On elokuu, mutta mielessäni se on heinäkuu ja heinäkuu oli kesäkuu. Kesäkuu Glasgowssa työttömänä mansikoita mussuttaessa ei nimittäin tuntunut miltään. Harjotteluni etenee hurjaa vauhtia ja elo on oikein mukavaa. Mikäs tässä kun on kaunis asunto kauniissa paikkaa ja nettikin toimii jälleen. Valmistaudumme omistajaperheen vierailuun ja vaikka on kiire, kaikki stressi on pääni sisällä. Paitsi ehkä se yksi.
Asunto syksyksi.
Tämän viikonlopun on satanut, joten olen linnoittanut olohuoneeseeni syömään jauhelihakeittoa ja selaamaan asuntoilmoituksia. Se kuulostaa kivalta, mutta oikeasti se on aika kamalaa... Kesäkuinen asuntoni maksoi 295 puntaa ja löytyi, kun laitoin facebookkiin ilmoituksen, että kesäasuntoa vailla - sain tarjoukset viidestä huoneesta. Toisen yliopistovuoteni asunto löytyi, kun lähetin Katherinelle sopivia ilmoituksia ja hän kävi asuntoesittelyissä meidän molempien puolesta. Lukaalimme maksoi 260 puntaa per henkilö ja oli kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päässä yliopistolta.
Nyt olen joutunut etsimään asuntoa yksin netistä, neljän tunnin päässä Glasgowsta. Vastailin ilmoituksiin suunnilleen jokaisella nettisivulla. Huoneesta saa pulittaa vähintään 300 puntaa, suurin osa on 400 punnan tuntumassa (=567€), joka on mun mielestä tosi paljon, koska sijainnit saattaa olla jossain idyllisen Southsiden gangstanaapurustoissa tai jossain pikkukylissä, jotka kuuluu Glasgowhun vaan postinumeronsa perusteella. Haluaisin asua kävelymatkan päässä yliopistolta, koska pidän kävelemisestä ja olen huono ehtimään busseihin ja juniin. Toisaalta listan halvempia ilmoituksia pidin automaattisesti epäilyttävinä. 55-vuotias mies etsii asuuntoonsa kämppistä 200 punnalla, ainoa vaatimus on, että pitää olla nainen? Öööh...
Ei auta valittaa.
Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että en koskaan saa vastauksia ilmoituksiini. Oletin jotenkin, että tämä olisi hyvin suoraviivainen kauppaprosessi: joku myy, minä ostan. Ilmoitukseni oli luokkaa:
"Hei, näin ilmoituksesi. Olen A, opiskelen B ainetta C yliopistossa. Olen hiljainen ja siisti. Haen huonetta alueelta D ja budjettini on E puntaa. Jos huone on vielä vapaa, voisin tulla katsomaan sitä jonain päivänä. Olen vapaa päivinä F G. Minulle voi soittaa aikaan H. Kuulemisiin!"
Hiljaisuus pisti kuitenkin miettimään, että kenties vastaukselta vaaditaan enemmän. Työpaikkojakaan ei saa, kun vaan ilmoittaa, että tässä minä olen, valmiina työntekoon (yritetty on!). Monessa ilmoituksessa pyydettiinkin kertomaan itsestään ja kiinnostuksen kohteistaan enemmän. Ensin lisäsin ilmoitukseeni, että olen juuri palannut Hongkongista. Sitten, että tykkään teatterista ja stand-upista.
Tänään vihdoin tajusin, että minun pitää kirjoittaa vastaus nimenomaan ilmoituksen laatijalle. Tämä on enemmänkin treffi-ilmoituksen kirjoittamista, kuin että vain listaisin, että täällä ollaan. Tutkin ihan uudella tapaa ilmoituksen kuvia ja etsin viitteitä ilmoituksen jättäjän persoonallisuudesta - ai elokuvajulisteita? Kiinnostavaa. Näin ollen syntyi uusi ilmoitusformaattini:
"Hei, tosi kivoja kuvia asunnostasi! Onkohan huone vielä vapaa? Olen A, opiskelen B, C. Siivoan omat sotkuni, varsinkin ruokaa laittaessani ja leipoessani. Tykkään molemmista tosi paljon ja ihannekämppikseni olisikin sellainen, joka tykkää syödä pullaa ja kakkua. Olen aika rauhallinen tyyppi - ei mitään bileitä tai klubeja kiitos. Menen mieluummin istumaan pubiin ja jaksan jauhaa Game of Thronesista tuntikausia."
Yllättäen GoT-fanin vastaus tuli vartissa! (itsehän kuulun niihin harvoihin, joiden mielestä GoT on vaan ok) Kuulemma sopisimme hyvin asumaan yhteen. Tästä lähtien puhun vaan pullantuoksuisista keittiöistä ja fanitan mitä sitten asunnon asukas fanittaakaan. Mitäs sitä jos vähän totuutta värittää - siinä kohtaa kun asia tulee julki mulla on toivoakseni jo katto pään päällä viimeiseksi yliopistovuodeksi.
...tai sitten tää menee niin, kuin 17-vuotiaana kun yritin kaveerata luokkatoverini kanssa Japanissa sanomalla, että tykkään Narutosta (en tykännyt) ja hän innostui tosi paljon ja alkoi kyselemään joka kerta tavatessamme lempihahmoistani. Sitten hän osti mulle Naruto-avaimenperän ja mä jouduin alkaa katsomaan ninjaseikkailuista joka viikko, kun hän halusi keskustella aina viikon jaksosta.
Tarkemmin ajateltuna mä en ole oppinut virheistäni yhtään mitään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kesä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kesä. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 2. elokuuta 2015
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
Rahasta ja nummista
Olen jättänyt Glasgown taakseni kesäksi ja siirtynyt keskelle... metsää? peltoa? Nummia!
Mut aivopestiin ensimmäisen kolmen yliopistovuoden aikana siihen, että kunnon yliopisto-opiskelijoilla tulee olla harjoittelu (internship) viimeistään kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä. Angstattuani aikani sitä, etten varmaan sellaista HK:sta käsin saisi, olin revetä riemusta kun nykyistä työpaikkaani minulle tarjottiin.
Nyt elelenkin tämän ja ensi kuun keskellä luontoa. Ei kauppoja, ei julkisia teitä. Nummia, peuroja ja järviä (loch). Lähimmälle julkiselle tielle on puolen tunnin automatka, kauppaan tunnin. Meitä on täällä töissä kymmenkunta ihmistä. Kaikki talot on pienessä sumassa ("the village") ja tapaankin melkein kaikki ihmiset päivittäin. Toimistossa mulla on myös kaverinani yleensä ainakin yksi koira. Tämä ei ole sellainen tiivis kyyläysyhteiskunta kuin mitä syrjäkylissä olettaisi, sillä kaikki täällä ovat töissä tiluksilla ja kotoisin jostain muualta. Ei siis mitään usean sukupolven traditioita. Vaikka sisäänpäinkääntyneet kyläyhteiskunnat kuulostavat sangen mielenkiintoisilta, olen kiitollinen, ettei minun sellaisessa tarvitse asua, sillä kaverini Katherinen kertoessa edellisistä asuinpaikoistaan ne ovat olleet tosiaan hyvin ahdasmielisiä ja uskonnollisuudessaan tuomitsevia.
Saavuin tänne viime viikon maanantaina. Ensimmäisenä päivänä oli kokous ja mulle näytettiin, missä mikäkin rakennus on. Toisena päivänä piti alkaa työt, mutta tietokonetunnukset ei olleet valmiit, joten mut pistettiin mukaan ostosreissulle Fort Williamiin. Ostoksille lähtö venyi ja niin lähdimmekin vasta silloin, kun piti olla jo takaisin. Palattuani kello oli jo niin paljon, että päivä oli pulkassa... Kolmantena päivänä kokoustimme ja pääsin työn makuun... kunnes internet kaatui. Eikä se siitä sitten enää noussut! Seuraavat pari päivää kävin mm. maastopyöräilemässä ja tutkin linnaa, jota yritän markkinoida. Viikonloppuna Katherine tuli käymään ja joimme viiniä ja söimme ohrakakkuja.
Tällä viikolla IT-miehet tulivat Lontoosta. Kovasti värkkäiltyään netti on toiminut joskus. Toimistossa se alkoi toimia kunnolla loppuviikkoon nähden, mikä on hyvä, koska tykkään kyllä tehdäkin jotain palkkani eteen. Kenties luon itse itselleni paineita, koska olen kuulemma ensimmäinen ei-Harvardista tullut harjoittelija täällä. En tiedä mitä ne Harvardin pojat ja tytöt on täällä tehneet, mutta varmaankin ne on olleet hyvin viisaita. Välillä olen vähän hatarilla hangilla, kun en ole tottunut olemaan itse oma projektinjohtajani, eikä kukaan oikein tunnu osaavan sanoa, mitä he oikeastaan halusivat minun täällä tekevän, paitsi markkinointia. Ensimmäisen vuoden markkinointiluennoilla meille kovasti lupailtiin, että jos onnistumme ujuttamaan jalkamme ovenrakoon ja tosiaan saamme markkinointipestin, on se luultavasti korkeintaan margariinipakkaukselle. Mikään coolimpi saa odottaa vuosien kokemusta. Minun ensimmäinen markkinointipestini on kuitenkin sellaiselle luksustuotteelle, joka soveltuu korkeintaan vain rikkaimmalle 1%:lle. Koska minä en suinkaan itse kuulu tähän prosenttiin, olen joutunut tekemään mielikuvaharjoittelua.
Lomakausi lähestyy, mutta olet kyllästynyt seilaamaan jahdillasi ympäri Välimerta, koska törmäät tuon tuostakin turistiryhmiin ja lisäksi olet kyllästynyt kokkisi ainaisiin kala-aterioihin...
