Joulusta ja itsetunnosta

The truth is of course is that there is no journey. We are arriving and departing all at the same time.

 Joulu tuli, joulu meni.

Tutkintoni aikana joulut on mennyt näin:
1. vuosi - kuukausi lomaa, ei tenttejä. Siis kotimaahan! Tämä oli sen jälkeen, kun olin ollut Skotlannissa alle kolme kuukautta...
2. vuosi - vähän yli viikon spurtti kotimaahan. Ei lomaa, koska tentit ja kurssitehtävät. Jouluaattona ruuan jälkeen sain mennä suoraan takaisin tietokoneen ääreen kirjoittamaan Expedian rakenteesta.
3. vuosi - Hongkong. Kunnon loma, mutta ei joulukulttuuria. Tämä oli ihan OK, mutta harmitti, että kerrankin kun olisi ollut aikaa, olin kaukana kaikesta.
4. vuosi, eli nyt. Voi jeeee.... Oikeesti ei tässä neljännessä vuodessa yliopistolla ole mitään järkeä. Olin kotimaassa kaksi ja puoli viikkoa, jona aikana pidin ehkä kaksi vapaapäivää. Muuten esseitä ja tota saatanan lopputyötä joka yö kolmeen, neljään saakka. Miksi on keksitty jotain tällaista? Sitten ajoissa takaisin Skotlantiin, koska tenttikausi.

Tämänvuotinen visiitti oli myös hieman huolestuttava, koska en tiedä, mitä ensi vuonna tapahtuu. Sellaiseksi ihmiseksi, jolla ei ole ollut mitään varmuutta mistään koko aikuiselämän aikana, oon aika mestari stressaamaan tuntemattomasta.

Oon myös aika mestari vakuuttamaan itselleni, että olen huono opinnoissani! Siitä saakka, kun toisena opintovuonna yliopiston vaihtovastaava sanoi, että mulle ei meinaa löytyä vaihtopaikkaa arvosanojeni takia, oon ollut vakuuttunut siitä, että olen ja olen aina ollut opiskelijoiden pohjasakkaa! Tää on johtanut siihen, että mua aina hävettää palauttaa esseitä yms. Tekee mieli lisätä siihen sellainen anteeksipyyntö-liite kannen ja etusivun väliin. Sori että tää nyt on vähän tällainen. Entistä hämmentävämmäksi tän tekee se, että luennoitsijat on sanoneet mun olevan kirkkaasti parhaimpia opiskelijoita. Mutta olen silti myös aika huono, mutta muutkaan eivät varmaan voi olla kaikki minua surkeampia, joten..? En ihan ymmärrä tätä paradoksia!

Olen aika itsekeskeinen ihminen, että pelkästään vaihto-ohjaajan kommentilla mun itseluottamustani ei olisi murrettu! Samaan sävyyn puhui kuitenkin myös ohjaajani, joka lopputyöehdotelmani luettuaan sanoi, että "En nyt sanoisi, että tämä on surkea, mutta on tämä huonoin, mitä olen koskaan nähnyt". Ai jaa... No, öö. Yritän olla sitten vähemmän huono.

Alkuperäiset itsetunnon romuttajat oli kuitenkin jo vuosia sitten lukion opo ja työkkärin virkailija. Meillä oli lukion viimeisenä vuonna ryhmätapaamiset opon kanssa, jossa keskusteltiin tulevaisuuden suunnitelmista ja ammattihaaveista ja siitä, mitä aineita aikoi kirjoittaa. Meitä oli tapaamisessa varmaan viisi henkeä. Kaikilla muilla oli kauhean hienon kuuloiset suunnitelmat: lääkis-oikis-kemiaa-oikis-lääkis, kun mä en ollut ihan varma. Voisin ehkä hakea tuota, tai sitten tuota. Opo kuitenkin naurahti kuullessaan suunnitelmani. En kai ollut tosissani? Hänellä oli kurssiarvosanani, eikä hän uskonut, että mun kannattaisi edes yrittää kirjoittaa mitään pitkää matematiikkaa. Hän luetteli arvosanojani kaikkien kuullen, yrittäen saada järkeä päähäni, mikä oli tietenkin hirveän noloa. Ei näillä arvosanoilla kannattanut yrittää kirjoittaa noin vaativia aineita, menisi vaan uusintakierrokselle! Tunsin entistä huonompaa omatuntoa siitä, etten tiennyt, mitä elämältä halusin, eikä siihen oikein auttanut edes se, että kirjoitin kyllä kaikki aineet väliltä L-M... Sillä seuraavalla kertaa menin ilmoittautumaan työkkäriin työnhakijaksi. Olin palannut kolmen kuukauden vapaaehtoistyöjaksoltani Japanista ja mulla oli noin puoli vuotta siihen, kun yliopisto alkaisi Skotlannissa. Joku duuni olisi siis kivaa. Virkailija oli kuitenkin eri mieltä. Sillä, että puhuin niin-ja-niin-montaa kieltä sujuvasti ei ollut merkitystä, saati sillä, että olin ollut kaikki kesät töissä 16-vuotiaasta saakka. "Kun teitä yhteiskunnasta syrjäytyneitä nuoria on niin paljon." En sopinut muottiin niin hänen, kuin oponkaan mielestä, eikä millään muulla ollut väliä, sillä ilmeisesti oli vain pari tapaa, miten hoitaa aikuiselämä oikein.

