Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

maanantai 11. tammikuuta 2016

Joulusta ja itsetunnosta

The truth is of course is that there is no journey. We are arriving and departing all at the same time.

 Joulu tuli, joulu meni.

Tutkintoni aikana joulut on mennyt näin:
1. vuosi - kuukausi lomaa, ei tenttejä. Siis kotimaahan! Tämä oli sen jälkeen, kun olin ollut Skotlannissa alle kolme kuukautta...
2. vuosi - vähän yli viikon spurtti kotimaahan. Ei lomaa, koska tentit ja kurssitehtävät. Jouluaattona ruuan jälkeen sain mennä suoraan takaisin tietokoneen ääreen kirjoittamaan Expedian rakenteesta.
3. vuosi - Hongkong. Kunnon loma, mutta ei joulukulttuuria. Tämä oli ihan OK, mutta harmitti, että kerrankin kun olisi ollut aikaa, olin kaukana kaikesta.
4. vuosi, eli nyt. Voi jeeee.... Oikeesti ei tässä neljännessä vuodessa yliopistolla ole mitään järkeä. Olin kotimaassa kaksi ja puoli viikkoa, jona aikana pidin ehkä kaksi vapaapäivää. Muuten esseitä ja tota saatanan lopputyötä joka yö kolmeen, neljään saakka. Miksi on keksitty jotain tällaista? Sitten ajoissa takaisin Skotlantiin, koska tenttikausi.

Tämänvuotinen visiitti oli myös hieman huolestuttava, koska en tiedä, mitä ensi vuonna tapahtuu. Sellaiseksi ihmiseksi, jolla ei ole ollut mitään varmuutta mistään koko aikuiselämän aikana, oon aika mestari stressaamaan tuntemattomasta.

Oon myös aika mestari vakuuttamaan itselleni, että olen huono opinnoissani! Siitä saakka, kun toisena opintovuonna yliopiston vaihtovastaava sanoi, että mulle ei meinaa löytyä vaihtopaikkaa arvosanojeni takia, oon ollut vakuuttunut siitä, että olen ja olen aina ollut opiskelijoiden pohjasakkaa! Tää on johtanut siihen, että mua aina hävettää palauttaa esseitä yms. Tekee mieli lisätä siihen sellainen anteeksipyyntö-liite kannen ja etusivun väliin. Sori että tää nyt on vähän tällainen. Entistä hämmentävämmäksi tän tekee se, että luennoitsijat on sanoneet mun olevan kirkkaasti parhaimpia opiskelijoita. Mutta olen silti myös aika huono, mutta muutkaan eivät varmaan voi olla kaikki minua surkeampia, joten..? En ihan ymmärrä tätä paradoksia!

Olen aika itsekeskeinen ihminen, että pelkästään vaihto-ohjaajan kommentilla mun itseluottamustani ei olisi murrettu! Samaan sävyyn puhui kuitenkin myös ohjaajani, joka lopputyöehdotelmani luettuaan sanoi, että "En nyt sanoisi, että tämä on surkea, mutta on tämä huonoin, mitä olen koskaan nähnyt". Ai jaa... No, öö. Yritän olla sitten vähemmän huono.

Alkuperäiset itsetunnon romuttajat oli kuitenkin jo vuosia sitten lukion opo ja työkkärin virkailija. Meillä oli lukion viimeisenä vuonna ryhmätapaamiset opon kanssa, jossa keskusteltiin tulevaisuuden suunnitelmista ja ammattihaaveista ja siitä, mitä aineita aikoi kirjoittaa. Meitä oli tapaamisessa varmaan viisi henkeä. Kaikilla muilla oli kauhean hienon kuuloiset suunnitelmat: lääkis-oikis-kemiaa-oikis-lääkis, kun mä en ollut ihan varma. Voisin ehkä hakea tuota, tai sitten tuota. Opo kuitenkin naurahti kuullessaan suunnitelmani. En kai ollut tosissani? Hänellä oli kurssiarvosanani, eikä hän uskonut, että mun kannattaisi edes yrittää kirjoittaa mitään pitkää matematiikkaa. Hän luetteli arvosanojani kaikkien kuullen, yrittäen saada järkeä päähäni, mikä oli tietenkin hirveän noloa. Ei näillä arvosanoilla kannattanut yrittää kirjoittaa noin vaativia aineita, menisi vaan uusintakierrokselle! Tunsin entistä huonompaa omatuntoa siitä, etten tiennyt, mitä elämältä halusin, eikä siihen oikein auttanut edes se, että kirjoitin kyllä kaikki aineet väliltä L-M... Sillä seuraavalla kertaa menin ilmoittautumaan työkkäriin työnhakijaksi. Olin palannut kolmen kuukauden vapaaehtoistyöjaksoltani Japanista ja mulla oli noin puoli vuotta siihen, kun yliopisto alkaisi Skotlannissa. Joku duuni olisi siis kivaa. Virkailija oli kuitenkin eri mieltä. Sillä, että puhuin niin-ja-niin-montaa kieltä sujuvasti ei ollut merkitystä, saati sillä, että olin ollut kaikki kesät töissä 16-vuotiaasta saakka. "Kun teitä yhteiskunnasta syrjäytyneitä nuoria on niin paljon." En sopinut muottiin niin hänen, kuin oponkaan mielestä, eikä millään muulla ollut väliä, sillä ilmeisesti oli vain pari tapaa, miten hoitaa aikuiselämä oikein.

Tarinan moraali on, että auktoriteetti-ihmiset, älkää mollatko nuoria ihmisiä! Tai minkään muunkaan ikäisiä ihmisiä. Tällaiset herkät expat-lumihiutaleet kuten minä eivät osaa vakuuttaa itseään jälkeenpäin siitä, että on mahdollista, että olenkin ihan ok.