Koska tiedättekö, joillakin ihmisillä on ihan oikeasti omat hovimestarit ja kokit ja taloudenhoitajat? Niin niin, kyllähän niitä näkee televisiossa ökysarjoissa, mutta on eri juttu kuulua itse tällaiseen kuvioon!
On jotenkin hämmentävää, että vieläkin koen tällaisia taloudellisia vallankumouksia.
Vallankumous 1 oli kun 17-vuotiaana Tokiossa tajusin, että hienon tavaratalon lompakko maksoi tosiaan 5000€. Muistan miettineeni, että mitenkä joku voi maksaa niin paljon jostain noin pienestä - eihän siellä lompakossa varmaan koskaan ole tuon enempää käteistäkään?
Vallankumous 2 oli kun aloitin yliopiston ja tajusin, kuinka taloudellisesti erilaisisssa tilanteissa kanssaopiskelijani olivat ja kuinka vakaan taloudellisen pohjan Suomi tarjosi minulle. Kerroin ensiksi muille ihmisille ylpeänä suomalaisesta systeemistä, kunnes ylenpalttinen negatiivisten kommenttien määrä sai minut vaikenemaan. On nimittäin paljon lellitympää, jos opintosi maksaa valtio, sen sijaan, että asialla olisi vanhempasi.
Vallankumous 3 oli Hong Kong. Hongkongissa olin samaan aikaan tosi köyhä ja tosi rikas. Heilastelin aina toisinaan vastakkaisen sukupuolen kanssa ja meni hetki joskus ymmärtääkin, kuinka paljon rahaa jollakin täytyy olla asuakseen kattohuoneistossa Causeway Bayssa, merinäköalalla tietenkin. En ihan ymmärtänyt, miksi joku komea nuori ökypankkiiri haluaisi hengailla kanssani, mutta enpä aiheesta halunnut valittaakaan. Samaan aikaan kanssaopiskelijani, se onnekas 20% Hongkongista, jonka vanhemmilla oli varaa kustantaa heille yliopisto-opinnot, intoili harjottelupalkoistaa (4€/h) tai huippupalkastaan Whatsappin data entryssa, 5,9€/h!!! Itse roikuin jossain näiden kahden maailman välisellä harmaalla alueella, jossa syödään paljon jugurttijäätelöä ja juodaan kuplateetä.
Nyt tämä viimeisin vallankumous on tosiaan se, että miljonäärien lisäksi tässä maailmassa on miljardöörejä. Tulevia illalliskutsuja yms ajatellen on jotenkin huvittavaa, että edelleen seilailen jossain yhteiskuntaluokkien välissä, minä Suomen valtion tuilla tutkintoni lukenut. Olisi jännittävää, jos olisin vähän mielenkiintoisempi ihminen tai jos vaikka koko vaatekomeroni ei olisi Primarkista, H&M:sta tai Thaimaan bazaareista.
Katsellessani tässä tämän vuoden työsuhdeasuntoani fundeeraan vaan, että taidan olla hyväntekeväisyystapaus!
Mut aivopestiin ensimmäisen kolmen yliopistovuoden aikana siihen, että kunnon yliopisto-opiskelijoilla tulee olla harjoittelu (internship) viimeistään kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä. Angstattuani aikani sitä, etten varmaan sellaista HK:sta käsin saisi, olin revetä riemusta kun nykyistä työpaikkaani minulle tarjottiin.
Nyt elelenkin tämän ja ensi kuun keskellä luontoa. Ei kauppoja, ei julkisia teitä. Nummia, peuroja ja järviä (loch). Lähimmälle julkiselle tielle on puolen tunnin automatka, kauppaan tunnin. Meitä on täällä töissä kymmenkunta ihmistä. Kaikki talot on pienessä sumassa ("the village") ja tapaankin melkein kaikki ihmiset päivittäin. Toimistossa mulla on myös kaverinani yleensä ainakin yksi koira. Tämä ei ole sellainen tiivis kyyläysyhteiskunta kuin mitä syrjäkylissä olettaisi, sillä kaikki täällä ovat töissä tiluksilla ja kotoisin jostain muualta. Ei siis mitään usean sukupolven traditioita. Vaikka sisäänpäinkääntyneet kyläyhteiskunnat kuulostavat sangen mielenkiintoisilta, olen kiitollinen, ettei minun sellaisessa tarvitse asua, sillä kaverini Katherinen kertoessa edellisistä asuinpaikoistaan ne ovat olleet tosiaan hyvin ahdasmielisiä ja uskonnollisuudessaan tuomitsevia.
Saavuin tänne viime viikon maanantaina. Ensimmäisenä päivänä oli kokous ja mulle näytettiin, missä mikäkin rakennus on. Toisena päivänä piti alkaa työt, mutta tietokonetunnukset ei olleet valmiit, joten mut pistettiin mukaan ostosreissulle Fort Williamiin. Ostoksille lähtö venyi ja niin lähdimmekin vasta silloin, kun piti olla jo takaisin. Palattuani kello oli jo niin paljon, että päivä oli pulkassa... Kolmantena päivänä kokoustimme ja pääsin työn makuun... kunnes internet kaatui. Eikä se siitä sitten enää noussut! Seuraavat pari päivää kävin mm. maastopyöräilemässä ja tutkin linnaa, jota yritän markkinoida. Viikonloppuna Katherine tuli käymään ja joimme viiniä ja söimme ohrakakkuja.
Tällä viikolla IT-miehet tulivat Lontoosta. Kovasti värkkäiltyään netti on toiminut joskus. Toimistossa se alkoi toimia kunnolla loppuviikkoon nähden, mikä on hyvä, koska tykkään kyllä tehdäkin jotain palkkani eteen. Kenties luon itse itselleni paineita, koska olen kuulemma ensimmäinen ei-Harvardista tullut harjoittelija täällä. En tiedä mitä ne Harvardin pojat ja tytöt on täällä tehneet, mutta varmaankin ne on olleet hyvin viisaita. Välillä olen vähän hatarilla hangilla, kun en ole tottunut olemaan itse oma projektinjohtajani, eikä kukaan oikein tunnu osaavan sanoa, mitä he oikeastaan halusivat minun täällä tekevän, paitsi markkinointia. Ensimmäisen vuoden markkinointiluennoilla meille kovasti lupailtiin, että jos onnistumme ujuttamaan jalkamme ovenrakoon ja tosiaan saamme markkinointipestin, on se luultavasti korkeintaan margariinipakkaukselle. Mikään coolimpi saa odottaa vuosien kokemusta. Minun ensimmäinen markkinointipestini on kuitenkin sellaiselle luksustuotteelle, joka soveltuu korkeintaan vain rikkaimmalle 1%:lle. Koska minä en suinkaan itse kuulu tähän prosenttiin, olen joutunut tekemään mielikuvaharjoittelua.
Lomakausi lähestyy, mutta olet kyllästynyt seilaamaan jahdillasi ympäri Välimerta, koska törmäät tuon tuostakin turistiryhmiin ja lisäksi olet kyllästynyt kokkisi ainaisiin kala-aterioihin...
Koska tiedättekö, joillakin ihmisillä on ihan oikeasti omat hovimestarit ja kokit ja taloudenhoitajat? Niin niin, kyllähän niitä näkee televisiossa ökysarjoissa, mutta on eri juttu kuulua itse tällaiseen kuvioon!
On jotenkin hämmentävää, että vieläkin koen tällaisia taloudellisia vallankumouksia.
Vallankumous 1 oli kun 17-vuotiaana Tokiossa tajusin, että hienon tavaratalon lompakko maksoi tosiaan 5000€. Muistan miettineeni, että mitenkä joku voi maksaa niin paljon jostain noin pienestä - eihän siellä lompakossa varmaan koskaan ole tuon enempää käteistäkään?
Vallankumous 2 oli kun aloitin yliopiston ja tajusin, kuinka taloudellisesti erilaisisssa tilanteissa kanssaopiskelijani olivat ja kuinka vakaan taloudellisen pohjan Suomi tarjosi minulle. Kerroin ensiksi muille ihmisille ylpeänä suomalaisesta systeemistä, kunnes ylenpalttinen negatiivisten kommenttien määrä sai minut vaikenemaan. On nimittäin paljon lellitympää, jos opintosi maksaa valtio, sen sijaan, että asialla olisi vanhempasi.
Vallankumous 3 oli Hong Kong. Hongkongissa olin samaan aikaan tosi köyhä ja tosi rikas. Heilastelin aina toisinaan vastakkaisen sukupuolen kanssa ja meni hetki joskus ymmärtääkin, kuinka paljon rahaa jollakin täytyy olla asuakseen kattohuoneistossa Causeway Bayssa, merinäköalalla tietenkin. En ihan ymmärtänyt, miksi joku komea nuori ökypankkiiri haluaisi hengailla kanssani, mutta enpä aiheesta halunnut valittaakaan. Samaan aikaan kanssaopiskelijani, se onnekas 20% Hongkongista, jonka vanhemmilla oli varaa kustantaa heille yliopisto-opinnot, intoili harjottelupalkoistaa (4€/h) tai huippupalkastaan Whatsappin data entryssa, 5,9€/h!!! Itse roikuin jossain näiden kahden maailman välisellä harmaalla alueella, jossa syödään paljon jugurttijäätelöä ja juodaan kuplateetä.
Nyt tämä viimeisin vallankumous on tosiaan se, että miljonäärien lisäksi tässä maailmassa on miljardöörejä. Tulevia illalliskutsuja yms ajatellen on jotenkin huvittavaa, että edelleen seilailen jossain yhteiskuntaluokkien välissä, minä Suomen valtion tuilla tutkintoni lukenut. Olisi jännittävää, jos olisin vähän mielenkiintoisempi ihminen tai jos vaikka koko vaatekomeroni ei olisi Primarkista, H&M:sta tai Thaimaan bazaareista.
Katsellessani tässä tämän vuoden työsuhdeasuntoani fundeeraan vaan, että taidan olla hyväntekeväisyystapaus!
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Sä etsit vielä tilaisuutta
Olin perjantaina Stirlingissä työhaastattelussa, johon menin niin huonosti valmistautuneena, että hävetti. Ajattelin viimeiseen saakka peruvani haastattelun, ilman mitään näkyvää syytä. Joskus mulle tulee vaan sellanen tekemisen kauhu, vaikka yritin muistuttaa itseäni, että olen itse hakenut tätä työpaikkaa ja olen murehtinut työttömyyttäni ja miten se tulee vaikuttamaan ensi vuoden budjettiin. Olen aika lahjakas prokrastinoija ja tyhjäntoimittaja.
Sain kuitenkin potkittua itseni haastatteluun, joka alkoikin kolme tuntia aikaisemmin, kuin mitä olin kuvitellut. Tästä johtuen olin melko paniikissa aamulla valmistautuessani, koska en ensinnäkään ollut täysin selvillä siitä, missä Stirling oli ja miten sinne mentiin. Google Maps kertoi matkaan menevän melkein puolitoista tuntia julkisilla, mikä sai mussa aikaan melkoisen paniikin. Todellisuudessa kuitenkin junamatkaan meni vain puoli tuntia ja taksiin ehkä kymmenen minuuttia, omiin kävelyihini ehkä toiset kymmenen. Taksikuski kutsui mua paliksi, joka oli niin hämmentävää, että epäintroverttimaisesti yritin käydä jotain small talkia siitä, miten piti sataa koko päivän, mutta ei vaan nyt.
Olin kuitenkin valmistautunut haastatteluun todella huonosti, sillä olin päättänyt olla ottamatta paikkaa vastaan, vaikka sitä jostain syystä mulle tarjottaisiinkin. Minulla ei ollut tallessa työilmoitusta, niin en ollut ihan selvillä, mihin edes olin hakenut. Noh, haastattelussa ailahteleva asenteeni kääntyi kuitenkin täysin ympäri ja päätin haluavani tämän työpaikan. En kuitenkaan saanut sanottua mitään fiksua huonosta valmistautumisestani johtuen, joten asennoiduin siihen, että tämä työ meni nyt sivu suun ja opimme tärkeän oppitunnin: jokaista mahdollisuutta pitää kohdella vakavasti. Kävelin Stirlingin katuja ja mietin, että ihan kiva pikku kaupunki.
Kotona ollessa stressi laukesi. Aamulla oli kuvotus, nyt olo oli vain kuumeinen ja kipeä. Päätin vakaasti valmistautua ensi viikon haastatteluun paremmin. Koomailin sohvalla, kunnes puhelin soi, kuten haastattelussa oli luvattu. Suureksi hämmennyksekseni ja iloiseksi yllätykseksi puhelun sävy oli kuitenkin ihan eri, kuin mitä olin uskaltanut toivoa: minulle tarjottiin työpaikkaa! Olen kuulemma mahtava. En keksinyt mitään järkevää sanottavaa, mutta onnistuin kuitenkin ilmaisemaan myöntymykseni. Ja siihen loppui funemployment!
Parin viikon kuluttua muutankin siis ylämaille, keskelle ei mitään, laatimaan markkinointisuunnitelmaa hyvin siistin oloiselle lomakiinteistökeskukselle. Kyseessä on kahden kuukauden kesäduuni aika mahtavissa puitteissa. Mennessäni eilen nukkumaan olin vielä epäröivä, mutta seuraavana aamuna tajutessani miten mahtavat retkeily- ja vaellusmahdollisuudet paikalla on, olin enemmän kuin innoissani. Aloin heti hakemaan hyviä vaelluskenkiä, miettimään mitä pakata.
On vähän hämmetävää, miten pystyin luomaan hyvän vaikutelman, sillä suurin osa haastattelussa sanomistani asioista oli ihan idioottimaisia. Ehdin jo ajattelemaan, että no niin, nyt tuli viimein se Epäonnistuminen, josta ottaisin opiksi elämässä, enkä olisi tällainen lusmu. Mähän en aikoinaan avannut historian kirjojakaan ennen kuin viikko ennen kirjoituksia, enkä siis ehtinyt kerrata suurinta osaa materiaalista yhtään mitenkään. Kirjoituksiin kävellessä olin kauhuissani, huimasi, ja vihasin itseäni. En ymmärtänyt kysymyksiä ja kirjoitin vaan jotain. Mietin saaneeni tärkeän opetuksen blaa blaa blaa ja sitten tulikin E ja jatkoin iloisena lusmuiluelämääni. Tämä on toistunut kerrasta toiseen, joten henkilökohtainen hahmonkehitykseni on ollut aika minimaalista. Ei se mitään, sillä nyt mulla on vihdoin kesäsuunnitelmat koossa ja rahnaa tulossa! Jipii! Ikinä ei ole mennyt juhannukselle kesän suunnittelu, mutta mitäs pienistä. Nyt tuntuu taas, että on elämä hallussa.
Sain kuitenkin potkittua itseni haastatteluun, joka alkoikin kolme tuntia aikaisemmin, kuin mitä olin kuvitellut. Tästä johtuen olin melko paniikissa aamulla valmistautuessani, koska en ensinnäkään ollut täysin selvillä siitä, missä Stirling oli ja miten sinne mentiin. Google Maps kertoi matkaan menevän melkein puolitoista tuntia julkisilla, mikä sai mussa aikaan melkoisen paniikin. Todellisuudessa kuitenkin junamatkaan meni vain puoli tuntia ja taksiin ehkä kymmenen minuuttia, omiin kävelyihini ehkä toiset kymmenen. Taksikuski kutsui mua paliksi, joka oli niin hämmentävää, että epäintroverttimaisesti yritin käydä jotain small talkia siitä, miten piti sataa koko päivän, mutta ei vaan nyt.
Olin kuitenkin valmistautunut haastatteluun todella huonosti, sillä olin päättänyt olla ottamatta paikkaa vastaan, vaikka sitä jostain syystä mulle tarjottaisiinkin. Minulla ei ollut tallessa työilmoitusta, niin en ollut ihan selvillä, mihin edes olin hakenut. Noh, haastattelussa ailahteleva asenteeni kääntyi kuitenkin täysin ympäri ja päätin haluavani tämän työpaikan. En kuitenkaan saanut sanottua mitään fiksua huonosta valmistautumisestani johtuen, joten asennoiduin siihen, että tämä työ meni nyt sivu suun ja opimme tärkeän oppitunnin: jokaista mahdollisuutta pitää kohdella vakavasti. Kävelin Stirlingin katuja ja mietin, että ihan kiva pikku kaupunki.
Kotona ollessa stressi laukesi. Aamulla oli kuvotus, nyt olo oli vain kuumeinen ja kipeä. Päätin vakaasti valmistautua ensi viikon haastatteluun paremmin. Koomailin sohvalla, kunnes puhelin soi, kuten haastattelussa oli luvattu. Suureksi hämmennyksekseni ja iloiseksi yllätykseksi puhelun sävy oli kuitenkin ihan eri, kuin mitä olin uskaltanut toivoa: minulle tarjottiin työpaikkaa! Olen kuulemma mahtava. En keksinyt mitään järkevää sanottavaa, mutta onnistuin kuitenkin ilmaisemaan myöntymykseni. Ja siihen loppui funemployment!
Parin viikon kuluttua muutankin siis ylämaille, keskelle ei mitään, laatimaan markkinointisuunnitelmaa hyvin siistin oloiselle lomakiinteistökeskukselle. Kyseessä on kahden kuukauden kesäduuni aika mahtavissa puitteissa. Mennessäni eilen nukkumaan olin vielä epäröivä, mutta seuraavana aamuna tajutessani miten mahtavat retkeily- ja vaellusmahdollisuudet paikalla on, olin enemmän kuin innoissani. Aloin heti hakemaan hyviä vaelluskenkiä, miettimään mitä pakata.
On vähän hämmetävää, miten pystyin luomaan hyvän vaikutelman, sillä suurin osa haastattelussa sanomistani asioista oli ihan idioottimaisia. Ehdin jo ajattelemaan, että no niin, nyt tuli viimein se Epäonnistuminen, josta ottaisin opiksi elämässä, enkä olisi tällainen lusmu. Mähän en aikoinaan avannut historian kirjojakaan ennen kuin viikko ennen kirjoituksia, enkä siis ehtinyt kerrata suurinta osaa materiaalista yhtään mitenkään. Kirjoituksiin kävellessä olin kauhuissani, huimasi, ja vihasin itseäni. En ymmärtänyt kysymyksiä ja kirjoitin vaan jotain. Mietin saaneeni tärkeän opetuksen blaa blaa blaa ja sitten tulikin E ja jatkoin iloisena lusmuiluelämääni. Tämä on toistunut kerrasta toiseen, joten henkilökohtainen hahmonkehitykseni on ollut aika minimaalista. Ei se mitään, sillä nyt mulla on vihdoin kesäsuunnitelmat koossa ja rahnaa tulossa! Jipii! Ikinä ei ole mennyt juhannukselle kesän suunnittelu, mutta mitäs pienistä. Nyt tuntuu taas, että on elämä hallussa.
torstai 18. kesäkuuta 2015
Hard Rock Hallelujah!
Löysin tänään kivan sanan Redditistä. Funemployment. Silloin kun on työtön, mutta on kivaa. Loma, jolloin on tosi, tosi vähän rahaa...