Tarinan moraali on, että auktoriteetti-ihmiset, älkää mollatko nuoria ihmisiä! Tai minkään muunkaan ikäisiä ihmisiä. Tällaiset herkät expat-lumihiutaleet kuten minä eivät osaa vakuuttaa itseään jälkeenpäin siitä, että on mahdollista, että olenkin ihan ok.

Riemu raikkahin aika

Vietettiin joulua Katharinan kanssa. Meillä oli vähän eri mielipiteet siitä, mitä tehdä, sillä hän olisi halunnut lavastaa normaalin joulunsa ja leipoa itävaltalaisia kaakkuja ja keksejä. Pienen palaveroinnin jälkeen hänkin kuitenkin hyväksyi, että pipareita ei voi leipoa ilman uunia... Hän oli hyvin epäilevä asian suhteen, mutta kehotin googlettamaan mikäli epäusko ei hälvene.

Aloitimme aattoaamun katsomalla Big Hero 6 -elokuvan. Festival Walk-ostoskeskuksen elokuvateatteri on aika halpa (5€) ennen puolta päivää, joten käyn yleensä katsomassa elokuvat aamuisin. Perinteisesti yritin myös McDonaldsin aamiaissettiä, koska en millään ota uskoakseni, että McD ei ole minua varten... Vähän sain jotain kulmaa nakerrettua, mutta aika kamalaa oli ja hukkaan meni. Hyvin ne siellä mäkkärissä osaavat markkinoida kun väen väkisin yritän syödä... Elokuva oli kuitenkin hauska, varsinkin kun lapsiyleisö reagoi niin voimakkaasti.

Elokuvan jälkeen suuntasimme centraliin ja menimme syömään vähän nuudeleita. HK:ssa on paljon ravintoloita, jotka tarjoilee vaan muutamaa ruokalajia, mikä on hyvä, koska sitten ruokaa ei tarvitse myöskään odottaa kauaa. Saimmekin annokset parin minuutin sisässä tilattuamme ja parin euron hintakin oli kohtuullinen.

Jatkoimme matkaa eläin- ja kasvitieteelliseen puistoon. Päivä oli tosi lämmin lähiaikojen lämpötiloihin verrattuna ja näin kaduimme, että olimme bussin sijaan päättäneet kävellä kilometrin matkan, sillä se oli jyrkkää ylämäkeä. Vähän tuli lämmin!

Sielläpäs olikin vaikka mitä eläimiä. Paikkaan oli vapaa pääsy, eikä ruuhkasta ollut tietoakaan. Ihastuin vähän vilkkaimpiin apinoihin ja yllättävän suuriin orankeihin.
Eläintieteellisen puiston jälkeen menimme vielä HK puistoon, jossa oli iso lintuaitaus. Kyllä sielläkin mielellään kiersi. Vähän erikoiselta tuntui olla puistossa keskellä pilvenpiirtäjäviidakkoa.

Neuvottelimme kiivaasti illallisesta ja päädyimme japanilaiseen BBQ:n. Söin tässä aiemmin korealaista BBQ:ta, mutta koska se on astetta tulisempaa, päädyimme japaniherkkuihin. Mong Kokissa oleva Gyuukaku osoittautui aika mahtavaksi paikaksi. Tilaaminen oli melko lailla minun vastuullani, koska tiesin, mitä tehdä. K sai sanoa, mitä vihanneksia tai herkkusieniä saisi olla. Tilasimme myös vähän wagyuuta, joka oli korkeasta hinnastaan huolimatta aivan taivaallista. Hinta oli lopuksi 200HKD per naama, mikä oli vielä ihan hyväksyttävää, kun kerran joulu on ja niin edelleen.
Sitten hilpasimme supermarketin kautta kotiin, jossa katsoimme Lost in Austenia, joimme luumuviiniä ja viskiä, lauloimme joululauluja saksaksi ja söimme hedelmiä ja suklaata.

Joulupäivänä K lähti poikaystäväänsä vastaan lentokentälle puolen päivän aikoihin. Minä pyhitin päivän tv-sarjoille, kuten Dracula (2013) ja  Sleepy Hollow ja kääriydyin huopaan koleaa säätä pakoon. Ikävä kyllä en suuressa viisaudessanikaan ollut tajunnut hedelmä- ja suklaaostoksilla ostaa myös seuraavaksi päiväksi ruokaa: kampuksen ruokala oli kiinni ja sää sangen glasgowmainen, joten sain pärjätä puurolla, nutellalla ja nuudeleilla.

Nyt kuitenkin hilpaisen pakkaamaan ja lähden sitten lentokentälle - Thaimaa kutsuu!

Joulu on kerran vuodessa vaan

...Eikä kestäkään kuin 2½kk! Palasin Pohjolaan ja istuskelen täällä vielä pari päivää kouluhommien parissa, kun saan palata Glasuun ja opiskella vielä vähän lisää!

Taiteilimme pikkuveljeni, 6-w, kanssa piparkakkujunan. Hän vastasi koristeluista, rakenteellinen vinous on minun aikaansaannoksiani. Toisella puolella olisi vielä näkynyt hänen kirjoituksiaan - tänä syksynä opittiin lukemaan. Tein myös vanhimman pikkusiskoni, 11-w, kanssa piparkakkukoirankopin. Seuraavalla kerralla tehdään seimi!

Täällä ei ole lunta ja muut on kovin pettyneitä siitä. Itseäni ei oikein haittaa, kun olen jokseenkin tottunut jo tuohon sateiseen säähän :D Suomen syksy on silti pimeämpi, en ole ennen tajunnut. Skotlanti on ympäri vuoden paljon vehreämpi, Suomalainen väriskaala on paljon riisutumpi.

Onnellista joulua kaikille!

Terveisensä tuuli toi

Kuuntelen perinteistä ulkosuomalaisuus-itsenäisyyspäivälistaani ja fiilistelen joulukuun kuudetta. Itsenäisyyspäivä on jostain syystä ollut aina mun suosikkijuhlapyhäni. Silloin ei tarvitse tehdä mitään, kuten ostaa tai vastaanottaa lahjoja. Riittää kun on. Voin olla hyvillä mielin oma angstinen suomalainen itseni, katsella melankolisesti ikkunasta ulos pimeyteen ja polttaa kynttilöitä!
Yritin kyllä äsken katsoa linnan juhlia, kun tiedän monien ulkosuomalaisten pitävän tästä traditiosta kiinni, mutta eipähän se näkynyt ulkomaille! Kenties tähän on niksit tai Areenan asetus on uusi.

Itsenäisyyspäiväni alkoi vähän laiskasti, sillä on vapaapäivä. Nukuin melko lailla puoleen päivään, mistä johtuen sain kiirehtiä. Olin sopinut tapaavani kaverini Inesin yhdeltä Unionilla, jonne lampsimiseenkin menee melkein puoli tuntia. Mentiin syömään kantapaikkaamme Sauchiehall streetillä, jonka jälkeen suoritin jouluostoksia sen verran, että ostin huomisen järjestön joulupäivälliselle Secret Santaan lahjan. Oma kohteeni oli vähän mauton ja hajuton, sillä kuukauden vaivihkaisen tenttaamisen jälkeen en ole saanut hänestä muuta selville, kuin että hän pitää omenamehusta, silloin kun se on vanhempien farmilta. Kävin jopa hänen luonaan ja kyselin kaikesta asunnossa näkemästäni ("Ai, Dark side of Moonin vinyylin kannethan ne siinä. Pidätkö Pink Floydista? Ai et tiedä mistä puhun. Pidätkö ylipäätään musiikista? Ai, et...") ja tulin lopulta siihen lopputulokseen, että ostan vaan jotakin ja että olen tarpeeksi vahva ihmisenä kestämään sen, mikäli hän kovinkin valittaa saamastaan. Joten ostin pullon alkoholitonta (ko. henkilö ei pidä alkoholista) inkivääriviiniä ja kendaman! Kendama on mahtava japanilainen lelu, johon ihastuin jo 17-vuotiaana. Youtuben Nigahiga onnistui kulminoimaan kendaman aika hyvin.

Muuten en osta oikein joululahjoja. Olen varmaan ainoa, joka sanoo näin, mutten myöskään tykkää saada niitä... Jos tarvitsen jotain, ostan mieluummin sen itse kuin että jätän tärkeän hankinnan jonkun toisen vastuulle. Elämäntilanteeni ei myöskään suosi tavaran hamstraamista, minkä takia on hyvä, että olen tällainen antimaterialisti. Viime jouluna, vaikka olin ilmoittanut, että kiitos, käyttäkää rahanne muuhun, sain kuitenkin kaiken maailman koristelautasia ja tyynynpäällisiä. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen siitä, jos saa jotain, mutta mieluummin ottaisin jotain aineetonta vastaan, kuten vaikka elokuvaillan tai vaan kahvituokion. Ei kiitos velvollisuuslahjoja.

Kymmenen päivän päästä suuntaan jälleen Suomeen. Visiittini on alle kaksiviikkoinen, koska halusin kokeilla uudenvuodenviettoa Glasgowssa ja melko pian vuodenvaihteen jälkeen on kokeita. On mukava rauhoittua vähän pyhien jälkeen ennen kuin joutuu stressaamaan koulujuttuja. 

Ghetto spirit

Terveisiä Opiskeluluolasta, Student Villagen sydämestä.

On sinällään ihan sama, että asuu isossa kaupungissa, koska en enää muista, koska olisin viimeksi poistunut kampukselta muualle kuin Aldiin täydentämään muonavarantoja. Muistini on tunnetusti surkea, mutta siitä kun kävin Ulkomaailmassa on siis useampia viikkoja.

Täällä eletään jatkuvassa kiireessä. Tehtäviä pitäisi tehtailla valmiiksi hurjaa vauhtia. Laskeskelin, että tässä kuussa on yhteensä joku 12 deadlinea. Meinasin eka tämän tajutessani saada jonkun hepulin, mutta sitten ryhdistäydyin, kirjoitin päivämäärät tarralapuille ja liimasin seinään. Aina kun jotain on valmiina, yhden lapuista saa repiä pois. Näin tämä sujuu! Enää viisi esseetä, markkinoinnin koe ja markkinoinnin raportti ja joulukuun tehtävät, niin puolentoista kuukauden loma kutsuu! Olettaen siis, että elän edelleen siinä kohtaa. Kirjoitin tällä viikolla kaksi tasoltaan hieman erikoista esseetä ja kuusi analyyttista bibliografiaa. En ole jaksanut pitää enää henkilökohtaista päiväkirjaakaan, koska a. olen iltaisin hyvin väsynyt, enkä siltikään saa nukutuksi ja b. epäilen vahvasti, että nykyisen elämäntilanteeni yksityiskohdat kiinnostavat myöhemmin :D

Ostin lentoliput Suomeenkin, että ilmeisesti vietän siellä jouluni. Lentolippujen hankinnassa oli ongelmia, mutta nyt kun ne on olemassa, helpottaa opiskelua. On jotain, mihin keskittyä. Olin viime joulun Japanissa ja se oli tosi hyvä joulu. Tänä vuonna oletan, että kun laskeudun Tampereen lentokentälle, metsä on puuterilumen peitossa ja kaikkialla on punaposkisia lapsia, jotka leikkivät lumisotaa ja hihkaisevat väliin, että 'Voi juku!'. Olen saattanut kenties vieraantua hieman jo kotimaani joulunvietosta... Tuntuu vähän erikoiselta ja melkein huijaamiselta palata Suomeen noin pitkäksi aikaa näin pian! Vastahan olen ollut täällä kaksi kuukautta ja loman alkaessa kolme. Tuntuu ihan pöhköltä, että loma on niin pitkäkin. Meillä kauppatieteen ihmisillä ei myöskään ole kokeita tammikuussa, joten tämä on oikeasti Loma. En ole tajunnut varautua mihinkään työntekoonkaan, niin edessä saattaa ihan aikuisten oikeasti olla loma.

