Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

maanantai 26. tammikuuta 2015

We are the children

Olen tässä oleskellut päämajassani kaksi viikkoa ja päätin vihdoin ostaa matkaliput kiinalaiseksi uudeksi vuodeksi. Odotin kiinalaista uutta vuotta innolla, kunnes tajusin sen olevan kuin japanilainen uusi vuosi - perhejuhla! En aio jäädä tänne yksin hengaamaan expattina kun kaikki muut juhlii koko suvun voimin. Kiinalainen uusi vuosi on kuitenkin vapaapäiväputkensa takia sesongeista suurin ja siksi olikin hankala löytää näin myöhään, että minne sitä sitten olisi varaa matkustaa, kun kaikki oli niin kallista. 150egeä maksaneet Thaimaan lippunikin olivat helmikuulle 400euroa :o Haastattelinkin jokaista ei-kiinalaista tapaamaani opiskelijaa, kunnes kuulin hyvän suunnitelman: Malesiaan Malesialla on nimittäin oma lentoyhtiönsä, joka viime vuoden tapahtumien jälkeen lentää aika huokeasti. Kyllä vain, Malesia Airlinesilla mennään :D

Malesiaan oli menossa monta ryhmää, mutta koska kaikilla oli eri päivät kuin mulla ja ryhmäkoot oli aika valtavia (yli kymmenen hengen porukka!), uumoilin, että sooloilu voi olla hyvä idea. Lisäksi kun en ole yleensä innokas juomari tai tanssija, saatan olla vähän tylsä lisä johonkin bileporukkaan. Mulla ei ole mennyt kauheen lujaa vielä kaveeraamisen puolesta. Oon tavannut aika paljon porukkaa, mutta ei mulla kyllä ole mitään omaa ryhmää vielä. En oikeen tiedä mitä mieltä tästä olen. Viime lukukaudella sain nopeasti ryhmän ihmisiä ympärilleni, mutta kaikki ei ollut ihan hirveän mukavia. On ikävää kuunnella päivästä toiseen toisten kritisointia ja syytöksiä. Sain viime lukukaudella kuulla masentavan määrän negatiivista palautetta, jolle ei ollut mitään pohjaa. Mulle on myös tärkeää, että kaverit on suvaitsevaisia. Ei jotenkaan uskoisi, että tää olisi ongelma vaihtariporukoissa, mutta viime lukukaudella joutui välillä häpeämään oman porukan rasistisia tai seksistisiä juttuja, joita ei sanota edes vitsillä. Näistä tulee aina vähän sellainen dilemma, että olisiko kuitenkin parempi olla vaan yksinään. Mun ongelmana on lisäksi, että olen valmis antamaan ihmisille tusinan mahdollisuuksia.