Mulla on tiedossa kaksi työhaastattelua oman alan hommiin. Ensimmäinen on huomenna ja tiedän jo logistiikkasyistä, etten pysty ottamaan sitä vastaan, vaikka sitä tarjottaisiinkin. Kahden ja puolen tuhannen punnan palkka olikin vähän liian hyvää ollakseen totta opiskelijalle. Toinen haastattelu on maanantaina ja vaikka se ei rahapuolen suhteen ole kauhean merkittävä, olisi ihan mukava saada tekemistä.
Olen aloittanut jälleen salikäynnit. Eilen olin hyvin tyytymätön, kun salikorttini ei vieläkään ollut valmis ja ilmaisin pahennukseni henkilökunnalle. Kotiin tultuani tajusin, etten ole edes ostanut sitä. Olen vaan kävellyt sisään, että lol ettekö tiedä kuka oon! Hieman ehkä hävettää.
Eilen olin ostamassa vaatteita työhaastatteluuni. Tajusin tässä nähkäätten, ettei ole varmaan kovin suotavaa mennä työhaastatteluun Harry Potter -paita päällä. Näin ollen ostinkin jonkun bleiserin siihen Harrtyn päälle... Samalla nappasin mukaani paketin alushousuja. En kuitenkaan tarkistanut itse pakettia, vaan oletin sen olevan se sama, kuin mitä viimeiset pari kertaa. Kotona ostoksiani purkaessa minua ilahduttivatkin koon XXL sloggi maxit!
Ei se silti mitään. Sunnuntaina nimittäin söin Hard Rock Cafessa 71 pennillä. Kovan rokin kahvilalla oli nimittäin syntymäpäivä, jonka kunniaksi menu oli pilkkahintaan. Saavuin paikalle avaamisaikaan, ounastellen suuria jonoja, jotka olivat silloinkin aika mitäänsanomattomat. Kun kävelin paikan ohi myöhemmin päivällä, jonoa ei ollut enää yhtään! Pidin vielä teini-ikäisenä Hard Rock Cafe -konseptia tosi coolina ja paitoja makeina. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että aika muovinen konseptihan tuo on... Oli kuitenkin kiva päästä viimein käymään, sillä normaalisti paikan purilaiset ovat hyvinkin hintavia. Olin paikalla yksin ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa - Glasgowssa ei selvästikään ole sellaista yksin syömisen kulttuuria, kuin mitä Hongkongissa. Siis kyllä varmaan suurin osa syö päivällisensä seurassa Hongkongissakin, mutta on paljon yleisempää pyytää pöytää yhdelle. Nyt mulle katettiin neljän hengen pöytä, vaikka sen olisi kai voinut erottaa kahdeksi kahden hengen pöydäksikin? Ehkä tila ja sen puute eivät tule olemaan koskaan niin suuria ongelmia Skotlannissa. Hampurilainen kuitenkin oli maukas ja täyttävä, vaikken siitä muulloin normihintaa maksaisikaan.
Mulla on tiedossa kaksi työhaastattelua oman alan hommiin. Ensimmäinen on huomenna ja tiedän jo logistiikkasyistä, etten pysty ottamaan sitä vastaan, vaikka sitä tarjottaisiinkin. Kahden ja puolen tuhannen punnan palkka olikin vähän liian hyvää ollakseen totta opiskelijalle. Toinen haastattelu on maanantaina ja vaikka se ei rahapuolen suhteen ole kauhean merkittävä, olisi ihan mukava saada tekemistä.
Olen aloittanut jälleen salikäynnit. Eilen olin hyvin tyytymätön, kun salikorttini ei vieläkään ollut valmis ja ilmaisin pahennukseni henkilökunnalle. Kotiin tultuani tajusin, etten ole edes ostanut sitä. Olen vaan kävellyt sisään, että lol ettekö tiedä kuka oon! Hieman ehkä hävettää.
Eilen olin ostamassa vaatteita työhaastatteluuni. Tajusin tässä nähkäätten, ettei ole varmaan kovin suotavaa mennä työhaastatteluun Harry Potter -paita päällä. Näin ollen ostinkin jonkun bleiserin siihen Harrtyn päälle... Samalla nappasin mukaani paketin alushousuja. En kuitenkaan tarkistanut itse pakettia, vaan oletin sen olevan se sama, kuin mitä viimeiset pari kertaa. Kotona ostoksiani purkaessa minua ilahduttivatkin koon XXL sloggi maxit!
Ei se silti mitään. Sunnuntaina nimittäin söin Hard Rock Cafessa 71 pennillä. Kovan rokin kahvilalla oli nimittäin syntymäpäivä, jonka kunniaksi menu oli pilkkahintaan. Saavuin paikalle avaamisaikaan, ounastellen suuria jonoja, jotka olivat silloinkin aika mitäänsanomattomat. Kun kävelin paikan ohi myöhemmin päivällä, jonoa ei ollut enää yhtään! Pidin vielä teini-ikäisenä Hard Rock Cafe -konseptia tosi coolina ja paitoja makeina. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että aika muovinen konseptihan tuo on... Oli kuitenkin kiva päästä viimein käymään, sillä normaalisti paikan purilaiset ovat hyvinkin hintavia. Olin paikalla yksin ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa - Glasgowssa ei selvästikään ole sellaista yksin syömisen kulttuuria, kuin mitä Hongkongissa. Siis kyllä varmaan suurin osa syö päivällisensä seurassa Hongkongissakin, mutta on paljon yleisempää pyytää pöytää yhdelle. Nyt mulle katettiin neljän hengen pöytä, vaikka sen olisi kai voinut erottaa kahdeksi kahden hengen pöydäksikin? Ehkä tila ja sen puute eivät tule olemaan koskaan niin suuria ongelmia Skotlannissa. Hampurilainen kuitenkin oli maukas ja täyttävä, vaikken siitä muulloin normihintaa maksaisikaan.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Kevätkettu
Asioita, jotka ärsyttää:
- Mulla ei ole töitä
- Olen saamaton, enkä osaa tehdä päätöksiä
- Olen kohta koditon
- Olin viime vuonnakin samaan aikaan työtön ja koditon
- ...ja sitä edellisenä
- Elämässä ei siis ole tapahtunut edistystä
- En osaa käyttää näitä palluroita
- Suomen kieleni on siinä jamassa, etten edes tiedä niiden nimeä
- On nälkä
Angstaan täällä taas sitä, että jälleen kerran on kevät ja mua uhkaa kodittomuus ja työttömyys. Lähetin viime vuoden työpaikkaan viestiä, että josko he hakevat täksi vuodeksikin apua, mua kiinnostaisi. Sain ihan asiallisen vastauksen, että haku alkanee piakkoin, mutta ei mitenkään erityisen lämpimän. Aloin epäilemään, että olin kenties kehno työntekijä tai että aikainen viranjättöni oli jättänyt niin huonon loppuvaikutelman, ettei kukaan toivo minua takaisin (vaikkakin kyllä kerroin ihan avoimesti jo haastattelussa, että joudun lähtemään elokuussa).
On tosin sanottava, että viime vuonna tässä kohtaa mulla ei myöskään ollut passia, että ei asiat nyt niin huonosti ole. Toisaalta olin kyllä Euroopassa. Nyt Aasiassa ollessa en ole yhtään varma, mihin tulisi suunnata. Viime vuonna päätin jäädä Glasgowhun, eikä se ollut niin vaikeaa, kun oli kuitenkin kaveri, jonka luona punkkailla hetken aikaa ja tiesi, mistä töitä hakee. Nyt olen hakenut töitä sinne sun tänne.
Ongelma ei ole työttömyys tai asunnottomuus tai edes rahattomuus. Ongelma on, etten osaa tehdä päätöksiä! Elättelen aina toivoa siitä, josko pääsisin vanhoihin työpaikkoihin takaisin (no ei niihin yliopistoaikaa edeltäviin...), mutta sitten siellä on jo joku kätevämpi paikalla. Vaihtoehtojahan on vaikka millä mitalla: voin matkustaa/vapaaehtoistella/hakea jotain minimipalkkaduunia Skotlannissa/anella lisää HK yrityksiltä mahdollisuuksia töihin, vaikken osaa kantonia saati putonghuaa. Pitäisi vaan valita jotain ja kulkea sitä polkua. Ikävä kyllä olen sitä tyyppiä, että haluan jättää päätöksenteon viime tinkaan, jotten vahingossakaan hätäile tai sano jotain peruuttamatonta.
Viime vuonna olin tavallaan laiska: olin jo Glasgowssa, tiesin miten hakea asuntoa. Tapailin jotakuta, kaverit jäi kaupunkiin, joten oli kannike jäädä itsekin. Nyt pitäisi tietää ihan itse mitä haluaa elämältä!
Eniten mua harmittaa se, että en kehtaa jatkaa tätä matkustelua jos tiedossa ei ole tuloja ja pitäisi oikeasti varmaan päivystää puhelimen ja tietokoneen äärellä. Mutta. Haluan tosi paljon lähteä Japaniin ylihuomenna :(
lauantai 26. heinäkuuta 2014
Summertime sadness
Istun viikonloppua töissä kahden tuulettimen välissä ja yritän olla aikuinen, enkä käyttää laitetta robottimikrofoninani. Glasgowssa on kuuma, kuten muuallakin Euroopassa, joten ilmastoitu toimisto on ihan mukava paikka oleskella.
Kotimaassa on kaverin häät, joihin en kuitenkaan kyennyt osallistumaan. Loistavan seurani menetyksen tuottamaa kurjuutta paikatakseni kuvasimme miehekkeen kanssa eilen loistavan tervehdysvideon. Kuvaaja oli huolissaan, etten ollut tarpeeksi rento, joten join pullon kuohuviiniä kuvauksia ennen ja niiden aikana. Kovasti rupesikin runosuoni sykkimään! Jälki oli niin hienoa, etten rohkene sitä tänne laittaa...
Oon ottanut nyt tavaksi aurinkoisina päivinä mennä iltakävelyille. Ilta-aurinko on vaan hieno!
Glasgowssa on nyt meneillään paljon kaikenlaista. On Commonwealth gamesit, suuri urheilutapahtuma, ja sen yhteydessa jos jonkinlaista pienempää polemiikkia. Olin torstaina vapaalla, joten vietin aikaani asioiden hoitelun parissa. Matkalla pankkiini näin oikein kunnon kokoisen tappelun! Turistin olivat alkaneet käsirysyyn St Enochin edessä ja paikalle tarvittiin poliiseja tilannetta rauhoittelemaan. Mutristelin siinä huuliani, että joo,. oikein kansain yhteistyötä taas... Kaupunki on muutenkin nyt ihan uskomattoman täynnä turisteja. Jos normaalistikin koittaa vältellä viikonloppuisin kaupungille lähtöä, nyt ei tee mieli käydä edes arkena. Hyvähän se silti on, että on meininkiä!
En vieläkään oikein osaa suhtautua Hongkongiin lähtöön. Joskus selailen ihan innoissani jotain turistisivuja, mutta useimmiten yritan työntää koko aiheen mielestä. Ei vielä. Vähän jännittää kuinka dramaattinen tästä lähdöstä tulee. Kai se selviää vain ajan kanssa.
Kotimaassa on kaverin häät, joihin en kuitenkaan kyennyt osallistumaan. Loistavan seurani menetyksen tuottamaa kurjuutta paikatakseni kuvasimme miehekkeen kanssa eilen loistavan tervehdysvideon. Kuvaaja oli huolissaan, etten ollut tarpeeksi rento, joten join pullon kuohuviiniä kuvauksia ennen ja niiden aikana. Kovasti rupesikin runosuoni sykkimään! Jälki oli niin hienoa, etten rohkene sitä tänne laittaa...
Oon ottanut nyt tavaksi aurinkoisina päivinä mennä iltakävelyille. Ilta-aurinko on vaan hieno!
Glasgowssa on nyt meneillään paljon kaikenlaista. On Commonwealth gamesit, suuri urheilutapahtuma, ja sen yhteydessa jos jonkinlaista pienempää polemiikkia. Olin torstaina vapaalla, joten vietin aikaani asioiden hoitelun parissa. Matkalla pankkiini näin oikein kunnon kokoisen tappelun! Turistin olivat alkaneet käsirysyyn St Enochin edessä ja paikalle tarvittiin poliiseja tilannetta rauhoittelemaan. Mutristelin siinä huuliani, että joo,. oikein kansain yhteistyötä taas... Kaupunki on muutenkin nyt ihan uskomattoman täynnä turisteja. Jos normaalistikin koittaa vältellä viikonloppuisin kaupungille lähtöä, nyt ei tee mieli käydä edes arkena. Hyvähän se silti on, että on meininkiä!
En vieläkään oikein osaa suhtautua Hongkongiin lähtöön. Joskus selailen ihan innoissani jotain turistisivuja, mutta useimmiten yritan työntää koko aiheen mielestä. Ei vielä. Vähän jännittää kuinka dramaattinen tästä lähdöstä tulee. Kai se selviää vain ajan kanssa.
torstai 17. heinäkuuta 2014
Bara ha utsukushiku chiru
Glasgown kesä on ollut yllättävän kiva. On lämmintä. Sade ja tuuli ovat vähemmän jokapäiväisiä kuin muihin vuodenaikoihin. Piknikit ovat mahdollisia. Maa on kuiva.
Kuten mainitsin aiemmin, työpaikkaani kuuluu työsuhdeasunto, jossa olen nyt elellyt kuukauden verran. Tästä johtuen työmatkani on vain minuutin, mikä usein johtaa siihen, että saan pinkoa töihin etten ole myöhässä. Lounastaukoina voi istua nurmella kukkien keskellä ja paistatella auringossa. Siis teoriassa. Yleensä on paljon kivempaa mennä kotiin ja katsoa Come dine with me:tä telkkarista.
Lähestyvät Commonwealth Gamesit tarkoittavat varmaan kiirettä töissä. En kuitenkaan jaksa stressata. Mulla on lentoliput välille Glasgow-London-Tampere Helsinki-Moscow-Hongkong hankittu, mulla on paikka, missä asua ja töitä. Viisumiasiat on hoidettu. Mulla on kavereita ja oon terve. Töiden jälkeen on kiva mennä uimaan tai salille. Suurin murheeni just nyt on tikku etusormessa, jonka sain kun poimin ruusun jonkun toisen puutarhasta miehekkeelle. Karma iski kovin nopeasti.
En tiedä mihin tämä elämä on menossa, mutta juuri nyt on hyvä olla.
Kuten mainitsin aiemmin, työpaikkaani kuuluu työsuhdeasunto, jossa olen nyt elellyt kuukauden verran. Tästä johtuen työmatkani on vain minuutin, mikä usein johtaa siihen, että saan pinkoa töihin etten ole myöhässä. Lounastaukoina voi istua nurmella kukkien keskellä ja paistatella auringossa. Siis teoriassa. Yleensä on paljon kivempaa mennä kotiin ja katsoa Come dine with me:tä telkkarista.
Vapaapäivisin voi etsiä Glasgown parhaita maisemia.
Lähestyvät Commonwealth Gamesit tarkoittavat varmaan kiirettä töissä. En kuitenkaan jaksa stressata. Mulla on lentoliput välille Glasgow-London-Tampere Helsinki-Moscow-Hongkong hankittu, mulla on paikka, missä asua ja töitä. Viisumiasiat on hoidettu. Mulla on kavereita ja oon terve. Töiden jälkeen on kiva mennä uimaan tai salille. Suurin murheeni just nyt on tikku etusormessa, jonka sain kun poimin ruusun jonkun toisen puutarhasta miehekkeelle. Karma iski kovin nopeasti.
En tiedä mihin tämä elämä on menossa, mutta juuri nyt on hyvä olla.
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Londonburi
Voisin vähän höpistä kesästäni. Puolitoista kuukautta sitten vaikutti siltä, että aion tosissani paneutua tähän mamuelämään, kun vuokrasopimuksen loppu häämötti (ei jatkoa), töitä ei ollut tiedossa ja passi oli menossa vanhaksi. Eli siis koditon, työtön ja ilman mitään papereita! UKIP kiittää!
Tänä kesänä päätin jäädä nimittäin Glasgowhun. Mulla ei valitettavasti ole Suomessa kauheasti elämää, niin että viime kesäkin meni siinä, että kerran viikossa jollakin sukulaisella oli aikaa mulle ja toisella (ja joskus jopa kolmannella!) kertaa viikkoa näin jonkun harvoista, joskin tärkeistä, kotikaupungissani jäljelläolevista kavereista. Muun ajan olin töissä tai hengasin yksin asunnollani. On hieman hankalaa luoda arkea ja elämää maahan, jossa vierailee vain pari kuukautta, olkoonkin kyseessä kotimaa. Haastattelin tässä viime kuukausien aikana kavereitani ja selvisi, että ainakin muutama tosi hyvä kaveri oli aikeissa jäädä Glasuun - miksen siis minäkin! Ongelmaksi muodostui vain lähestyvä asunnottomuuteni ja kykenemättömyyteni saada töitä. Passi oli erääntymässä niin vaihtoehdotkin kapenivat. Eräänä päivänä ryhdistäydyin ja päädyin varaamaan Megabus-liput Lontooseen passinuusintareissulle! Kyseessä oli ensimmäinen visiittini Englantiin muutenkin, niin oli jo korkea aika.
Läksin siis toukokuisena maanantaina aamuviideltä kohti etelää! Megabus oli ihan OK matkustuskeino. Lentoliput Lontooseen eivät olisi myöskään kalliita, jos ne ostaisi vähän aikaisemaa kuin neljä päivää ennen matkaa... Bussi oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin odotin. Aikaisesta ajankohdasta riippuen kenties, bussi oli vain puoliksi täynnä ja sain oman penkkirivin koko matkalle. Kokeneena matkustajana yhdeksän tunnin bussimatka ei ollut erityisen paha, saman verranhan sitä tulee lentokentällä istuskeltua vaihtoja odottaessa! Nyt sentään oli maisemia. Ikävä kyllä olin unohtanut supermahtavan lounaani kotiin, niin sain nauttia matkasta veden ja purukumin voimin. Kiitos, Jenkki...
Myöhäisestä varausajankohdastani johtuen hostelleissa ei myöskään ollut liiemmin valinnanvaraa. Päädyin West Two Londoniin, joka nautti arvostelujen perusteella vähintäänkin mielenkiintoisesta maineesta (“Stay here only if you're desperate”). Minut sijoitettiin kuitenkin naisten makuusaliin (vaikka olin maksanut halvemmasta sekasalista) ja henkilökunta oli todella ystävällistä. Yksi huoneeni naisista antoi minulle heti vinkkejä, että mistä löytyy parhaat kylpyhuoneet ja niin edespäin. Huone oli siisti ja sänky ok.
Asioin erinnäisissä ylihinnoitelluissa kahvilaketjuissa vähintään kahdesti päivässä ilmaisen internetin toivossa, mobiilidatakiintiöni oli nimittäin loppumassa. Istuessani Starbucksissa eräs amerikkalaisnainen istuu viereeni ja kysyy, miten sinne internetiin pääsee. Minähän neuvon. Sitten minun pitää kertoa hänelle, miten hän voi soittaa tähän ja tähän numeroon. Missä me muuten ollaan? Miten tämä sana kirjoitetaan? Voiko hän soittaa minun puhelimestani, voinko minä soittaa puhelimestani hänen siskolleen? Mistä hän saa taksin, miten tähän-ja-tähän paikkaan pääsee? Lopulta hän sanoi kiitos, toivotti jumalan suojelusta ja ojensi minulle dollarin, josta yritin kohteliaasti kieltäytyä. Koko operaatio nauratti - enhän minä turistina osannut vastata mihinkään hänen kysymyksistään. Lisäksi niin selvä amerikkalaisuus oli huvittavaa: hän vain istui viereeni ja vaati minua auttamaan häntä, ilman mitään pahoitteluja tai mitään. Lopuksi dollari kouraan ja nainen häippäsee!