Piparkakkutaloja viime joululta Japanista. Niitä oli kaksitoista. Juttu lähti siitä, että pidimme naapurustossa jäähyväisjuhlat, koska minä ja arkkiviholliseni kämppis H olimme lähdössä pois. Juhlat kuitenkin epäonnistuivat täydellisesti, koska idioottipomomme oli kutsunut jotain meille tuntemattomia liiketuttujaan talon (ei siis hänen talonsa!) täyteen, niin ettei suurin osa naapuruston mummeleista mahtunut sisään, vaan joutuivat kääntymään pois. Koko ilta meni ihan mönkään ja kämppikseni ja huonetoverini K, joka on edelleen yksi parhaimmista kavereistani, purskahti itkuun. Illan idea oli ollut kiittää naapuruston jäseniä, jotka olivat auttaneet meitä kaikessa tosi paljon, eikä sille ollut alkuunkaan tilaa. Mä hätäännyin, koska olen superhuono tilanteissa kun joku itkee. Yritin sitten kömpelösti lohduttaa K:ta. Sanoin, että viedään kiitokseksi pipareita naapureille (eksoottista).
"Tehdään piparkakkutalo. Hitot, tehdään kokonainen kylä piparkakkutaloja!"
K:ta alkoi naurattaa mun mahtipontisuuteni. Myöhemmin mua hieman hirvitti, koska ootteko koskaan yrittäneet tehdä pipareita ilman uunia ja ihan eri aineksilla? Ei ole ihan helpoin homma! Taikina oli eri väristä kuin mihin olin tottunut ja mikroon mahtui vaan muutama pala kerrallaan. Mikroon, kyllä vain.
Onnistuin kuitenkin jotenkin ja sain talot ehjinä koottuakin ja siinä vaiheessa kenellekään talossa ei ollut epäselvyyttä suomalaisista kirosanoista. Muut saivat sitten koristella. Ne oli aika söpöjä, mahtuivat kämmenelle.

Tykkään leivontahaasteista. Tänä vuonna 5-vuotias pikkuveljeni ilmoitti Skypessä haluavansa, että tehdään piparkakkusilta. Kaksi vuotta sitten tehtiin piparkakkumerirosvolaiva. Karkit sijoitti hän, yksityiskohtiin minä käytin aikaa enemmän kuin kehtaan myöntää.

Veljeni on kasvanut siinä uskossa, että sisko kyllä toteuttaa kaiken, mitä hän sattuu pyytämään... Tämä oli vielä ihan ok silloin kun hän halusi synttärikakuksi tiikerin tai seuraavana vuonna auton, mutta kun hän pyysi robottikakkua, joka kävelisi ja puhuisi, jouduimme käymään syvällisen keskustelun fysiikan ja kakkujen laeista. Tai kun tein hänelle origameja! Alkuun lentokoneet ja eläimet riittivät, mutta sitten olisi pitänyt tehdä Kuolontähti tai edes avaruusalus, jolla olisi kunnolliset laskeutumistelineet.

Avauduin tässä joku päivä kämppikselleni I:lle, että me asutaan ghetossa. 'Miten niin?' kysyi hän. Tuntui hieman hölmöltä joutua edes perustelemaan, musta ghettoutemme on ilmiselvää! Esimerkiksi naapurirakennuksessa oli pippalot ja ne heitti porukalla sieltä ikkunasta vessanpytyn alas! Me asutaan opiskelijakylän halvimmassa asuntolassa, joka sattuu olemaan kaikista isoinkin - ghetot ovat tunnetusti täynnä köyhiä. Asunnossamme on viisi ulkomaalaista ja yksi skotti, eli mamuja täynnä! Porukka on sen mukaista. Kalliimmissa asuntoloissa on hissit ja erikseen postilokerot! Meidän rappuun kun tulee postia, se on yhdessä iloisessa läjässä alakerrassa! Sieltä saa sitten etsiä omansa ja ottaa vaikka naapurinkin postin mukaansa, jos on uteliaalla päällä. Aussikaverini lähetti minulle hurmaavan postikortin alastomasta miespuolisesta henkilöstä ja siinä kohtaa kun minä sain sen käsiini, jokainen rapussa oli jo nähnyt sen.
Meillä tuossa käytävällä on joku koittanut ilmeisesti silittää vaatteitaan, koska kokolattiamatossa on pari silitysraudan muotoista kärähtänyttä kohtaa. Keittiö + olohuone on aika minimaalinen, kun miettii, että se on tarkoitettu kuudelle ihmiselle. Siksi onkin hämmentävää, että ykköskerroksen asunnossa on aina bileet! Miten niille mahtuu sinne porukkaa? Makasin tiistaiyönä rättiväsyneenä sängyssä, saamatta unta, ja sitten alakerrasta alkaa kuulua vaimeana Gangnam Style ja porukan äänet, kun ne laulaa, että "O-o-o-oppa gangnam style".

I on nauranut ghettojuttua jo kohta viikon... M:n ja PO:n mielestä se ei ollut yhtään hauskaa, eikä tämä paikka todellakaan ole mikään ghetto! Ettäs tiedätte!