Olin tästä aika masentunut joulukuussa, enkä lähtenyt Thaimaahan kauhean positiivisin mielin. Olin varma, että edessä oli hyvä reissu, mutta ajattelin, että muut ihmiset tuskin on mitään sen kummempia. Miten väärässä olinkaan! Tapasin heti ensimmäisenä päivänä kaksi erilaista, mutta ihan mahtavaa porukkaa. Ensimmäinen oli englanninopettajaporukka Japanista. Olin jo ihan haltioissani siinä kohtaa, kun yksi heistä huomautti, että sulla on muuten vähän japanilainen aksentti. En tiennyt, että tässä on japaniexpatteja, enkä edes muistanut omaa japaniaksenttiani, koska kukaan nykyisessä elämässäni ei pysty sitä huomaamaan. Lisäksi skottiaksenttini ja suomiaksenttini on niin vahvat, että en olisi ihmetellyt, vaikka mokoma olisi jo kadonnutkin. Nämä pojat oli keskenään tosi hyviä kavereita ja niin lämmin porukka, että otti oikein sydänjuurista. Silloin kun yksi kaatui skootterillaan, muut oli niin helliä ja hoivaavia hänen suhteensa, että tuntui kuin elokuvaa olisi katsellut. Paista takaisin ajaessamme olin itse tosi kipeä ja nää kaverit oli kyllä niin mukavia ja ymmärtäväisiä, että en tiennyt enää mitä sanoa. Olin tosi sairas, mutten ole varsinaisesti tottunut valittamaan asiasta ääneen, koska yleensähän sitä saa pitkälti pitää itsestään huolen. Ei tässä porukassa! Sellaiset pienet asiat, kun toinen silittämässä selkääsi kun oot käpertyneenä tienviereen pahasta olosta muuttuu aika arvokkaiksi.
Toinen porukka, missä hengasin oli rykelmä yksinmatkustajia. He olivat tosi ystävällisiä ja toverillisia kanssa ja meillä oli huippuhauskaa yhdessä. Vaikka sulaudun mielestäni aika helposti eri porukoihin, harvemmin sitä saa nauraa sydämensä pohjasta. Oli myös hienoa olla sellasessa välittävässä porukassa, jossa pystyi ihan avoimesti sanomaan, että olettepa te hienoja ihmisiä ja kylläpäs minä pidän teistä.

Tapasin myös suuren määrän muita ystävällisiä yksilöitä. Vietin yhden sairasteluillan Chiang Maissa Pain ja Chiang Rain reissun välissä. Olin tosiaan Pai-matkan jälkeen niin kipeä, etten pystynyt oikein mihinkään. Pelkkä hostellille matkaaminen oli kuin koko päivän vaellus. Mulla oli vesi loppu, enkä ollut juonut koko päivänä mitään, mikä lisäsi surkeuttani, koska en ollut tarpeeksi vahva nousemaan ylös ja etsimään vesikauppaa. Olin hikoillut sängyssäni ja nähnyt painajaisia pari tuntia. En tiedä, mikä mua vaivasi, mutta se oli tosi tuskallista ja söi kokonaan moraalini. Huoneessani ei moneen tuntiin ollut ketään, kun makasin kärsivänä sängyssäni ja rukoilin, että joku tulisi. Muut sängyt olivat ilman petivaatteita ja hostelli tuntui olevan tyhjillään. Kun paikalle ilmestyi toinen tyttö olin tosi kiitollinen, varsinkin kun hän oli ystävällinen. En tosiaan osaa oikein ilmaista pahoinvointiani sanallisesti, joten rukoilin mielessäni, että tämä tyttö tajuaisi, että tarvitsen apua. Toistelin vaan, että tarvitsen vettä. Hänhän tajusi. Tarpeeksi lähellä ei ollut mitään kauppoja, mutta hän hankki ja pesi mulle pullon ja auttoi täyttämään sen vesiautomaatissa. Sen jälkeen hän piti mulle seuraa, kunnes nukahdin, kertoi tarinoita elämästään Bangkokissa. Olisin ollut valmis varmaan lisäämään hänet testamenttiini, olin niin kiitollinen vesipullosta ja seurasta! (Vesi oli muuten loppunut ajomatkalla Paista takaisin... ei juomalla, vaan koska tiessä oli töyssy jossain kohtaa ja vauhtini oli vilkas - Vesipullo lensi kyydistä! Käännyin katsomaan peilistä kauhistuneena tielle lentänyttä 1,5L pulloa, rukoillen, ettei se jää kenenkään motoristin pyöriin. Ei jäänyt, takanani ollut rekka teilasi sen!)
Juuri tältä kannalta katsottuna Thaimaan reissu tuli kyllä ihan oikeaan kohtaan. Usko ihmiskuntaan pelastettu :)

Mun kaveeraamisyritykset tällä lukukaudella on ollut vähän surkuhupaisia. Ehdotin esimerkiksi, että ryhmätyöryhmän kanssa mentäisiin illalliselle (bonding!), johon yksi vastasi, että hänellä on jo kavereita, ei kiitos :D Toisen kerran olin jutellut aika paljon rakennuksessani asuvalle pojalle, kun hän totesi, että hän ei oikeastaan aio kaveerata vaihto-oppilaiden kanssa, koska olemme täällä vaan vähän aikaa. Miksi siis viitsiä!
En kuitenkaan luovuta tän kaveerauksen kanssa, sillä haluaisin kaksi ihmistä elämääni: nuudelifanin, jonka kanssa käydä ramenilla ja jonkun rakennuksestani, joka haluaa pitää kahvi/tee/mehutaukoja kanssani. Alkaa vaan oleen keinot vähissä :D



En kasva koskaan aikuiseksi...



Leikin viime viikonloppuna turistiopasta ja opastin HK-vierailijan dim sumin saloihin :D 

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Thai is Chiang Rai

Pain jälkeen jouduin koukkaamaan Chiang Main kautta, koska halusin seuraavaksi Chiang Raihin, joka on toinen pohjoisen kaupungeista. Jouduin viettämään yön Chiang Maissa, koska olin mennyt syömään maissia, mikä ei sovi elimistölleni ollenkaan. Olin tosi kipeä ja ihan surkeassa mielentilassa, koska kaiken lisäksi jouduin eroamaan Bangkokiin lähtevistä kavereistani.

Seuraavana aamuna virkistyneenä matkasin bussiasemalle ja nousin sieltä Chiang Raihin vievään bussiin. Bussi ei ollut mikään paikallisbussi, vaan ilmastoitu moderni maantielaiva. Halusin Chiang Raihin tasan yhdestä syystä: Valkoinen temppeli. Sinne järjestettiin kyllä päiväreissuja, mutta koska en ole pakettimatkailija halusin mennä omia polkujani.

Chiang Raihin ajoi pari tuntia. Etsin hostellini, pesin pyykkiä, kävin illallisella. Jännää. Mulla ei ollut varsinaisesti mitään suunnitelmaa, kuinka kauan aikaa viettää tässä pikkukaupungissa, mutta päätin heti varata toisen hostellin seuraavalle päivälle. Vaikka tässä hostellissa (Fun-D) puitteet oli melko luksusta, oli tunnelma kehno. Vieraat eivät sosialisoineet keskenään, vaan olivat tietokoneilla tai puhelimillaan. Yritin vähän jutella jollekulle, mutta aika vaisua oli. Yksin matkatessa ilmapiiri on tosi tärkeä, koska jossain kohtaa päivää on kiva myös jutella jollekulle!

Seuraavana aamuna veinkin kamppeeni keskustaa lähemmäs, aivan bussiaseman viereen. Nousin paikallisbussiin ja lähdin Valkoiselle temppelille. Homma oli tosi helppoa, koska jopa bussin rahastaja ymmärsi sen verran englantia, että tiesi käskeä nousta mun pois oikealla pysäkillä.
Valkoinen temppeli oli henkeäsalpaavan kaunis kimmellellessään auringonvalossa. Ilman aurinkolaseja sitä ei oikein rohjennut katsoakaan, vähän kuin sääreni biitsillä. Tähän mennessä olin aika kyllästynyt muuten temppeleihin (joita Thaimaassa on joka kulmalla!) joten hämmästyinkin, kuinka kiehtova Wat Rong Khun oli. Temppeli on siis uusi ja melkoinen nykytaideprojekti: se oli koristeltu sekä ulkoa, että sisältä popkulttuuriviittauksilla. Istuin pitkän aikaa penkillä ja vain tuijotin koko komeutta. Ehdottomasti vaikuttavin Thaimaassa näkemäni paikka!

Päästyäni takaisin Chiang Raihin, nousin uudelleen bussiin ja huristin tällä kertaa katsomaan Mustaa taloa - toista nykytaideprojektia. Sen piti olla karmiva, eläinruhojensa takia, mutta koska kyseessä oli taljoja, nahkaa ja eläinten kalloja, mieleeni tuli lähinnä Suomi ja mökkikulttuuri. Mielenkiintoinen paikka kuitenkin.
Kävelin vapaasti alueella ja nautin kauniista iltapäivästä, kun huomasin maassa jotakin. Valtava boakäärme! Niin valtava, etten oikein uskonut sitä oikeaksi - harvoinpa sitä näkee kolmemetrisiä matelijoita luonnossa. Hivuttauduin varovasti viereen ja kyykistyin ottamaan kuvaa. Ajattelin olennon olevan kenties kuollut, kun se ei liikkunut ja sen silmän ympärillä pörräsi kärpänen. Siinä hetken tuijotettuani sitä tajusin, että kyllä tää kaveri taitaa olla kuitenkin hengissä. Kohta paikalle juoksi porukkaa - ilmeisesti käärme oli livahtanut aitauksestaan. Neljä ihmistä tarttui lonkeroihin ja lähti kantamaan otusta takaisin. Olin surullinen, etten ollut yksi heistä.

Olin tavannut uudella hostellillani (City Guest House) vähän porukkaa. Minä ja tapaamani korealainen nainen päätimme lähteä illalliselle. Alkuun oli hauskaa, kun oli seuraa, mutta kun kyseinen henkilö jauhoi tuntikausia joko parisuhdeongelmistaan tai vihastaan japanilaisia kohtaan, alkoi hymyni puutumaan.
Seuraavana päivänä vuokrasin moottoripyörän (...lujaa kulkevan skootterin) ja lähdin taas hieman vesiputouksia ihmettelemään. Mukaani tuli tapaamani singaporelainen poika, joka paljastui aika rasittavaksi matkaseuraksi, sillä hän pelkäsi kaikkea. Jouduin useaan kertaan kehottamaan ajamaan hieman vauhdikkaammin moottoritiellä, kuin neljääkymppiä. Aikamoinen täyskäännös siis Pain reissuun!
70-metrinen vesiputous oli komein koskaan näkemäni (...mutta lista ei ole pitkä). Olin todella innoissani siitä ja olisin halunnut mennä uimaan sen alle, mutta allas oli liian vaikeapääsyinen ja kivet siellä todella teräviä ja liukkaita - ei kiitos. Olisin mielelläni chillannut putouksella vähän pidempäänkin, mutta matkaseurani Michael oli tosiaan aika arka, eikä uskaltanut tulla kovin lähelle putousta. Tuntuu vähän kiittämättömältä valittaa koko ajan, mutta hän oli kyllä aika surkeassa kunnossa, kun ei kävellessä pystynyt pysymään tahdissani - mää olen kuitenkin aika hidas, epäsporttinen lyllerö. Vesiputoukselle oli nimittäin puolen tunnin pikku vaellus, mistä pidin kovasti. Ympäröivä viidakko oli todella kaunis auringonvalon siivilöityessä valtavien puiden lehtien lomasta.

Ympäriinsä ajelu oli kyllä aika mahtavaa. Maisemat olivat todella kauniit, kuten Paissakin, ja nautin tosi paljon kaksipyöräisellä ajosta. Tämänkertainen skootterini oli aika ärsyttävä, sillä siinä ei ollut vaihteita, mutta ainakin se oli uusi ja hyvässä kunnossa. Takaisin kaupunkiin päästyäni Michael olisi halunnut lähteä ajelemaan vielä jonnekin yhdessä, mutten suostunut, koska oli tulossa pimeä, eikä meillä ollut karttaa. Kävin uudelleen thaihieronnassa (tämä oli kolmas kerta!) ja ostoksilla. Chiang Raissa ostostelu oli Chiang Maita mukavempaa, sillä aloitushinnat ei olleet mitään kiskuriluokkaa. Tinkiminen on aika puuduttavaa, jos toinen ei lähtökohtaisesti suostu alentamaan hintaa ihonvärisi ja kauppakielesi takia. Kaikki aina sanoo, että shoppailu on Thaimaassa niiin halpaa, mutta koska itse ostostelen vähäiset ostokseni normaalisti Primarkissa, mulla on ehkä vähän eri käsitys siitä, mikä on halpaa. Chiang Raissa olin kuitenkin varmaan mukavin asiakas ikinä ja sain kolmet pöksyt (norsupöksyt, kahdet Chiang Rai-kaprit) hintaan 250 bahtia (6,5 euroa), joka oli jo ihan ok-diili. Chiang Raissa oli myös enemmän autenttista heimokamaa myynnissä, kuin mitä Chiang Rain turistikojuilla.

Kolmannen Chiang Raissa viettämäni yön jälkeen päätin nauttineeni tästä kaupungista tarpeeksi ja palasin virkistynein mielin Chiang Maihin loppulomaa varten.



En tiedä mitä he rukoilivat, mutta päätin olla turisti ja ottaa salakuvan...


Mulla on aika hidas sytytys, mutta jopa minä tajusin, että tää on aika rasistinen lelu





"Foolish mortals!"



Tässä ei näy kovin hyvin, mutta pappa otti siis kuvia selfiekepillä! Olin ihastunut.



Jään kaipaamaan näitä Thaimaan minibusseja, joissa on avoin näköala kadulle.



Hihihihi ...en kasva koskaan aikuiseksi



Kuva ei nyt tee koolle oikeutta, mutta aika mittava matelija oli!












tiistai 20. tammikuuta 2015

Thai is Pai

Uudenvuodenpäivänä päätin tosiaan karistaa jalat pölyistäni (tai jotain sellaista) ja huristaa Paihin. Pai on pieni turismiin nojaava kaupunki pohjoisemmassa Thaimaassa. Ilmeisesti joka reppureissaaja on täysin rakastunut tähän paikkaan, josta en itse ollut koskaan kuullutkaan. Olin parin ensimmäisen Thaimaan päivän aikana kuitenkin ihastunut näihin tarinoihin mystisestä Paista, joten paloinkin halusta päästä siellä käymään. Kaikki tuntuivat taittavan matkan kaksipyöräisillä, joten minäkin halusin. Onnistuinkin hivuttautumaan neljän pojan seurueeseen, joten vuokrasimme kaikki mopot ja lähdimme matkaan.

Simples!

...Ei! Ensinnäkin, lähdimme liikkeelle ihan liian myöhään. Aiemmin matkan taittaneet vannottivat mua lähtemään matkaan aamulla, koska taival on pitkä. Sanoivat, että viimeistään yhdeltätoista. Me lähdimme matkaan puoli kolme. Pojat olivat krapulaisina vähän hitaita kaikessa, enkä jaksanut itse jankuttaa, että "no kun ne muut sanoi!". Ajattelin, että ehkä tää on niitä tapauksia, joissa ylireagoin, koska mulla on pakonomainen tarve olla joka paikassa aina runsaasti etuajassa. Ei ollut! Ensi kerralla nalkutan sydämeni kyllyydestä.

Meitä oli siis tosiaan viisi matkassa. Yksi ei ollut koskaan ajanut kaksipyöräisellä, toinen ei ollut koskaan ajanut millään, missään. Vaikka Thaimaan "liikennesäännöstö" onkin aikamoinen viidakko, musta kuulosti ihan hullulta idealta vuokrata yhtäkkiä moottoripyörä, jos ei ole koskaan ajanut mitään.
Alkumatka meni kuitenkin ihan hyvin. Kesti tovin päästä kaupungista pois, mutta sen jälkeen ajo oli ihan mukavaa. Vuorille päästyämme tien kunto heikkeni ja siinä oli esim paljon soraa. Jossain vaiheessa tämä ryhmän kokemattomin kurvasi mun rinnalleni ja huusi, että ajan liian hiljaa - menetämme päivänvalon. Olin suutuksissani, koska ensinnäkin tää kaveri tuli ihan liki, toisekseen ajoimme mielestäni tien kuntoon nähden aika vikkelää vauhtia ja kolmannekseen toki auringonvalo jää aikaisin piiloon vuorilla! Olimme lähteneet liikkeelle ihan liian myöhään. Annoin tämän tyypin kurvata ohitseni ja mietin, että kenties tää on niitä paikkoja, joissa itse olen vain ylivarovainen, koska omasta mielestäni tiukissa mutkissa kehnolla tiellä kaksipyöräisellä ei kyllä voi mennä yli 60 km/h. Olin vähän kiukkuinen, koska mielestäni hän ajoi aika holtittomasti, varsinkin ensikertalaiseksi. Noooh sitten kun kurvasin hänen peräänsä (kaikessa rauhassa) mutkan ohi, eiköhän hänen pyöränsä ollut suistunut tieltä ja hän makaa pentereellä. Siinä pyyhkiytyi kaikki suuttumus aika nopeasti pois ja riensin auttamaan.

Kaveri oli aika tolaltaan ja vähän ruhjeilla, mutta mikään ei ollut onneksi murtunut. Pyöräkin eli vielä. Ehdimme olla pientareella vähän aikaa, paikkaillen kaverin haavoja (tällä tehotiimillä oli ensiapupakkaus mukana, vaikuttavaa), kunnes eräs ryhmä pysähtyi auttamaan meitä ja vaativat, että menemme sairaalaan paikkauttamaan ruhjeet kunnolla. No sittenpä mentiin tienvarsisairaalaan. Eivät siellä varmaan saa muita kuin kolaroineita turisteja asiakkaiksi. Paikkailussa meni jonkin aikaa ja sitten potilas halusi hieman rauhoittua yksinään. Ymmärrettävästi kokemus oli varmaan aika karu. Neuvottelimme, mitä tehdä. Meitä auttaneet thaimaalaiset olisivat halunneet kolaroijan jäävän sairaalaan, mutta emme oikein innostuneet ajatuksesta. Osa porukasta oli sitä mieltä, että kääntyisimme takaisin, sillä vaativa osuus oli vasta edessä, mutta mielestäni se ei ollut järkevää, koska majoituksemme jne oli Paissa odottamassa. Olin tässä kohtaa lopettanut epäröintini ja ryhmän mukana myötäilyn ja päättänyt olla vahva entinen puheenjohtaja ja kertoa ihan suoraan, mitkä ideat on paskoja ja miksi. Kun nousimme uudelleen pyörien selkään, oli ilmiselvää, ettemme selviäisi perille ennen pimeää. Kivaa...

Seurueessamme oli yksi kokenut motoristi, joka oli vuokrannut vähän mopoa tehokkaamman vempeleen. Hänen mielestään meidän olisi tullut syödä nyt illallista, koska hänen on nälkä. Vastustin ideaa kiivaasti, sillä mielestäni meidän piti taittaa niin paljon matkaa kuin mahdollista ennen pimeää, sillä pimeän laskeuduttua joutuisimme hidastamaan vauhtia huomattavasti. Aikamme asiasta riideltyämme, minä voitin päätimme mennä minun suunnitelmani mukaan. Tie muuttui huomattavasti hankalammaksi mitä edemmäs vuorille pääsimme. Ilma kylmeni ja alkoi hämärtää. Serpentiinitiellä Paihin on tosiaan 782 tiukkaa mutkaa ja kun ne eivät tosiaan ole vaakatasossa, vaan vuoristossa, on ne aika vaativia. Siirryin ryhmän ensimmäiseksi ajajaksi, koska nälkäinen tyyppi oli päättänyt jäädä illalliselle tien varteen. Erottuminen sallittiin, sillä hän oli meitä muita kokeneempi ja hänellä oli paremmat pyörät allaan. Minä olin lukion parin vuoden skootterikokemuksellani seuraavaksi kokenein, joten minut nimettiin johtajaksi.

Oliko muuten aika haastavaa! Kypärässäni ei luonnollisesti ollut pleksiä enää jäljellä, joten olin päivällä käyttänyt aurinkolaseja, mikä ei tietenkään enää illalla käynyt päihinsä. Pyörän valot eivät luonnollisestikaan riittäneet mihinkään, niin että ohiajavat autot olivat pelastus, sillä silloin näki hieman kauemmaskin. Meillä meni viimeiseen etappiin ihan tolkuttomasti aikaa, vaikka yritin ajaa niin vauhdikkaasti kuin koin turvalliseksi. Muut pojat olivat kuitenkin kauhistuneet aiemmasta kolarista ja jouduinkin hidastelemaan, että pysyimme ryhmänä.

Kun vihdoin pääsimme Paihin, helpotus oli huima. Taputtelimme vain toisiamme olkapäille (paitsi JD:tä, jonka olkapäät olivat ruhjeilla) ja mietin, että aika hurja bonding-kokemus.

Pai oli kieltämättä aika makea paikka. Se nauttii runsaasta turismista, mutta kyseessä on lähinnä hippituristit, niin meininki oli aika rento. Pojilla oli rastat, tytöt ei sheivanneet koipiaan. Kaikilla oli norsupöksyt jalassa. Paljon rauhallisia baareja, kokkoja, musisoijia ja muuta mukavaa. Hostellit oli bungalow-tyyppisiä ulkoilmapaikkoja. Lähistöä oli mukava kiertää kaksipyöräisellä (unohdin vain muutaman kerran, kummalla puolella tietä ajaa). Oli vesiputouksia, norsuja ja maisemia. Easy living!

Olisin mieluusti jäänyt varmaan useammaksikin yöksi Paihin, mutta koska olimme vuokranneet pyörät yhdessä, tuli ne myös palauttaa yhdessä, että vuokraaja sai passinsa takaisin.



Ai et ole kuolemanvaarassa? No minäpä otan sitten kuvan...











Tässä baarissa ne puhuivat japania. Kauhistuivat hieman kun kysyin jaappaniksi, että ai oottako työ j-landista.





Jos tuntuu, että hotelli uima-altaalla on liian mainstream, voi varata hotellin kayakkialtaalla



Ajellessani vesiputoukselle, pysähdyin mielenkiintoisen näköiselle farmille. Omistaja antoi matkalaisille kasvattamaansa ja itse tekemäänsä syötävää ja juotavaa ilmaiseksi. Luonnollisesti avasin lompakkoni lahjoituslootalle ja maksoin tästä kiltteydestä enemmän, kuin yhdestäkään normiateriasta Thaimaassa :D Istuin samaan pöytään taiwanilaisen pojan ja virolaisen tytön kanssa. Taiwanpoika oli kusipää ihan omaa luokkaansa. Hän valitti tarjottavista koko ajan ("Bataatteja? HALUAN PERUNOITA. Miksi hän luulee, että syön jotain bataatteja?") niin, että vieruspöydästä tuijotettiin meitä kaikki paheksuvasti. Kyllä hävetti.



Thaikkujuomapelit. Oli kiva hengata yliopisto-opiskelijoiden kanssa, mutta thaiviinakset jätän kyllä jatkossa vähemmälle. Hullua touhua!




Olimme juomapelin jäljiltä kaverini Kevinin kanssa aika kivassa kunnossa. Itse pärjäsin ehkä hieman paremmin, mutta Kevin olikin juonut melkein kymmenen shottia.... Päätimme mennä illalliselle, sitten toiselle illalliselle ja sitten kolmannelle!