Rahasta ja nummista

Olen jättänyt Glasgown taakseni kesäksi ja siirtynyt keskelle... metsää? peltoa? Nummia!

Mut aivopestiin ensimmäisen kolmen yliopistovuoden aikana siihen, että kunnon yliopisto-opiskelijoilla tulee olla harjoittelu (internship) viimeistään kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä. Angstattuani aikani sitä, etten varmaan sellaista HK:sta käsin saisi, olin revetä riemusta kun nykyistä työpaikkaani minulle tarjottiin.

Nyt elelenkin tämän ja ensi kuun keskellä luontoa. Ei kauppoja, ei julkisia teitä. Nummia, peuroja ja järviä (loch). Lähimmälle julkiselle tielle on puolen tunnin automatka, kauppaan tunnin. Meitä on täällä töissä kymmenkunta ihmistä. Kaikki talot on pienessä sumassa ("the village") ja tapaankin melkein kaikki ihmiset päivittäin. Toimistossa mulla on myös kaverinani yleensä ainakin yksi koira. Tämä ei ole sellainen tiivis kyyläysyhteiskunta kuin mitä syrjäkylissä olettaisi, sillä kaikki täällä ovat töissä tiluksilla ja kotoisin jostain muualta. Ei siis mitään usean sukupolven traditioita. Vaikka sisäänpäinkääntyneet kyläyhteiskunnat kuulostavat sangen mielenkiintoisilta, olen kiitollinen, ettei minun sellaisessa tarvitse asua, sillä kaverini Katherinen kertoessa edellisistä asuinpaikoistaan ne ovat olleet tosiaan hyvin ahdasmielisiä ja uskonnollisuudessaan tuomitsevia.

Saavuin tänne viime viikon maanantaina. Ensimmäisenä päivänä oli kokous ja mulle näytettiin, missä mikäkin rakennus on. Toisena päivänä piti alkaa työt, mutta tietokonetunnukset ei olleet valmiit, joten mut pistettiin mukaan ostosreissulle Fort Williamiin. Ostoksille lähtö venyi ja niin lähdimmekin vasta silloin, kun piti olla jo takaisin. Palattuani kello oli jo niin paljon, että päivä oli pulkassa... Kolmantena päivänä kokoustimme ja pääsin työn makuun... kunnes internet kaatui. Eikä se siitä sitten enää noussut! Seuraavat pari päivää kävin mm. maastopyöräilemässä ja tutkin linnaa, jota yritän markkinoida. Viikonloppuna Katherine tuli käymään ja joimme viiniä ja söimme ohrakakkuja.

Tällä viikolla IT-miehet tulivat Lontoosta. Kovasti värkkäiltyään netti on toiminut joskus. Toimistossa se alkoi toimia kunnolla loppuviikkoon nähden, mikä on hyvä, koska tykkään kyllä tehdäkin jotain palkkani eteen. Kenties luon itse itselleni paineita, koska olen kuulemma ensimmäinen ei-Harvardista tullut harjoittelija täällä. En tiedä mitä ne Harvardin pojat ja tytöt on täällä tehneet, mutta varmaankin ne on olleet hyvin viisaita. Välillä olen vähän hatarilla hangilla, kun en ole tottunut olemaan itse oma projektinjohtajani, eikä kukaan oikein tunnu osaavan sanoa, mitä he oikeastaan halusivat minun täällä tekevän, paitsi markkinointia. Ensimmäisen vuoden markkinointiluennoilla meille kovasti lupailtiin, että jos onnistumme ujuttamaan jalkamme ovenrakoon ja tosiaan saamme markkinointipestin, on se luultavasti korkeintaan margariinipakkaukselle. Mikään coolimpi saa odottaa vuosien kokemusta. Minun ensimmäinen markkinointipestini on kuitenkin sellaiselle luksustuotteelle, joka soveltuu korkeintaan vain rikkaimmalle 1%:lle. Koska minä en suinkaan itse kuulu tähän prosenttiin, olen joutunut tekemään mielikuvaharjoittelua.
Lomakausi lähestyy, mutta olet kyllästynyt seilaamaan jahdillasi ympäri Välimerta, koska törmäät tuon tuostakin turistiryhmiin ja lisäksi olet kyllästynyt kokkisi ainaisiin kala-aterioihin...

Koska tiedättekö, joillakin ihmisillä on ihan oikeasti omat hovimestarit ja kokit ja taloudenhoitajat? Niin niin, kyllähän niitä näkee televisiossa ökysarjoissa, mutta on eri juttu kuulua itse tällaiseen kuvioon!

On jotenkin hämmentävää, että vieläkin koen tällaisia taloudellisia vallankumouksia.
Vallankumous 1 oli kun 17-vuotiaana Tokiossa tajusin, että hienon tavaratalon lompakko maksoi tosiaan 5000€. Muistan miettineeni, että mitenkä joku voi maksaa niin paljon jostain noin pienestä - eihän siellä lompakossa varmaan koskaan ole tuon enempää käteistäkään?

Vallankumous 2 oli kun aloitin yliopiston ja tajusin, kuinka taloudellisesti erilaisisssa tilanteissa kanssaopiskelijani olivat ja kuinka vakaan taloudellisen pohjan Suomi tarjosi minulle. Kerroin ensiksi muille ihmisille ylpeänä suomalaisesta systeemistä, kunnes ylenpalttinen negatiivisten kommenttien määrä sai minut vaikenemaan. On nimittäin paljon lellitympää, jos opintosi maksaa valtio, sen sijaan, että asialla olisi vanhempasi.

Vallankumous 3 oli Hong Kong. Hongkongissa olin samaan aikaan tosi köyhä ja tosi rikas. Heilastelin aina toisinaan vastakkaisen sukupuolen kanssa ja meni hetki joskus ymmärtääkin, kuinka paljon rahaa jollakin täytyy olla asuakseen kattohuoneistossa Causeway Bayssa, merinäköalalla tietenkin. En ihan ymmärtänyt, miksi joku komea nuori ökypankkiiri haluaisi hengailla kanssani, mutta enpä aiheesta halunnut valittaakaan. Samaan aikaan kanssaopiskelijani, se onnekas 20% Hongkongista, jonka vanhemmilla oli varaa kustantaa heille yliopisto-opinnot, intoili harjottelupalkoistaa (4€/h) tai huippupalkastaan Whatsappin data entryssa, 5,9€/h!!! Itse roikuin jossain näiden kahden maailman välisellä harmaalla alueella, jossa syödään paljon jugurttijäätelöä ja juodaan kuplateetä.

Nyt tämä viimeisin vallankumous on tosiaan se, että miljonäärien lisäksi tässä maailmassa on miljardöörejä. Tulevia illalliskutsuja yms ajatellen on jotenkin huvittavaa, että edelleen seilailen jossain yhteiskuntaluokkien välissä, minä Suomen valtion tuilla tutkintoni lukenut. Olisi jännittävää, jos olisin vähän mielenkiintoisempi ihminen tai jos vaikka koko vaatekomeroni ei olisi Primarkista, H&M:sta tai Thaimaan bazaareista.

Katsellessani tässä tämän vuoden työsuhdeasuntoani fundeeraan vaan, että taidan olla hyväntekeväisyystapaus!

To love is Skye

Ensi viikolla alkaa kahden viikon pääsiäisloma! Jee! Kaikki muut lähtevät lomareissuille tai käymään kotikonnuillaan, mutta minä olen suunnitellut leiriytymistä KIRJASTOON. Kirjojen välissä on hyvä piileskellä kevätauringolta :) On täällä onneksi pari muutakin kaveria kärvistelemässä. Syödään yhdessä sitten pannukakkuja ja pekonia.

Lasken viime viikonlopun kevätlomaireissukseni, sillä johdin kaverini kanssa 40 kansainvälistä opiskelijaa viikonloppureissulle Skyen saarelle. Koska kumpikaan meistä ei ollut 1.) koskaan käynyt Skyen saarella ja 2.) koskaan toiminut matkanjohtajana, viikonloppu oli sangen mielenkiintoinen. Suurimmaksi taiteenlajiksi osoittautui juurikin väistellä kysymyksiä, kuten:
"Kuinka usein sä oot käynyt täällä?"

"Joo, eka kerta tänä vuonna kato."

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Kukaan ei kadonnut mihinkään tai loukkaantunut. Oltiin Zhanetin kanssa hyvin valmistautuneita, meillä oli jopa ensiapulaukku mukana. Perjantaina lähdimme Unionilta bussilla kahdeksalta. Kaikki oli ajoissa ja hyvillä mielin. Olin laittanut osallistujille useaan otteeseen sähköpostia siitä, että Skyella on ihan hiton kylmä ja varautukaa Siperiaan. Painotin myös useaan otteeseen, että ballerinat, korkkarit tai tennarit ei ole sopivia jalkavarustuksia, vaikka Ellie sanoi, että aina joku silti ilmestyy retkelle pikku converseissaan. Nyt kuitenkin ilmeisesti runsas caps lockin käyttö oli auttanut, sillä jokaisella oli kunnon kengät jalassa ja hyvin vaatetusta mukana.

 Itse vuokrasin kenkäni Tisosta. £15 viikolta, osoittautui parhaaksi sijoitukseksi ikinä!

Mieltäni ilahdutti kulkea kalliissa brändipopoissa koko viikonloppu :D

Tiso oli kauppana melkoinen Disneyland kaikkine koristeineen.

Ajettiin ensin Glasgowsta Glencoen vierailijakeskukseen. Bussikuski Stuart oli ylimukava ja rentouduinkin pian. Bussin mikrofoniin höpöttäminen oli aluksi vähän kummallista puuhaa, mutta muuttui ihan jees-hommaksi mitä enemmän pulisin. Yritin ottaa mahdollisimman paljon kontaktia ryhmään ja ihan perisuomalaisen suorasukaiseen tapaani kehotin kaikkia katselemaan ympärilleen ja esittäytymään jokaiselle näkemälleen uudelle tyypille. Tämä oli hyvä idea, koska jotkut matkalaisista eivät rohjenneet esittäytyä vierustovereillensakaan.

Stuart tuntee Skotlannin tiet kuin taskunsa ja osasi siksi tehdä hyviä maisemareittejä ja pysäytti hyville valokuvauspaikoille. Sää oli koko perjantain melko surkea - satoi tai tihutti räntää ja tuuli niin, että palelin lukuisien vaatekerrastojenikin alla.

Glencoen jälkeen kävimme Fort Williamissa lounaalla ja sitten Glenfinnanin Viaductilla (Tylypahkan pikajuna kulkee sen yli). Reitti maisemapaikalle kavutessa oli melko vaivalloinen, vaikka matka olikin lyhyt. Ylhäällä näköalapaikka oli niin mudan peitossa, että kaikki joutuivat pakkautumaan pienelle ruohokukkulalle. Kehotin kovaan ääneen kaikkia olemaan varovaisia, sillä pudotus olisi kohtalokas. Pari kaveria ei kuitenkaan kuunnellut, vaan meni reunalle kurakkoon ottamaan kuvia - yksi heistä liukastui ja lensi melkein reunalta alas. Kaikki selvisimme säikähdyksellä ja tämä tyttö kuraisilla vaatteilla, onneksi. Tämän jälkeen myös varoituksiani kuunneltiin tarkemmin.

Suuntasimme sitten kohti Eilean Donanin linnaa. Matkalla kuitenkin sain huomata kuinka kapeiksi ylämaiden isot tietkin kävivät. Päädyimme keskellä-ei-mitään suuren autoletkan päähän pysähdyksiin. Stuart kysyi vastaantulevalta autolta, mitä oli käynyt. Liikenneonnettomuus, kuulemma. Stuart kääntyi puoleeni ja kertoi, että kun liikenne on poikki, raivaamisessa menee yleensä useita tunteja, joskus yön yli. Vaihtoehtona oli kääntyä ja mennä kiertotietä, joka veisi monta tuntia kauemmin, mutta jollemme kääntyisi nyt, ei mahdollisuutta siihen tulisi enää kapealla tiellä. Edessämme ollut pakettiauto teki täyskäännöksen ja lähti toiseen suntaan. Hikoilin siinä sitten hetken ja yritin päättää - kiertoreitti tarkoittaisi, että koko päivän aikataulun saisi heittää roskakoppaan ja olisimme hostellilla Kyleakinissa myöhään, mutta odottelu saattaisi myös tuhota reissun ihan alkuunsa. Lopulta sanoin, että mikäs meillä täällä odotellessa kun juuri syötiin. Päätös osoittautui onneksi oikeaksi, sillä ei mennyt kuin puoli tuntia ja jono liikkui taas. Kiitin mielessäni kaikkia pelastustyöntekijöitä ja uskomatonta onneamme - pääsimme linnalle vain puoli tuntia myöhässä, ja vaikka sulkemisaika oli jo koittanut, työntekijät olivat jääneet odottamaan meitä ja pitivät meille kierroksemme.

Tämän jälkeen olimmekin jo ihan Skyen tuntumassa! Hostellille päästessä check-in oli melkoinen sekamelska, mutta siitäkin selvittiin. Muutama ranskalainen tyttö valitti siitä, että joutuivat nukkumaan sekasalissa, mutta kyseessä oli kyllä ihan heidän oma vikansa. Sanoin matkan aikana varmaan viiteen kertaan (ja ääneni kuuluisi vallan mainiosti ilman mikrofoniakin, kiitos erinomaisten keuhkojeni), että jos jollakulla on toiveita huoneiden suhteen, esim kenen kanssa haluaa majoittautua tai jos haluaa kulttuurisista syistä olla vain oman sukupuolen kanssa, kertoo siitä meille NYT. Tytöt eivät kuitenkaan ilmeisesti kuunnelleet vaan tulivat ihan check-innin lopussa valittamaan, kun jäljellä oli vain yksi huone. Hostellin nimi on Saucy Mary's Lodge ja meidät oli jaettu 2:n, 3:n, 4:n ja 8:n hengen huoneisiin. Kahden hengen huoneet olivat melko loistavia, tilavia guest house-huoneita - sänkykin oli paljon mukavampi kuin omani kotona! Painotin kaikille ryhmässämme, että guest house -huoneet ovat hostellin antamia - kaikki ovat maksaneet 'vain' normaalista hostellipunkasta, mutta ryhmän koon takia meitä löytyy eri huoneista. Onneksi normaalit hostellisängytkin vaikuttivat olevan oikein mukavia, sillä emme kuulleet mitään napinaa huoneista. 

Hostellilla on oma pubi ja ruoka oli kaikkien mielestä oikein hyvää! Illalla luvassa oli live-musiikkia, mutta ikävä kyllä se alkoi vasta yhdentoista maissa. En mitenkään jaksanut istua iltaa yli kymmeneen, joten hipsimme huoneeseemme ja painuimme unten maille. Pienen pätkän videota bändin lämmittelystä kuitenkin sain.

Huomatkaa luova perspektin vaihto.

Halusin kirjoittaa koko reissun yhteen postaukseen, mutta tästäpä tulisi kilometripostaus :D Liikaa asiaa!