Osuin ihan sattumalta nähtävyyksille, mulla ei ollut suurlähetystön ja taidegallerian lisäksi mitään sen kummempia tavoitteita reissulleni. Ajattelin, että mieluummin tutkin paria paikkaa ajan kanssa, kuin että juoksen kymmenessä paikkaa kamalassa kiireessä. Kaikenlaisia hienoja paikkoja sitä tulikin löydettyä. Suurin havaintoni oli kuitenkin kun tajusin, miten skotlantilaiselta kuulostan. Aksentissani on edelleen selvä suomalaissävy, mutta vasta Englannissa tajusin, että Glasgow on tarttunut myös omaan puheeseeni!
Odotin suurlähetystössä käyntiä paljon, koska mielessäni se oli joku suomalainen teemapuisto, jossa kaikki puhuisi suomea, söisi salmiakkia ja käyttäisi farkkuja töissä. Olen aikaisemmin käynyt Suomen suurlähetystössä Tokiossa ja siellä oltiin niin hurmaavan epämuodollisia muuhun Japaniin verrattuna, että oikein ihastutti. Lontoon toimisto on pieni pytinki, joka oli täynnä samalla asialla olevia. Ensin hätäännyin, että ehdinkö edes kahdessa tunnissa asioimaan, mutta ilmeisesti kaikki muut olivat tulleet koko perheen voimin.
Tänä kesänä päätin jäädä nimittäin Glasgowhun. Mulla ei valitettavasti ole Suomessa kauheasti elämää, niin että viime kesäkin meni siinä, että kerran viikossa jollakin sukulaisella oli aikaa mulle ja toisella (ja joskus jopa kolmannella!) kertaa viikkoa näin jonkun harvoista, joskin tärkeistä, kotikaupungissani jäljelläolevista kavereista. Muun ajan olin töissä tai hengasin yksin asunnollani. On hieman hankalaa luoda arkea ja elämää maahan, jossa vierailee vain pari kuukautta, olkoonkin kyseessä kotimaa. Haastattelin tässä viime kuukausien aikana kavereitani ja selvisi, että ainakin muutama tosi hyvä kaveri oli aikeissa jäädä Glasuun - miksen siis minäkin! Ongelmaksi muodostui vain lähestyvä asunnottomuuteni ja kykenemättömyyteni saada töitä. Passi oli erääntymässä niin vaihtoehdotkin kapenivat. Eräänä päivänä ryhdistäydyin ja päädyin varaamaan Megabus-liput Lontooseen passinuusintareissulle! Kyseessä oli ensimmäinen visiittini Englantiin muutenkin, niin oli jo korkea aika.
Läksin siis toukokuisena maanantaina aamuviideltä kohti etelää! Megabus oli ihan OK matkustuskeino. Lentoliput Lontooseen eivät olisi myöskään kalliita, jos ne ostaisi vähän aikaisemaa kuin neljä päivää ennen matkaa... Bussi oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin odotin. Aikaisesta ajankohdasta riippuen kenties, bussi oli vain puoliksi täynnä ja sain oman penkkirivin koko matkalle. Kokeneena matkustajana yhdeksän tunnin bussimatka ei ollut erityisen paha, saman verranhan sitä tulee lentokentällä istuskeltua vaihtoja odottaessa! Nyt sentään oli maisemia. Ikävä kyllä olin unohtanut supermahtavan lounaani kotiin, niin sain nauttia matkasta veden ja purukumin voimin. Kiitos, Jenkki...
Myöhäisestä varausajankohdastani johtuen hostelleissa ei myöskään ollut liiemmin valinnanvaraa. Päädyin West Two Londoniin, joka nautti arvostelujen perusteella vähintäänkin mielenkiintoisesta maineesta (“Stay here only if you're desperate”). Minut sijoitettiin kuitenkin naisten makuusaliin (vaikka olin maksanut halvemmasta sekasalista) ja henkilökunta oli todella ystävällistä. Yksi huoneeni naisista antoi minulle heti vinkkejä, että mistä löytyy parhaat kylpyhuoneet ja niin edespäin. Huone oli siisti ja sänky ok.
Nää ihmiset jonotti johonki Herlokki Solmus-museoon.
Olin taidemuseolla avaamisaikaan - paras idea ikinä, koska sain kulkea huoneissa aika usein yksinäni. Lähtiessäni oli ruuhkaa moninkertainen määrä, enkä usko, että olisin nauttinut kierroksestani läheskään yhtä paljon väenpaljoudessa.
Asioin erinnäisissä ylihinnoitelluissa kahvilaketjuissa vähintään kahdesti päivässä ilmaisen internetin toivossa, mobiilidatakiintiöni oli nimittäin loppumassa. Istuessani Starbucksissa eräs amerikkalaisnainen istuu viereeni ja kysyy, miten sinne internetiin pääsee. Minähän neuvon. Sitten minun pitää kertoa hänelle, miten hän voi soittaa tähän ja tähän numeroon. Missä me muuten ollaan? Miten tämä sana kirjoitetaan? Voiko hän soittaa minun puhelimestani, voinko minä soittaa puhelimestani hänen siskolleen? Mistä hän saa taksin, miten tähän-ja-tähän paikkaan pääsee? Lopulta hän sanoi kiitos, toivotti jumalan suojelusta ja ojensi minulle dollarin, josta yritin kohteliaasti kieltäytyä. Koko operaatio nauratti - enhän minä turistina osannut vastata mihinkään hänen kysymyksistään. Lisäksi niin selvä amerikkalaisuus oli huvittavaa: hän vain istui viereeni ja vaati minua auttamaan häntä, ilman mitään pahoitteluja tai mitään. Lopuksi dollari kouraan ja nainen häippäsee!
Hei tää on se kellotorni Kingdom Heartsista!
Osuin ihan sattumalta nähtävyyksille, mulla ei ollut suurlähetystön ja taidegallerian lisäksi mitään sen kummempia tavoitteita reissulleni. Ajattelin, että mieluummin tutkin paria paikkaa ajan kanssa, kuin että juoksen kymmenessä paikkaa kamalassa kiireessä. Kaikenlaisia hienoja paikkoja sitä tulikin löydettyä. Suurin havaintoni oli kuitenkin kun tajusin, miten skotlantilaiselta kuulostan. Aksentissani on edelleen selvä suomalaissävy, mutta vasta Englannissa tajusin, että Glasgow on tarttunut myös omaan puheeseeni!
Odotin suurlähetystössä käyntiä paljon, koska mielessäni se oli joku suomalainen teemapuisto, jossa kaikki puhuisi suomea, söisi salmiakkia ja käyttäisi farkkuja töissä. Olen aikaisemmin käynyt Suomen suurlähetystössä Tokiossa ja siellä oltiin niin hurmaavan epämuodollisia muuhun Japaniin verrattuna, että oikein ihastutti. Lontoon toimisto on pieni pytinki, joka oli täynnä samalla asialla olevia. Ensin hätäännyin, että ehdinkö edes kahdessa tunnissa asioimaan, mutta ilmeisesti kaikki muut olivat tulleet koko perheen voimin.
Naisilla oli Marimekon olkalaukut ja kaikilla käsissä Helsingin Sanomat. Olen tässä maassa asuessani muuttunut vähän ujommaksi suomalaisten suhteen, enkä kaikesta yrittämisestäni huolimatta uskaltanut puhua muille odottajille. Mulla on japanista opittu tapa kaveerata ihmisten kanssa ("Ai sulla on sama etunimi/kansalaisuus/ihonväri/lempikirja/sukka kuin mulla?? OMG ollaan parhaita kavereita!!") joka ei tunnu toimivan kovin hyvin suomalaisten kanssa. Olenkin lukuisten epäonnistumisteni jälkeen muuttunut paljon varautuneemmaksi.
Tiskille päästyäni virkailija vain tuijotti minua. Tervehdin. Passiasiat hoidettiin. Hän käveli pois ja minä jäin seisomaan paikalleni hämmentyneenä. Suomalaiseen asiointiin ei kuulu mitään chitchättiä. Ei korulauseita tai ylimääräisiä virkkeitä. Virkailijaa ei kiinnostanut toivottaa hyviä päivänjatkoja tai kysyä oliko jotain muuta. Hän kääntyi kannoillaan ja jatkoi muuta asiointiaan. Poistuin paikalta mykistyneenä ja yritin järkeistää josko olin anglosaksistunut täällä elellessäni. Kauan en kuitenkaan ehtinyt hämmennyksessäni pyöriä, sillä suurlähetystön fasiliteettien puutteessa oli kauhea vessahätä.
Onneksi tästä pytingistä löytyi vessat.
Hostellilla huoneeseemme eksyi vähän erikoisempi tapaus. Hänen sänkynsä oli täynnä supermarkettimuovikassillisia ja tällainen laukku:
Vaikuttaa imelältä? Tarkemmalla vilkaisulla näki, kuinka kassiin oli väkerretty pikku viestejä, kuten "Dykes will perish" ja "Kill all lesbians". Jee! Illan tullen kaikki muut huoneessa asuvat menivät nukkumaan. Noin yhdentoista maissa tämä uusi nainen palasi. Hän tuli sisään ja alkoi kaivaa laukkuaan. Tätä jatkui puolen tuntia, enkä ollut unihämärässäni enää varma penkoiko hän omia laukkujaan. Sitten hän lähti, palasi ja meni huoneessa olevalle käsienpesualtaalle. Antoi veden valua kaksi sekuntia, sulki hanan. Uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen varmaan viisikymmentä kertaa. Poistui välillä huoneesta, palasi. Alkoi penkoa laukkuja uudelleen. Käveli noin viiden metrin huonetta edes takaisin. Poistui, palasi. Jossain vaiheessa eräs tyttö huoneesta laittoi valot päälle. Oli selvää, ettei meistä kukaan nukkunut. Naisen palatessa huoneeseen hän sammutti valot, jatkoi aikaisempaa rumbaa ja poistui taas. Valot laitettiin uudelleen päälle. Nainen yritti sammuttaa valoja taas palatessaan, jolloin hänelle sanottiin, että ne pysyvät päällä.
"Mutta en halua herättää ketään!"
Totesimme kaikki yhteen ääneen, että hereillä ollaan.
Hän ei suostunut tulemaan huoneeseen valojen ollessa päällä, sanoi haluavansa jotain laukusta. Kukaan ei suostunut valojen sammuttamiseen. Lopulta nainen lähti ja osa huoneen tytöistä lähti alakertaan pyytämään apua henkilökunnalta. Naista pyydettiin siirtymään toiseen huoneeseen, mistä tuli vaikeaa, koska hän ei suostunut nostamaan laukkujaan pois valojen ollessa päällä. Lopulta hän kuitenkin suostui lähtemään laukkuineen ja uskalsimme viimein sammuttaa valot. Kello oli kaksi. En usko, että kukaan nukkui loppuyönä. Omassa päässäni pyöri vain, että mitä ihmettä laukuissa oli sisällä?
Lontoon reissulta palatessani sain bussissa puhelun: ainoaa työpaikkaa, jota olin (muutaman sadan muun tapaan) hakenut tarjottiin mulle. Siihen kuului asunto. Sitten olikin hankalampi olla hymyilemättä!
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Vaik itse saan vain viivähtää
Olen näemmä tavallistakin laiskempi päivittämään blogia kesällä! Mutta tämän oli tarkoitus olla ulkosuomalaisblogi, nyt olen kesäsuomalainen!
Olen ollut kyllä melko kunnollinen kesäsuomalainen, sillä on tullut grillattua ja saunottua ja niin edelleen. Ostin myös lenkkitossut, niin olen niitä ahkerasti kokeillut. Tässä ei siis ole mitään vitsiä! Harrastan liikuntaa ja käyn eväsretkillä kauniissa luonnossa siinä määrin, että ihan epäilyttää, että mitä normaaliminälle on tapahtunut. Sille nörttiminälle, joka aikatauluttaa päivänsä sen mukaan, paljonko Skyrimia ehtii pelaamaan ja joka kuuntelee Pink Floydia aamukolmeen samalla kun lukee elokuva-arvosteluja 80-luvun fantasia- ja vampyyrielokuvista. Hiuksetkin on vaalentuneet kaikesta tästä auringonpaisteesta. Mulla ja kaverillani Jammilla on ollut aktiviteettikesä, niin ollaan mm. pelattu tennistä, käyty melomassa ja kävelyillä. Lisäksi ollaan kehitelty uusia ihan killereitä tanssiliikkeitä!
Kotimaassa on tullut oleskeltua jo 2½ kuukautta! Vähän tämä ajan kulu joskus ihmetyttää. Vielä lukiossa elämä tuntui melko tasapaksulta ja joka vuosi samanlaiselta. Mun elämäni on ollut ylioppilaaksi pääsyn jälkeen vaan kokoelma muutaman kuukauden mittaisia jaksoja. Aloitin työt heti lukiosta päästyäni. Myin torilla kalaa kesäkuulta elokuun loppuun, jonka jälkeen siirryin tilastopalvelulle pariksi kuukaudeksi. Sitten lähdinkin saman tien lokakuussa Japaniin vapaaehtoistyöhön. Sieltä tammikuulla palatessani sairastelin pari viikkoa, ilmoittauduin työkkäriin, jossa kiristelin hampaita kun minulle kerrottiin, että kaltaisiani yhteiskunnasta syrjäytyneitä nuoria on niin paljon... Seuraavat pari kuukautta tein teatteria ja odotin yliopistotuloksia. Pääsin huhtikuussa kaupan kassalle töihin ja siellä istuinkin elokuun loppuun. Syyskuussa muutin Skotlantiin. Ehdin olla maassa vain kolme kuukautta, kun jo palasin kuukaudeksi Suomeen lomalle. Sitten taas nelisen kuukautta opiskelua ja toukokuussa siirryin jälleen kotikaupunkiini. Arki ei varsinaisesti ole ehtinyt harmaantua kauheasti.
Suunnilleen puolentoista kuukauden päästä palaan jälleen Glasgowhun, jouluksi jälleen Suomeen, tammikuussa Skotlantiin, toukokuussa Suomeen ja syksyllä vaihtoon vuodeksi jonnekin päin Aasiaa! Sitten taas varmaan Suomeen, syksyllä Skotlantiin. On hienoa, kun elämä on suunniteltuna! En usko, että kauheasti kerkeän tässä kyllästymään elämääni. Skotlanti-Suomi -väliin sen sijaan...
Pidän sormet ristissä, että pääsisin Japaniin vaihtoon, koska neljännen maan ottaminen tähän pyöritykseen tuntuu aika raskaalta idealta. Mainitsin tästä joskus Inesille, joka ei ymmärtänyt mua alkuunkaan. Hänen mielestään olisi hukkaan heittämistä, jos palaisin Japaniin. I näki opiskelijavaihdon pitkänä turistireissuna, mitä se varmaan monelle onkin. Mua kuitenkin houkuttaisi paluu toiseen kotiini.
Kun kerran puhun sujuvaa japania, olisi joskus kiva käyttääkin sitä! En tavannut ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana yhtään japanilaista. Välillä jossakin vastaan tuli japanilaisia turisteja, mutta en ole niin avoin, että osaisin pysäyttää ihmisiä ja hihkaista "Hei, puhun samaa kieltä kuin te!". Nyt kuitenkin kun olen kansainvälisen seuran puheenjohtaja, tulen kunnon mafioson tavoin (mulla on melko mielenkiintonen kuva roolistani) käyttämään yhteyksiäni ja skaalaamaan esiin vaikka sen yliopiston ainoan japanilaisen. Varokoon hän vain! Meistä tulee sydänystäviä!
Olen ollut kyllä melko kunnollinen kesäsuomalainen, sillä on tullut grillattua ja saunottua ja niin edelleen. Ostin myös lenkkitossut, niin olen niitä ahkerasti kokeillut. Tässä ei siis ole mitään vitsiä! Harrastan liikuntaa ja käyn eväsretkillä kauniissa luonnossa siinä määrin, että ihan epäilyttää, että mitä normaaliminälle on tapahtunut. Sille nörttiminälle, joka aikatauluttaa päivänsä sen mukaan, paljonko Skyrimia ehtii pelaamaan ja joka kuuntelee Pink Floydia aamukolmeen samalla kun lukee elokuva-arvosteluja 80-luvun fantasia- ja vampyyrielokuvista. Hiuksetkin on vaalentuneet kaikesta tästä auringonpaisteesta. Mulla ja kaverillani Jammilla on ollut aktiviteettikesä, niin ollaan mm. pelattu tennistä, käyty melomassa ja kävelyillä. Lisäksi ollaan kehitelty uusia ihan killereitä tanssiliikkeitä!
Kotimaassa on tullut oleskeltua jo 2½ kuukautta! Vähän tämä ajan kulu joskus ihmetyttää. Vielä lukiossa elämä tuntui melko tasapaksulta ja joka vuosi samanlaiselta. Mun elämäni on ollut ylioppilaaksi pääsyn jälkeen vaan kokoelma muutaman kuukauden mittaisia jaksoja. Aloitin työt heti lukiosta päästyäni. Myin torilla kalaa kesäkuulta elokuun loppuun, jonka jälkeen siirryin tilastopalvelulle pariksi kuukaudeksi. Sitten lähdinkin saman tien lokakuussa Japaniin vapaaehtoistyöhön. Sieltä tammikuulla palatessani sairastelin pari viikkoa, ilmoittauduin työkkäriin, jossa kiristelin hampaita kun minulle kerrottiin, että kaltaisiani yhteiskunnasta syrjäytyneitä nuoria on niin paljon... Seuraavat pari kuukautta tein teatteria ja odotin yliopistotuloksia. Pääsin huhtikuussa kaupan kassalle töihin ja siellä istuinkin elokuun loppuun. Syyskuussa muutin Skotlantiin. Ehdin olla maassa vain kolme kuukautta, kun jo palasin kuukaudeksi Suomeen lomalle. Sitten taas nelisen kuukautta opiskelua ja toukokuussa siirryin jälleen kotikaupunkiini. Arki ei varsinaisesti ole ehtinyt harmaantua kauheasti.
Suunnilleen puolentoista kuukauden päästä palaan jälleen Glasgowhun, jouluksi jälleen Suomeen, tammikuussa Skotlantiin, toukokuussa Suomeen ja syksyllä vaihtoon vuodeksi jonnekin päin Aasiaa! Sitten taas varmaan Suomeen, syksyllä Skotlantiin. On hienoa, kun elämä on suunniteltuna! En usko, että kauheasti kerkeän tässä kyllästymään elämääni. Skotlanti-Suomi -väliin sen sijaan...
Pidän sormet ristissä, että pääsisin Japaniin vaihtoon, koska neljännen maan ottaminen tähän pyöritykseen tuntuu aika raskaalta idealta. Mainitsin tästä joskus Inesille, joka ei ymmärtänyt mua alkuunkaan. Hänen mielestään olisi hukkaan heittämistä, jos palaisin Japaniin. I näki opiskelijavaihdon pitkänä turistireissuna, mitä se varmaan monelle onkin. Mua kuitenkin houkuttaisi paluu toiseen kotiini.
Kun kerran puhun sujuvaa japania, olisi joskus kiva käyttääkin sitä! En tavannut ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana yhtään japanilaista. Välillä jossakin vastaan tuli japanilaisia turisteja, mutta en ole niin avoin, että osaisin pysäyttää ihmisiä ja hihkaista "Hei, puhun samaa kieltä kuin te!". Nyt kuitenkin kun olen kansainvälisen seuran puheenjohtaja, tulen kunnon mafioson tavoin (mulla on melko mielenkiintonen kuva roolistani) käyttämään yhteyksiäni ja skaalaamaan esiin vaikka sen yliopiston ainoan japanilaisen. Varokoon hän vain! Meistä tulee sydänystäviä!
Kyuushuun maalaismaisemat ja vuodenajat erosivat täysin siitä, mihin Hokkaidoolla asuessani olin tottunut. Olin Kumamoto-kenissä Minamatan pikkukaupungissa vapaaehtoistyöissä kolme kuukautta ja pohjoisessa Hokkaidoolla Sapporon miljoonakaupungissa vaihdossa kouluvuoden.
maanantai 29. huhtikuuta 2013
We're all going on a summer holiday
Oli iha hurja opiskelu-urakka tässä välissä... NOT.
Nythän olen jo kesälomalla. Sain nimittäin kaikista loppukokeista vapautuksen. Taloustieteen keskiarvo oli lopulta 60.6 kun yli 60 piti olla, ettei tarvinnut alkaa kokeeseen lukemaan. Oli kyllä jo melko lailla tuurista kiinni siis. Vähän tuntui hassulta aloittaa kesäloma jo huhtikuussa, varsinkin kun maaliskuun jälkeen ei ole ollut kunnolla enää mitää. Ei silti valittamista! Varmasti sitten joskus kun aikuistun ja joudun oravanpyörään kaipaan nykyistä vapautta.
Menin ja ostin lentolipun Suomeenkin. Funtsin, että mitä turhaan nyhjään täällä, ku voin olla himajin kotimaassa, jossa mulla ei ole varaa alkoholiin tai vaatteisiin! Pitää siis pois paheen tieltä! Syön vaan porkkanoita ja istun sisällä, etten vahingossakaan rusketu. Kesätöitä ei nimittäin ole vielä löytynyt. En ole luopunut täysin toivosta, mutta huonolta näyttää. Olisi kyllä aika absurdi ajatus olla syyskuun puoleen väliin toimettomana. Kenties otan siis osaa kaiken maailman projekteihin tai ryhdyn taiteilemaan urakalla. Katusoittajaksi musta ei ikävä kyllä ole musikaalisuudettomuuteni takia.
Ihan toimettomana ei ole tarvinnut täällä sentään istua. Puheenjohtajuuden myötä on ollut kaikkea järjestöhommaa parille päivää. Olen saanut paljon kehuja ulkonäöstäni. Kuulemma näytän puheenjohtajalta, joten pärjään ihan hyvin ensi vuonna! Aion siis jatkossakin näyttää samalta, niin kaikki menee hyvin! Neuvoina olen saanut, että 'tee vain mitä tykkäät' ja 'älä hamstraa itsellesi liikaa tekemistä, vaan koita delegoida'. En usko kummankaan kanssa olevan mitään ongelmia, kunnen mikään ahkeruuden perikuva ole.
Meidän piti MDP:ssä tänä lukukautena suunnitella oma älypuhelinsovellus. Mun ryhmän sovellus oli iLoyal, joka tallentaa käyttäjän bonuskortit sun muut etukortit yhteen paikkaan, niin ei tarvi loputtomiin lompakkoa kaivella kassalla. Kuten MDP-henkeen kuuluu, meidän tuli kirjoittaa aiheesta viisi esseetä, niin että lopussa kukaan ei varmastikaan enää pitänyt ideasta! Meidän idea oli kyllä ainakin vakavammin otettava kuin jotkut muiden joukkueiden ideoista. Yksi ryhmä oli kehittänyt sovelluksen, joka pisti puhelimen pelit ja äänet pois päältä. Kaikki kuunteli vähän nyökyttäen, kunnes kissamakitutorimme Kunkku Kreikasta huomautti, että eikö olisi helpompaa sulkea puhelin tai laittaa äänettömälle. Ei ollut käynyt tämän ryhmän mielessä...
No niin, ilmeisesti taso on ollut melko samanlaista kaikissa ryhmissä, koska meidä ryhmä pääsi finaaliin! Tämä oli nimittäin kilpailu ja voittajalle on luvassa rahapalkinto yhdeltä alan yritykseltä. Pari viikkoa sitten teimme videopitchin sovelluksestamme, jonka perusteella pääsimme sitten jatkoon. Keskiviikkona on määrä esitellä ideamme leijonankita-ohjelman tyyliin yritykselle, joka palkinnon jakaa. Vähän jännittää! Oon aina ollut ihan säälittävä esitelmänpitäjä, mut MDP:n myötä se on vähän helpottunut, ainakin jos esiinnyn oman ryhmän kanssa. En edelleenkään ole lähelläkään hyvää, mutta ainakaan en ole pyörtyä aina kun pitää puhua.
Pitää katsoa joku varastofirma pitään mun kamppeita kesäloman ajan ja ostaa vähän kesävaatteita pohjolaa varten. Toivottavasti löytäisin edes sen verran töitä, että saisin katettua kesäasumisen kulut!
Nythän olen jo kesälomalla. Sain nimittäin kaikista loppukokeista vapautuksen. Taloustieteen keskiarvo oli lopulta 60.6 kun yli 60 piti olla, ettei tarvinnut alkaa kokeeseen lukemaan. Oli kyllä jo melko lailla tuurista kiinni siis. Vähän tuntui hassulta aloittaa kesäloma jo huhtikuussa, varsinkin kun maaliskuun jälkeen ei ole ollut kunnolla enää mitää. Ei silti valittamista! Varmasti sitten joskus kun aikuistun ja joudun oravanpyörään kaipaan nykyistä vapautta.
Menin ja ostin lentolipun Suomeenkin. Funtsin, että mitä turhaan nyhjään täällä, ku voin olla himajin kotimaassa, jossa mulla ei ole varaa alkoholiin tai vaatteisiin! Pitää siis pois paheen tieltä! Syön vaan porkkanoita ja istun sisällä, etten vahingossakaan rusketu. Kesätöitä ei nimittäin ole vielä löytynyt. En ole luopunut täysin toivosta, mutta huonolta näyttää. Olisi kyllä aika absurdi ajatus olla syyskuun puoleen väliin toimettomana. Kenties otan siis osaa kaiken maailman projekteihin tai ryhdyn taiteilemaan urakalla. Katusoittajaksi musta ei ikävä kyllä ole musikaalisuudettomuuteni takia.
Ihan toimettomana ei ole tarvinnut täällä sentään istua. Puheenjohtajuuden myötä on ollut kaikkea järjestöhommaa parille päivää. Olen saanut paljon kehuja ulkonäöstäni. Kuulemma näytän puheenjohtajalta, joten pärjään ihan hyvin ensi vuonna! Aion siis jatkossakin näyttää samalta, niin kaikki menee hyvin! Neuvoina olen saanut, että 'tee vain mitä tykkäät' ja 'älä hamstraa itsellesi liikaa tekemistä, vaan koita delegoida'. En usko kummankaan kanssa olevan mitään ongelmia, kunnen mikään ahkeruuden perikuva ole.
Meidän piti MDP:ssä tänä lukukautena suunnitella oma älypuhelinsovellus. Mun ryhmän sovellus oli iLoyal, joka tallentaa käyttäjän bonuskortit sun muut etukortit yhteen paikkaan, niin ei tarvi loputtomiin lompakkoa kaivella kassalla. Kuten MDP-henkeen kuuluu, meidän tuli kirjoittaa aiheesta viisi esseetä, niin että lopussa kukaan ei varmastikaan enää pitänyt ideasta! Meidän idea oli kyllä ainakin vakavammin otettava kuin jotkut muiden joukkueiden ideoista. Yksi ryhmä oli kehittänyt sovelluksen, joka pisti puhelimen pelit ja äänet pois päältä. Kaikki kuunteli vähän nyökyttäen, kunnes kissamakitutorimme Kunkku Kreikasta huomautti, että eikö olisi helpompaa sulkea puhelin tai laittaa äänettömälle. Ei ollut käynyt tämän ryhmän mielessä...
No niin, ilmeisesti taso on ollut melko samanlaista kaikissa ryhmissä, koska meidä ryhmä pääsi finaaliin! Tämä oli nimittäin kilpailu ja voittajalle on luvassa rahapalkinto yhdeltä alan yritykseltä. Pari viikkoa sitten teimme videopitchin sovelluksestamme, jonka perusteella pääsimme sitten jatkoon. Keskiviikkona on määrä esitellä ideamme leijonankita-ohjelman tyyliin yritykselle, joka palkinnon jakaa. Vähän jännittää! Oon aina ollut ihan säälittävä esitelmänpitäjä, mut MDP:n myötä se on vähän helpottunut, ainakin jos esiinnyn oman ryhmän kanssa. En edelleenkään ole lähelläkään hyvää, mutta ainakaan en ole pyörtyä aina kun pitää puhua.
Pitää katsoa joku varastofirma pitään mun kamppeita kesäloman ajan ja ostaa vähän kesävaatteita pohjolaa varten. Toivottavasti löytäisin edes sen verran töitä, että saisin katettua kesäasumisen kulut!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)