Tänä kesänä päätin jäädä nimittäin Glasgowhun. Mulla ei valitettavasti ole Suomessa kauheasti elämää, niin että viime kesäkin meni siinä, että kerran viikossa jollakin sukulaisella oli aikaa mulle ja toisella (ja joskus jopa kolmannella!) kertaa viikkoa näin jonkun harvoista, joskin tärkeistä, kotikaupungissani jäljelläolevista kavereista. Muun ajan olin töissä tai hengasin yksin asunnollani. On hieman hankalaa luoda arkea ja elämää maahan, jossa vierailee vain pari kuukautta, olkoonkin kyseessä kotimaa. Haastattelin tässä viime kuukausien aikana kavereitani ja selvisi, että ainakin muutama tosi hyvä kaveri oli aikeissa jäädä Glasuun - miksen siis minäkin! Ongelmaksi muodostui vain lähestyvä asunnottomuuteni ja kykenemättömyyteni saada töitä. Passi oli erääntymässä niin vaihtoehdotkin kapenivat. Eräänä päivänä ryhdistäydyin ja päädyin varaamaan Megabus-liput Lontooseen passinuusintareissulle! Kyseessä oli ensimmäinen visiittini Englantiin muutenkin, niin oli jo korkea aika.
Läksin siis toukokuisena maanantaina aamuviideltä kohti etelää! Megabus oli ihan OK matkustuskeino. Lentoliput Lontooseen eivät olisi myöskään kalliita, jos ne ostaisi vähän aikaisemaa kuin neljä päivää ennen matkaa... Bussi oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin odotin. Aikaisesta ajankohdasta riippuen kenties, bussi oli vain puoliksi täynnä ja sain oman penkkirivin koko matkalle. Kokeneena matkustajana yhdeksän tunnin bussimatka ei ollut erityisen paha, saman verranhan sitä tulee lentokentällä istuskeltua vaihtoja odottaessa! Nyt sentään oli maisemia. Ikävä kyllä olin unohtanut supermahtavan lounaani kotiin, niin sain nauttia matkasta veden ja purukumin voimin. Kiitos, Jenkki...
Myöhäisestä varausajankohdastani johtuen hostelleissa ei myöskään ollut liiemmin valinnanvaraa. Päädyin West Two Londoniin, joka nautti arvostelujen perusteella vähintäänkin mielenkiintoisesta maineesta (“Stay here only if you're desperate”). Minut sijoitettiin kuitenkin naisten makuusaliin (vaikka olin maksanut halvemmasta sekasalista) ja henkilökunta oli todella ystävällistä. Yksi huoneeni naisista antoi minulle heti vinkkejä, että mistä löytyy parhaat kylpyhuoneet ja niin edespäin. Huone oli siisti ja sänky ok.
Nää ihmiset jonotti johonki Herlokki Solmus-museoon.
Olin taidemuseolla avaamisaikaan - paras idea ikinä, koska sain kulkea huoneissa aika usein yksinäni. Lähtiessäni oli ruuhkaa moninkertainen määrä, enkä usko, että olisin nauttinut kierroksestani läheskään yhtä paljon väenpaljoudessa.
Asioin erinnäisissä ylihinnoitelluissa kahvilaketjuissa vähintään kahdesti päivässä ilmaisen internetin toivossa, mobiilidatakiintiöni oli nimittäin loppumassa. Istuessani Starbucksissa eräs amerikkalaisnainen istuu viereeni ja kysyy, miten sinne internetiin pääsee. Minähän neuvon. Sitten minun pitää kertoa hänelle, miten hän voi soittaa tähän ja tähän numeroon. Missä me muuten ollaan? Miten tämä sana kirjoitetaan? Voiko hän soittaa minun puhelimestani, voinko minä soittaa puhelimestani hänen siskolleen? Mistä hän saa taksin, miten tähän-ja-tähän paikkaan pääsee? Lopulta hän sanoi kiitos, toivotti jumalan suojelusta ja ojensi minulle dollarin, josta yritin kohteliaasti kieltäytyä. Koko operaatio nauratti - enhän minä turistina osannut vastata mihinkään hänen kysymyksistään. Lisäksi niin selvä amerikkalaisuus oli huvittavaa: hän vain istui viereeni ja vaati minua auttamaan häntä, ilman mitään pahoitteluja tai mitään. Lopuksi dollari kouraan ja nainen häippäsee!
Hei tää on se kellotorni Kingdom Heartsista!
Osuin ihan sattumalta nähtävyyksille, mulla ei ollut suurlähetystön ja taidegallerian lisäksi mitään sen kummempia tavoitteita reissulleni. Ajattelin, että mieluummin tutkin paria paikkaa ajan kanssa, kuin että juoksen kymmenessä paikkaa kamalassa kiireessä. Kaikenlaisia hienoja paikkoja sitä tulikin löydettyä. Suurin havaintoni oli kuitenkin kun tajusin, miten skotlantilaiselta kuulostan. Aksentissani on edelleen selvä suomalaissävy, mutta vasta Englannissa tajusin, että Glasgow on tarttunut myös omaan puheeseeni!
Odotin suurlähetystössä käyntiä paljon, koska mielessäni se oli joku suomalainen teemapuisto, jossa kaikki puhuisi suomea, söisi salmiakkia ja käyttäisi farkkuja töissä. Olen aikaisemmin käynyt Suomen suurlähetystössä Tokiossa ja siellä oltiin niin hurmaavan epämuodollisia muuhun Japaniin verrattuna, että oikein ihastutti. Lontoon toimisto on pieni pytinki, joka oli täynnä samalla asialla olevia. Ensin hätäännyin, että ehdinkö edes kahdessa tunnissa asioimaan, mutta ilmeisesti kaikki muut olivat tulleet koko perheen voimin.
Naisilla oli Marimekon olkalaukut ja kaikilla käsissä Helsingin Sanomat. Olen tässä maassa asuessani muuttunut vähän ujommaksi suomalaisten suhteen, enkä kaikesta yrittämisestäni huolimatta uskaltanut puhua muille odottajille. Mulla on japanista opittu tapa kaveerata ihmisten kanssa ("Ai sulla on sama etunimi/kansalaisuus/ihonväri/lempikirja/sukka kuin mulla?? OMG ollaan parhaita kavereita!!") joka ei tunnu toimivan kovin hyvin suomalaisten kanssa. Olenkin lukuisten epäonnistumisteni jälkeen muuttunut paljon varautuneemmaksi.
Tiskille päästyäni virkailija vain tuijotti minua. Tervehdin. Passiasiat hoidettiin. Hän käveli pois ja minä jäin seisomaan paikalleni hämmentyneenä. Suomalaiseen asiointiin ei kuulu mitään chitchättiä. Ei korulauseita tai ylimääräisiä virkkeitä. Virkailijaa ei kiinnostanut toivottaa hyviä päivänjatkoja tai kysyä oliko jotain muuta. Hän kääntyi kannoillaan ja jatkoi muuta asiointiaan. Poistuin paikalta mykistyneenä ja yritin järkeistää josko olin anglosaksistunut täällä elellessäni. Kauan en kuitenkaan ehtinyt hämmennyksessäni pyöriä, sillä suurlähetystön fasiliteettien puutteessa oli kauhea vessahätä.
Onneksi tästä pytingistä löytyi vessat.
Hostellilla huoneeseemme eksyi vähän erikoisempi tapaus. Hänen sänkynsä oli täynnä supermarkettimuovikassillisia ja tällainen laukku:
Vaikuttaa imelältä? Tarkemmalla vilkaisulla näki, kuinka kassiin oli väkerretty pikku viestejä, kuten "Dykes will perish" ja "Kill all lesbians". Jee! Illan tullen kaikki muut huoneessa asuvat menivät nukkumaan. Noin yhdentoista maissa tämä uusi nainen palasi. Hän tuli sisään ja alkoi kaivaa laukkuaan. Tätä jatkui puolen tuntia, enkä ollut unihämärässäni enää varma penkoiko hän omia laukkujaan. Sitten hän lähti, palasi ja meni huoneessa olevalle käsienpesualtaalle. Antoi veden valua kaksi sekuntia, sulki hanan. Uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen varmaan viisikymmentä kertaa. Poistui välillä huoneesta, palasi. Alkoi penkoa laukkuja uudelleen. Käveli noin viiden metrin huonetta edes takaisin. Poistui, palasi. Jossain vaiheessa eräs tyttö huoneesta laittoi valot päälle. Oli selvää, ettei meistä kukaan nukkunut. Naisen palatessa huoneeseen hän sammutti valot, jatkoi aikaisempaa rumbaa ja poistui taas. Valot laitettiin uudelleen päälle. Nainen yritti sammuttaa valoja taas palatessaan, jolloin hänelle sanottiin, että ne pysyvät päällä.
"Mutta en halua herättää ketään!"
Totesimme kaikki yhteen ääneen, että hereillä ollaan.
Hän ei suostunut tulemaan huoneeseen valojen ollessa päällä, sanoi haluavansa jotain laukusta. Kukaan ei suostunut valojen sammuttamiseen. Lopulta nainen lähti ja osa huoneen tytöistä lähti alakertaan pyytämään apua henkilökunnalta. Naista pyydettiin siirtymään toiseen huoneeseen, mistä tuli vaikeaa, koska hän ei suostunut nostamaan laukkujaan pois valojen ollessa päällä. Lopulta hän kuitenkin suostui lähtemään laukkuineen ja uskalsimme viimein sammuttaa valot. Kello oli kaksi. En usko, että kukaan nukkui loppuyönä. Omassa päässäni pyöri vain, että mitä ihmettä laukuissa oli sisällä?
Lontoon reissulta palatessani sain bussissa puhelun: ainoaa työpaikkaa, jota olin (muutaman sadan muun tapaan) hakenut tarjottiin mulle. Siihen kuului asunto. Sitten olikin hankalampi olla hymyilemättä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti