Hostellin aamiainen oli melko mainio. Yksittäisten annosten laittamisessa kesti jonkin verran, kun ryhmän koko oli niin suuri, mutta sangen proteiinipitoinen aamiainen oli mielestäni loistava juttu. En halunnut kenenkään pyörtyilevän vuorille. Zhanetin mielestä buffetaamiainen tyyliin murot ja maitoa olisi kätevämpi, mutta itse pidin tätä parempana.
Aamiaisen jälkeen kävelimme huimat 400m katsomaan Caisteal Maolin raunioita. Aikaisempina vuosina ryhmät olivat tarponeet ihan raunioiden tuntumaan, mutta koska sinne ei vienyt kunnon polkua ja olin saanut varoituksen reitin hankaluudesta, kävelimme vain satamaa pitkin valokuvia ottamaan. Jokunen rohkea päätti tarpoa kuitenkin linnalle, mutta kertoivat myöhemmin katuneensa sitä, koska mutaa riitti kuulemma puolisääreen saakka.
Saimme kaikki bussiin suunnilleen ajoissa. Zhanet vietti päivän mikrofonin ääressä ja minä keskityin juttelemaan kanssamatkustajille. Ensimmäinen pysäkki oli Sligachanin silta, jonka jokeen kasvot kastaessaan saavuttaa ikuisen kauneuden. Virta oli kuitenkin niin voimakas, että kehotimme kaikkia pysymään ihan vaan rannalla. Kaikki jopa tottelivat!
Tämän jälkeen siirryimme Portreen kylään, joka on myös Skyen suurin "kaupunki". Sää oli melko mainio. Haimme leipomosta makeaa purtavaa, mutta koska olen heikko en saanut syötyä eclair-leivostani ja porkkanakakkukin oli työn ja tuskan takana, vaikka erinomaista olikin. Meillä oli muutenkin laukut täynnä kaikkea makeaa pikkupurtavaa, ettei vahingossakaan missään vaiheessa tulisi nälkä.
Portreen jälkeen oli vuorossa mielestäni matkan tärkein osa: kiipeäminen Storrin vanhalle ukolle. Storr on Wikipedian mukaan kivinen kukkula, mun mielestäni se oli VALTAVA VUORI.
En oikein edes tiedä, mitä tästä sanoa. Näköalat oli henkeäsalpaavat. Reitin piti olla hyvin yksinkertainen seurata, joten päästin suurimman osan ryhmää ennen itseäni. Kipuamiseen piti mennä vain 45 minuuttia, mutta itse onnistuin kuluttamaan tunnin. Oletin olevani hidas, mutta itse kiivetessä tajusin olevani ryhmän keskiarvoa selvästi reippaampi. Reitti oli myös sangen mutainen ja epäselvä tai sitten en osannut lukea merkkejä - ei kyllä osannut kukaan muukaan. Tuntui, että polkuja oli joka puolella ja päädyinkin kulkemaan ihan omituista ja melko vaarallista reittiä... Onneksi en jäänyt mihinkään jumiin tai mitään. Ukko Storrin juurelle saapuessani olin kuitenkin ensimmäinen paikalla. Katselin kummastuneena ympärilleni, kunnes tajusin muiden kiivenneen toiselle nyppylälle. No, väliäkös tuolla kunhan kaikki viihtyivät.
Fiilistelin yläilmoissa aikani, kunnes päätin laskeutua. Se olikin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä en nähnyt kapuamaani reittiä missään. Tuumailin siinä sitten hetken ja yritin etsiä jonkun kuljettavan näköisen polkusen. Laskeutuminen tapahtui melkein nelinkontin, sillä kivet irtoilivat jatkuvasti ja pelkäsin tasapainoni puolesta jyrkässä mäessä. Vastaan tuli kaksi ryhmän brasilialaispojista, toivotin heidät tervetulleiksi ja varoitin reitin vaikeudesta. Pojat kiittivät neuvoistani ja yrittivät kiivetä suoraan edestäni, mikä oli ihan tyhmä idea, koska kaikki irroittamani kivet olivat valua heidän päälleen. Pääsin viimein laskeutumaan ja kiitin mielessäni kaikkea sitä kiipeilyä, mitä lapsena tein. Osasinpahan varoa.
Laskeutuminen ei ollut yhtään niin hauskaa kuin kipuaminen. Vaikka alas mennessä ei tullut liioin lämmin ja se oli siten miellyttävämpää, oli reitti jo "tuttu" eikä ollut mitään ihmeellistä mitä odottaa. Lisäksi kenkäni tuntuivat huomattavasti epämukavammilta alamäessä. Säästyin liiemmin likaamasta vaatteitani, mikä oli Stuart-kuskin mielestä loistavaa. Koko ryhmä löysi tiensä takaisin bussille, mukaanlukien tapaamani kaksi brassipoikaa, jotka tosin saapuivat 20 minuuttia muita jäljessä. Minut nähdessään he alkoivat taivastelemaan, että jumasklavida miten ihmeessä pääsin kiipeämään alas sitä reittiä. He olivat muutaman laskeutumisepäonnistumisen jälkeen pyörineet ylhäällä turvallista reittiä etsien aikansa. Kohautin vain olkapäitäni, sillä olinhan minä heitä varoittanut. On vähän hankalaa olettaa, että joku toinen ei pystyisi samaan kuin mitä itse. Olinhan itsekin ekaa kertaa Storrin ukkoa moikkaamassa. Hyvä kuitenkin, että pojatkin saivat laskeuduttua ehjin nahoin.
Kävimme Lealtin vesiputouksilla ja sitten ajoimme saaren pohjoispuolta pitkin takaisin Kyleakiniin, pysähtyen aina välillä valokuvaamaan. Reitti muuttui melkoiseksi serpentiinitieksi. Kuski oli melko vaikuttava, sillä parhaimmillaan tie muistutti leveydeltään liioittelematta suomalaista pyörätietä. En mitenkään ymmärtänyt, miten renkaat edes mahtuivat asfaltille!
Hostellilla olisi ollut tarjota jälleen livemusiikkia, mutta viereisessä pubissa nauttimamme illallisen jälkeen olin liian poikki edes piipahtamaan paikan päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti