiin. Päätös osoittautui onneksi oikeaksi, sillä ei mennyt kuin puoli tuntia ja jono liikkui taas. Kiitin mielessäni kaikkia pelastustyöntekijöitä ja uskomatonta onneamme - pääsimme linnalle vain puoli tuntia myöhässä, ja vaikka sulkemisaika oli jo koittanut, työntekijät olivat jääneet odottamaan meitä ja pitivät meille kierroksemme.



Tämän jälkeen olimmekin jo ihan Skyen tuntumassa! Hostellille päästessä check-in oli melkoinen sekamelska, mutta siitäkin selvittiin. Muutama ranskalainen tyttö valitti siitä, että joutuivat nukkumaan sekasalissa, mutta kyseessä oli kyllä ihan heidän oma vikansa. Sanoin matkan aikana varmaan viiteen kertaan (ja ääneni kuuluisi vallan mainiosti ilman mikrofoniakin, kiitos erinomaisten keuhkojeni), että jos jollakulla on toiveita huoneiden suhteen, esim kenen kanssa haluaa majoittautua tai jos haluaa kulttuurisista syistä olla vain oman sukupuolen kanssa, kertoo siitä meille NYT. Tytöt eivät kuitenkaan ilmeisesti kuunnelleet vaan tulivat ihan check-innin lopussa valittamaan, kun jäljellä oli vain yksi huone. Hostellin nimi on Saucy Mary's Lodge ja meidät oli jaettu 2:n, 3:n, 4:n ja 8:n hengen huoneisiin. Kahden hengen huoneet olivat melko loistavia, tilavia guest house-huoneita - sänkykin oli paljon mukavampi kuin omani kotona! Painotin kaikille ryhmässämme, että guest house -huoneet ovat hostellin antamia - kaikki ovat maksaneet 'vain' normaalista hostellipunkasta, mutta ryhmän koon takia meitä löytyy eri huoneista. Onneksi normaalit hostellisängytkin vaikuttivat olevan oikein mukavia, sillä emme kuulleet mitään napinaa huoneista. 

Hostellilla on oma pubi ja ruoka oli kaikkien mielestä oikein hyvää! Illalla luvassa oli live-musiikkia, mutta ikävä kyllä se alkoi vasta yhdentoista maissa. En mitenkään jaksanut istua iltaa yli kymmeneen, joten hipsimme huoneeseemme ja painuimme unten maille. Pienen pätkän videota bändin lämmittelystä kuitenkin sain.
Huomatkaa luova perspektin vaihto.

Halusin kirjoittaa koko reissun yhteen postaukseen, mutta tästäpä tulisi kilometripostaus :D Liikaa asiaa!

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Every day I'm Dublin.

Vietettiin tosiaan puolen hallituksen kera kolmen päivän miniloma Dublinissa pari viikkoa sitten! Oli tosi kiva päästä lomamatkalle pitkästä aikaa! Yleensä matkustamiseni liittyy lähinnä täältä Suomeen siirtymiseen ja takaisin, joten oli mukava välillä vähän turisteilla. Sää oli naurettavan hyvä, sillä saimme nauttia kolme päivää suoraa auringonpaistetta. Siis ilman, että satoi vartin välein. Ei mennyt pilveenkään kuin yöllä. Kenelle tahansa Glasussa asuvalle tällainen oli kyllä melko juhlavaa. Reissua ei ollut hinnalla pilattu, sillä edestakaiset Ryanairin lennot oli £20 yhteensä ja majoitus oli 12€ yö, sisältäen aika hyvän aamiaisen. Ajattelin ensiksi, että olisi helpompaa syödä jossain pikaruokamestoissa, mutta päädyimme kokkaamaan illalliset hostellilla, mikä oli yllättävän kivaa (ja halpaa!). Olen yleensä melko suvaitsematon päällepäsmäri keittiössä, mutta nyt annoin olla ja tarjosin apuani mekaanisemmissa asioissa, kuten pöydän kattamisessa.

Olin ihan tärinöissä heti Glasgowsta lähdettäessä, koska hei loma! Meinasinkin varoittaa etukäteen kanssamatkustajiani, että olen vähän rasittavaa matkaseuraa, koska olen tällainen maalaisperuna ja kaikki on mielestäni ihmeellistä. Olin ihan huikealla tuulella jo Glasgowsta lähtemisen takia: eipä tule paljoa muualla käytyä! Lentoasemalla oltiin jostain syystä priority boarding -asiakkaita, mikä sopi oikein mukavasti. Ikävä kyllä koko seurue ei istunut vierekkäin koneessa, johtuen siitä, että osa meistä osti lippunsa erikseen. Tämä aiheutti hieman hämmennystä Dublinin päässä, kun yritimme kursia ryhmää kasaan. Vähän väliä joku katosi johonkin ja siksi siirtyminen keskustaan oli hankalaa. Hostelliin sisäänkirjautuminen oli kanssa pienen taistelun tulos. Ensimmäisenä iltana käytiin hamstraamassa ruokakaupasta Guinnessia (muut) ja siideriä (minä), snäksejä ja ruokaa. Mentiin myöhään illalla istumaan johonkin turistipubiin, jossa irkkumusiikki raikasi ja me saatiin kaikki jostain syystä ilmaiset hampurilaiset! Eipä sovi valittaa.


Otin matkan aikana ehkä 20 kuvaa. Ruoka oli etusijalla.

Seuraavana päivänä raahauduttiin aamiaiselle ja sitten oppaan vetämälle kävelykierrokselle. Kierros oli "ilmainen" ja siihen kuului kahvit ja teet. Opas oli myös sangen mukava ja karismaattinen tyyppi. Noin vartin kierroksen jälkeen ryhmämme kohtasi kuitenkin ensimmäisen kriisin: kierros ei ollutkaan sen yrityksen järjestämä, mistä yksi ryhmän jäsenistä piti. Oma kommenttini tähän oli vähän, että "So?", koska olimme jo kahvitelleet oppaan kanssa ja ilmoittautuneet osallistujalistalle. Tämä tyttö kuitenkin intti, ettei halunnut olla tällä kierroksella, vaan halusi toisella puolella aukiota näkyvän oppaan kierrokselle. Hänen miesystävänsä oli samaa mieltä ja he sanoivat vaihtavansa ryhmää. Tämä tuntui pöhköltä, koska juuri he olivat jutelleet oppaallemme ennen kuin olimme kaikki kokoontuneet. Puolet porukasta seurasi pariskuntaa kun minä juoksin liikkuvan oppaamme perään, sillä Suomikaverini Tiitu oli tiukasti hänen vierellään. Ei tässä nyt ainakaan kaveria jätettäisi! Jakauduimmekin kahteen ryhmään: meihin, jotka jäivät ja muihin, jotka katosivat uuden oppaan mukaan. Kierrokset vaikuttivat olevan suurin piirtein samat, mikä ei ollenkaan vähentänyt häpeää kohdatessamme aina välillä toisen ryhmän.



Kävelykierros kesti 3-4 tuntia ja vaikka se tuntui ajatuksena paljolta, ei auringonpaisteessa kävellessä ollut mitään huolta. Välillä pysähdyttiin johonkin pubiin, josta saimme juotavaa pari euroa normaalia halvemmalla. Alkoholi oli hintavampaa Dublinissa kuin mitä Glasgowssa, muttei vielä Suomen hinnoissa, sanoisin. 

Kierroksen jälkeen suuntasimme Guinness Storehouseen, jonne toinen puolisko seurueestamme oli jo ennättänyt. En ole oluen tai kaljan tai minkään sortin mallasjuomien ystävä, niin olin matkassa mukana lähinnä yhteishengen ylläpitämiseksi. Eksyimme matkalla, koska arvoisa ystäväni James oli vastuussa suunnistamisesta (hänellä oli kartta) ja hyvin perimaskuliiniseen tapaan ohjeita ei voinut kysyä keneltäkään. Muutamat "I think it's that building over there" -lausahdukset ja ympärikulkemiset myöhemmin kysyimme apua ja löysimme viimein perille. Liput sisään maksoivat 13€, jonka olisin voinut jättää maksamatta, koska niitä ei missään vaiheessa kysytty! Lipukkeella sai pintin Guinnessia, josta en yrittämisestä huolimatta pitänyt. Tyhjensin kuitenkin rohkeasti koko tuoppini, vaikka siihen tovi menikin. Onneksi olin suuressa viisaudessani pakannut laukkuun Cadbury Crunchien, joka oli nuorempana lempparisuklaapatukkani. Sain sen avulla maun huuhdottua suustani. Melkoista hukkaan heittämistä oli siis juottaa guinnessia allekirjoittaneelle. Vierailukohteena Storehouse oli kuitenkin melko mielenkiintoinen ja esteettisesti miellyttävä. En kyllä tiedä maksaisinko noin suolaista hintaa toistamiseen tosin.

Illallistimme jälleen yhdessä ja joimme markettijuomia hostellilla. Idea oli ensin lähteä yöelämään, mutta kävelyntäyteisen päivän jäljiltä kaikki olivat kovin poikki, joten päädyimme vain juttelemaan myöhälle. Tämä sopi vallan hyvin, koska ideana oli kuitenkin vahvistaa hallituksen yhteishenkeä.

Kolmantena päivänä heräsin huonosti nukkuneena ja kehoni melkein tärisi jo väsymyksestä. Ikkunaa oli pakko pitää auki koko yön ajan, koska meitä oli samassa huoneessa kuusi. Nukuin ikävä kyllä heti ikkunan vieressä ja liikenteen äänet tieltä ja joelta herättivät vähän väliä. En saanutkaan kumpanakaan yönä kuin torkuttua. Kahden huonosti nukutun yön jälkeen aloin viimein tajuamaan, että ei ehkä kannata juoda enempää - alkoholi luultavasti humahtaisi päähän saman tien. Hostellin suihkusta ei tullut kuumaa vettä ja olin molempina päivinä peseytyn

yt muiden Gillette-suihkugeelillä, jonka haju sai minut kyseenalaistamaan sukupuoleni. Aamiaisella olin kuin nukkuneen rukous, mutta ei se mitään! Kaksi tyttöä hermostui, kun emme olleet herättäneet heitä aamiaiselle, vaan olimme syöneet keskenämme. En oikein ymmärtänyt tätä, sillä olimme tökkineet heitä kylkeen ja ilmoittaneet lähtevämme - mitä muutakaan sitä voisi tehdä! Vietimme päivän kävellen joen rantaa pitkin, kävimme museoissa ja puistoissa. Itseäni Dublinin museot eivät niin kiinnostaneet, lienikö väsymys syynä. Näimme melko mielenkiintoisia muinaisen Egyptin hauta-arkkuja ja joitakin suomuumioita, mutta muuten museot olivat melko peruskauraa. Ryhmä jakautui jälleen kahtia, sillä puolta porukkaa kiinnosti kovasti lukea jokainen plakaatti läpi ja ihastella erikseen joka antiikkista yöastiaa. Meidän muiden oli nälkä.


 Etsimmekin siis lounaspaikaksi mukavan oloisen pubin. Hampurilainen ranskalaisine maksoi kymmenen euroa, joka tuntui vähän hintavalta Glasgowhun verrattuna, mutta kerrankos sitä lomalla ollaan! Itse hampurilainen olikin sitten oikea kulinaristinen elämys savujuustoineen! Toistelimme vain kaverini Ellien kanssa, että ompa muuten hyvää, mites nyt näin. Vuoden paras burgeri! (Tosin Lidlin pihalla jaetut ilmaisburgerit oli kanssa aika kova sana)

Käytiin sen jälkeen kakkukahveilla läheisessä paikassa, jossa olisimme alun alkaen halunneet lounastaakin, mutta paikka oli liian kiireinen. Kakkuvalikoima oli melkoinen ja myös herkullinen! Ikävä kyllä kukaan mukanaolleista ei kuvannut kaakkuja... Olen leivontaihminen ja kakkuintoilija, niin olen melko tarkka laadusta, mutta tässä paikassa kaikki oli kyllä kohdallaan. Jouduimme asettumaan kolmeen pöytään, jotka eivät olleet kaikki vierekkäin, mistä seurasi napinaa. Ei ollut kuulemma hyväksi hajaantua. Selitin siinä sitten hyvin pehmein sanoin, että meidän ryhmäkokomme on liian suuri, että löytäisimme mistään tilaa ruuhka-aikaan istua yhdessä ilman pöytävarausta.



Kakkujen jälkeen kuljeskelimme kaupungilla ja kiersimme parit mukavat baarit. Mieliala oli melko hilpeä, vaikka olinkin niin väsynyt, että tärisin kylmästä. Jacob oli kuitenkin ritarillinen ja tarjosi ylimääräisiä vaatteitaan. Pestyäni itseni gilletellä ja vedettyäni ylleni hyvin miehiseltä tuoksuvan hupparin aloin höpöttämään parrankasvusta. Osa porukasta söi vielä illallista ennen lentokentälle lähtöä, mutta itse olin muhkeasta lounaastani liian täynnä. Paluumatkalla olimme taas normaaleilla paikoilla. Lento ei kestänyt kuin puolisen tuntia, mutta onnistuin silti nukahtamaan - väsymys oli melkoinen. Lentokentältä kaverin isä heitti osan porukasta Glasgown keskustaan. Olimme kuolemanväsyneitä, mutta kävelimme silti puolitoista mailia kotiin.
Kaiken kaikkiaan erinomainen reissu!