On sinällään ihan sama, että asuu isossa kaupungissa, koska en enää muista, koska olisin viimeksi poistunut kampukselta muualle kuin Aldiin täydentämään muonavarantoja. Muistini on tunnetusti surkea, mutta siitä kun kävin Ulkomaailmassa on siis useampia viikkoja.
Täällä eletään jatkuvassa kiireessä. Tehtäviä pitäisi tehtailla valmiiksi hurjaa vauhtia. Laskeskelin, että tässä kuussa on yhteensä joku 12 deadlinea. Meinasin eka tämän tajutessani saada jonkun hepulin, mutta sitten ryhdistäydyin, kirjoitin päivämäärät tarralapuille ja liimasin seinään. Aina kun jotain on valmiina, yhden lapuista saa repiä pois. Näin tämä sujuu! Enää viisi esseetä, markkinoinnin koe ja markkinoinnin raportti ja joulukuun tehtävät, niin puolentoista kuukauden loma kutsuu! Olettaen siis, että elän edelleen siinä kohtaa. Kirjoitin tällä viikolla kaksi tasoltaan hieman erikoista esseetä ja kuusi analyyttista bibliografiaa. En ole jaksanut pitää enää henkilökohtaista päiväkirjaakaan, koska a. olen iltaisin hyvin väsynyt, enkä siltikään saa nukutuksi ja b. epäilen vahvasti, että nykyisen elämäntilanteeni yksityiskohdat kiinnostavat myöhemmin :D
Ostin lentoliput Suomeenkin, että ilmeisesti vietän siellä jouluni. Lentolippujen hankinnassa oli ongelmia, mutta nyt kun ne on olemassa, helpottaa opiskelua. On jotain, mihin keskittyä. Olin viime joulun Japanissa ja se oli tosi hyvä joulu. Tänä vuonna oletan, että kun laskeudun Tampereen lentokentälle, metsä on puuterilumen peitossa ja kaikkialla on punaposkisia lapsia, jotka leikkivät lumisotaa ja hihkaisevat väliin, että 'Voi juku!'. Olen saattanut kenties vieraantua hieman jo kotimaani joulunvietosta... Tuntuu vähän erikoiselta ja melkein huijaamiselta palata Suomeen noin pitkäksi aikaa näin pian! Vastahan olen ollut täällä kaksi kuukautta ja loman alkaessa kolme. Tuntuu ihan pöhköltä, että loma on niin pitkäkin. Meillä kauppatieteen ihmisillä ei myöskään ole kokeita tammikuussa, joten tämä on oikeasti Loma. En ole tajunnut varautua mihinkään työntekoonkaan, niin edessä saattaa ihan aikuisten oikeasti olla loma.
Piparkakkutaloja viime joululta Japanista. Niitä oli kaksitoista. Juttu lähti siitä, että pidimme naapurustossa jäähyväisjuhlat, koska minä ja arkkiviholliseni kämppis H olimme lähdössä pois. Juhlat kuitenkin epäonnistuivat täydellisesti, koska idioottipomomme oli kutsunut jotain meille tuntemattomia liiketuttujaan talon (ei siis hänen talonsa!) täyteen, niin ettei suurin osa naapuruston mummeleista mahtunut sisään, vaan joutuivat kääntymään pois. Koko ilta meni ihan mönkään ja kämppikseni ja huonetoverini K, joka on edelleen yksi parhaimmista kavereistani, purskahti itkuun. Illan idea oli ollut kiittää naapuruston jäseniä, jotka olivat auttaneet meitä kaikessa tosi paljon, eikä sille ollut alkuunkaan tilaa. Mä hätäännyin, koska olen superhuono tilanteissa kun joku itkee. Yritin sitten kömpelösti lohduttaa K:ta. Sanoin, että viedään kiitokseksi pipareita naapureille (eksoottista).
"Tehdään piparkakkutalo. Hitot, tehdään kokonainen kylä piparkakkutaloja!"
K:ta alkoi naurattaa mun mahtipontisuuteni. Myöhemmin mua hieman hirvitti, koska ootteko koskaan yrittäneet tehdä pipareita ilman uunia ja ihan eri aineksilla? Ei ole ihan helpoin homma! Taikina oli eri väristä kuin mihin olin tottunut ja mikroon mahtui vaan muutama pala kerrallaan. Mikroon, kyllä vain.
Onnistuin kuitenkin jotenkin ja sain talot ehjinä koottuakin ja siinä vaiheessa kenellekään talossa ei ollut epäselvyyttä suomalaisista kirosanoista. Muut saivat sitten koristella. Ne oli aika söpöjä, mahtuivat kämmenelle.
Tykkään leivontahaasteista. Tänä vuonna 5-vuotias pikkuveljeni ilmoitti Skypessä haluavansa, että tehdään piparkakkusilta. Kaksi vuotta sitten tehtiin piparkakkumerirosvolaiva. Karkit sijoitti hän, yksityiskohtiin minä käytin aikaa enemmän kuin kehtaan myöntää.
Veljeni on kasvanut siinä uskossa, että sisko kyllä toteuttaa kaiken, mitä hän sattuu pyytämään... Tämä oli vielä ihan ok silloin kun hän halusi synttärikakuksi tiikerin tai seuraavana vuonna auton, mutta kun hän pyysi robottikakkua, joka kävelisi ja puhuisi, jouduimme käymään syvällisen keskustelun fysiikan ja kakkujen laeista. Tai kun tein hänelle origameja! Alkuun lentokoneet ja eläimet riittivät, mutta sitten olisi pitänyt tehdä Kuolontähti tai edes avaruusalus, jolla olisi kunnolliset laskeutumistelineet.
Avauduin tässä joku päivä kämppikselleni I:lle, että me asutaan ghetossa. 'Miten niin?' kysyi hän. Tuntui hieman hölmöltä joutua edes perustelemaan, musta ghettoutemme on ilmiselvää! Esimerkiksi naapurirakennuksessa oli pippalot ja ne heitti porukalla sieltä ikkunasta vessanpytyn alas! Me asutaan opiskelijakylän halvimmassa asuntolassa, joka sattuu olemaan kaikista isoinkin - ghetot ovat tunnetusti täynnä köyhiä. Asunnossamme on viisi ulkomaalaista ja yksi skotti, eli mamuja täynnä! Porukka on sen mukaista. Kalliimmissa asuntoloissa on hissit ja erikseen postilokerot! Meidän rappuun kun tulee postia, se on yhdessä iloisessa läjässä alakerrassa! Sieltä saa sitten etsiä omansa ja ottaa vaikka naapurinkin postin mukaansa, jos on uteliaalla päällä. Aussikaverini lähetti minulle hurmaavan postikortin alastomasta miespuolisesta henkilöstä ja siinä kohtaa kun minä sain sen käsiini, jokainen rapussa oli jo nähnyt sen.
Meillä tuossa käytävällä on joku koittanut ilmeisesti silittää vaatteitaan, koska kokolattiamatossa on pari silitysraudan muotoista kärähtänyttä kohtaa. Keittiö + olohuone on aika minimaalinen, kun miettii, että se on tarkoitettu kuudelle ihmiselle. Siksi onkin hämmentävää, että ykköskerroksen asunnossa on aina bileet! Miten niille mahtuu sinne porukkaa? Makasin tiistaiyönä rättiväsyneenä sängyssä, saamatta unta, ja sitten alakerrasta alkaa kuulua vaimeana Gangnam Style ja porukan äänet, kun ne laulaa, että "O-o-o-oppa gangnam style".
I on nauranut ghettojuttua jo kohta viikon... M:n ja PO:n mielestä se ei ollut yhtään hauskaa, eikä tämä paikka todellakaan ole mikään ghetto! Ettäs tiedätte!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti