Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Internet friends

Kävin eilen shoppailemassa, koska en ole onnistunut tässä syksyn mittaan ostamaan uusia vaatteita.

Tai oikeastaan koko vuoden mittaan... Oon ehkä surkein kuluttaja ikinä. Talous joutuisi perikatoon, jos kaikki olisivat yhtä niuhoja rahankäytön kanssa, kuin minä. Nyt kuitenkin pistin tuulemaan, että voin sitten ylihuomenna Suomessa esitellä brittiläistä muotia. Jos joku kommentoi vaatevalintojani oudoiksi, voin aina sanoa, että "Joo, et sä varmaan ymmärräkään tätä. Älä huoli, kyllä tää tyyli rantautuu Suomeen varmaan viimeistään ensi vuonna."
Tuinkin erilaisia lapsityövoimaa käyttäviä vaateketjuja sadan punnan edestä! Kolmet housut, kaksi paitaa, neljä vyötä, kaulakoru, bolero, neljä mekkoa yms. En ymmärrä mitä ihmiset tuskailee pikkujoulumekkojen kanssa. Jos olisin suonut sen itselleni, olisin ostanut varmaan kahdeksan eri mekkoa! Kun en osannut päättää, että musta vai sininen, ostin molemmat, hokien itselleni, että "Ansaitsen tämän. Ja ehkä tuonkin.". Vaatevarastoni tuplaantui kertaheitolla, mikä kuvannee aiempaa surkeaa tilannetta komerolla. Mua on alkanut ärsyttää viime aikoina, kun olen miettinyt pakkaamista ja sitä, että jotkut mun vaatteista on sellaisia, jotka olen tyyliin ostanut Japanissa, vienyt Suomeen, vienyt takaisin Japaniin, takaisin Suomeen ja sitten tuonut mukanani tänne. Mustilla Uniqlon farkuillani on varmaan ihan järkyttävä hiilijalanjälki!

Huomenna pitää tehdä mathstat-koe ja sitten olen vapaa. Sisältää matematiikkaa ja exceliä. Aioin tehdä sen jo tänään, mutta kun tuossa puolenpäivän aikaan avasin excelin ensimmäistä kertaa elämässäni, tajusin tarvitsevani hieman lisäaikaa. Huomiseen mennessä olen varmaan ihan pro! (juu, en usko tätä itsekään)

Jouluksi kotiin on aika jees ajatus, vaikka viihdynkin täällä tosi hyvin. Vielä ei ole tullut koti-ikävä/kulttuurishokki-iskua. Marraskuu oli ihan kamala opiskelumäärän takia, mutta koska tuska oli yhteinen muiden kurssilaisten kanssa, ei se musertanut. Tykkään muutenkin kampuselämästä ja opiskeluhengestä. Loistava esimerkki siitä on Spotted: Strathclyde Uni Library. Fabosivu, jonne saa jättää nimettömiä viestejä kampukselta. Vastaavia sivuja on ilmestynyt pienen ajan sisässä vissiin joka yliopistolle tässä maassa :D
Esimerkkiviesti:
To the guy on the computers on Level 2 with his arse hanging out, I've been trying to throw smarties in for 5 minutes #Procrastination
Löytyy rivoja rakkaudentunnustuksia, törkeitä huomautuksia ja kansaa yhdistävää vihaa! Osa tunnustuksista on varmaan feikkejä, mutta kaikki niitä tuntuu seuraavan melkein pakkomielteisesti. Kirjastossa käymisestä tuli kerta heitolla paljon vakavampi teko. Pitää valita vaatteet jne hyvin ja esiintyä edukseen. Kun istuin tänään yhdessä tietokonelabroista excelmajaani pitäen, kaikilla oli tuo sivu auki ja aina kun jotain yllättävää tapahtui, kaikki muuttuivat hyvin epäluuloiseksi.
Katseleeko joku juuri nyt minua? Teenkö jotain väärin? Isoveli valvoo!

perjantai 7. joulukuuta 2012

Leipää ja piimää vaan.

Yksi vaikea asia muille maille muutossa on elintarvikkeet.

Kun menee kauppaan, siellä ei välttämättä ole mitään tuttua ja se on hankalaa! Olen nyt päässyt jo onneksi yli alun hämmennyksestä, että mitä täällä kuuluu syödä ja pärjään ostoksilla vallan mainiosti. Sama ruokavalio kun mihin totuin Suomessa ei onnistu täällä ja lienee sanomattakin selvää, että japaniruokavaliokaan ei onnistu. Mulla ei ole täällä äitiä opettamassa, että mitä syödään aamiaiseksi ja mitä illalliseksi ja television mukaan mun pitäisi syödä joko hyvin ruskeita aterioita tai sitten tuorejuustoa kahden kanafileen välissä. Olen ruokasnobi, eikä mulle kelpaa valmisateriat. Ei mikään mauton. Teen siis ruokaa pakkaseen ja sitten teen nopeita aterioita jääkaapin antimista. Olen penninvenyttäjä ja siksi Aldissa käyminen on kuin runoutta. Ai säästin tänään neljäkymmentä penniä? Jihuu! \o/

Elintarvikkeita, joita kaipaan Suomesta:

1. Puolukkahillo, mummun tekemä. Saa tylsimmänkin ruuan maistumaan hienolta.
2. Puuroriisi. Ei riisipuuron, vaan riisinkeittämisen vuoksi. En onnistu täkäläisten riisien kanssa.
3. Tee. Joo, täällä myydään paljon teetä ja sitä ilmeisesti juodaankin jos jonkin verran, mutta se on teollista tiskivettä! Varmasti jossakin myydään 'kunnon' teetäkin vähän kalliimmalla, mutta vielä en ole huomannut. On jotenkin yllättävää, että Suomi on (valikoiman kannalta) aika hyvä teemaa ja edullinenkin vielä. Go Forsman!
4. Leipävalikoima. Jokainen ulkomaille muuttava kaipaa kotimaansa leipää, ihan sama mistä kotoisin! (olettaen että kotona syödään leipää...)

Elintarvikkeita, joita kaipaan Japanista:

1. SOIJA. Jos luulin soijakastikkeen ostamisen olevan tuskallista Kotimaassa, täällä se on ihan kamalaa. Se, mitä mulla on nyt kaapissa on ihan järkyttävää kuravelliä. Tää oli masentava takaisku, varsinkin kun en voi purnata asiasta oikein kenellekään... Jos ei ole maistanut kunnon soijaa, täällä myytävän litkun epämiellyttävyyttä tuskin huomaa.
2. Majoneesi. Yllättävää, mutta maailman paras majoneesi on japanilaista. Se myydään pehmeissä pulloissa, joissa on alastoman vauvan kuva ja sillä voi pursottaa kauniita kuvioita.
3. Currykuutiot. Mulla on onneksi vielä jäljellä kahteen satsiin karria... Koska riisi on osoittautunut riisinkeittimelläkin liian vaativaksi, syön udonin tai soban kanssa. Joskus leivän.
4. Riisi.

Elintarvikkeita, joita rakastan täällä:

1. Sienet. Tuoreet herkkusienet ei ole pahan hintaisia, niin popsin niitä neljänneskilon viikossa.
2. Vihannekset. Valikoima on vähän erilainen, mikä on jännää! Rakkauteni täällä on ollut butternut squash-kurpitsat. Rakastan kurpitsaa ja se on harmillisen kallista Suomessa.
3. Sipsit pikkupakkauksissa. Täällä ei ole dippikulttuuria, niin sipseissä on tarpeeksi makua jo sinällään. Viime vuonna Heathrown lentokentällä ostin paahdettu karitsa&minttu -makuisen sipsipussin vähän kummastellen. Ostan kerran viikossa aina jonkun mahdollisimman omituisen maun sipsipakkauksen. Mallassipsit on vielä kokematta, mutta esimerkiksi thai chicken ja kaiken maailman viinietikkayhdistelmät on maistettu.
4. Ananas-kookosmehu!!! Tätä löytyy toki muistakin maista, mutta harvemmin Suomesta tai Japanista. Ananas-kookos-banaanimehua ei lasketa, se on kamalaa. Kun näin sitä Tescon hyllyssä olin että halleluja, tänne muutto oli oikea päätös.

Näitä listoja voisi jatkaa vaikka kuinka pitkiksi, mutta yritän nyt yleisen hyvän vuoksi rajoittaa.
Loppuun vähän tuote-esittelyä:



Mallaskaakao. Kevyesti oluenmakuinen suklaajuoma, why not?


Eikö olekin ihana pakkaus? Pahoittelen kuvanlaatua. Vaikka opiskelen markkinointia ja mun tulisi siis olla tällaisten houkuttimien yläpuolella, ostin paketin, vaikka en ole varmaan koskaan pitänyt mistään Twiningsin teelaaduista. Tämä ei ollut poikkeus! Ei tuo nyt suoranaisesti ole pahaakaan, mutta ihan sama miten hauduttaa, laventeli ei maistu missään. Itse asiassa mikään ei maistu miltään.

Joo, olis mulla oikeasti vähän tähdellisempääkin tekemistä, mutta kun prokrastinaatio. Ensi viikolla jo Suomeen! Hankala hahmottaa koko asiaa, kun olen ollut täällä vasta niin vähän aikaa. Aion raahata takaisin mukanani ruissipsejä ja sitä puuroriisiä ja.. ja.. kaikkea vaan laukun täydeltä!

tiistai 4. joulukuuta 2012

Maa on niin kaunis

Ensilumi satoi ja suli. En laita kuvaa, koska olette kenties joskus nähnyt lunta.

Oon täällä tässä pohdiskellut monenlaista.

Lukukausi lähenee loppuaan, niin kerrankin meidän ei tarvinnut tehdä MDP:tä varten kolmea esseetä tai jotain muuta yhtä mukavaa. Sen sijaan keskusteltiin luokassa aika henkilökohtasista asioista, omista heikkouksista ja vahvuuksista (á la SWOT-analyysi). Oli hyvä tunnelma. Sitten jokasen ryhmän piti tehdä jostakin jäsenestään "elämänkartta". Hävisin surkean unettoman yöni jälkeen kivi-sakset-paperissa niin sulavasti, että muita nauratti. Mä en tiedä onko tää suomalainen juttu vai japanilainen juttu vai vaan minä, mutta musta on noloa puhua itsestäni isolle joukolle ihmisiä. Siksi oon varmaan aina ollut niin kehno esitelmänpitäjäkin. Jos puhumassa olen ihan minä vaan, eikä mikään roolihahmo, olo on heti kiusallinen. Mun elämänkarttaani kerättiin siis elämäni käännekohtia tai vaan vaiheita sun muita, jotka selittäisi, että miksi olen tässä tänään. No oletettavasti mun karttani oli hyvin erilainen kun muiden. Mietin ensin, että johtuuko se siitä, että olen kolme vuotta vanhempi kuin valtaosa luokasta. Ei oikeastaan. Varoitus, sentimentaalista löpinää tiedossa!

Lähdin ekaa kertaa ulkomaille yksin 15-vuotiaana. Kuukauden kielimatka Maltalla, rippirahat mukana! Olin haaveillut siitä heti seiskaluokalta, kun näin kielimatkamainoksen jossain lehdessä. Mä olin lapsena (okei, edelleen) romanttinen olento, joka haaveili fantastisista seikkailuista ja kaukaisista maista. Mulla ei ollut samanmielisiä kavereita, joten lähdin yksin. Muistan, kun jännitin matkaa ja olin ihan varma, että katkaisisin jalkani tai jotain ennen sitä, koska mulle ei voinut vaan käydä niin hyvin, että pääsisin jonnekin lämpimää ulkomaille niin pitkäksi aikaa. Vietin siihenastisen elämäni onnellisimmat muutama viikkoa Maltalla. Ystävystyin, opin uutta elämästä ja itsestäni. Kun palasin Suomeen, kieltäydyin hyväksymästä, että tää oli nyt tässä. Halusin lisää! Haave vaihto-oppilasvuodesta heräsi siinä kohtaa. Säästin rahaa tekemällä kesätöitä sellaisissa tuottavissa laitoksissa, kuin puhelinmyyntifirmat... Mulla oli tavoite!
Mietin kolmen eri maan välillä. USA, Saksa ja Japani. Amerikka, koska serkkuni oli sieltä. Saksa, koska halusin oppia kielen, mutta itse maa tuntui kovin läheiseltä kun on kerran Euroopassa. Amerikan hyöty kanssa epäilytti, koska puhuin jo kielimatkallani tosi hyvää englantia. Lopulta tajusin, että jos jonnekin lähtee, kannattaa lähteä kauas. Ja että jos aikoo kärsiä koti-ikävää ja kulttuurishokkia, kannattaa varmistaa, että siihen on kunnolla aihetta! Japani kuulosti vaikealta ja eksoottiselta paikalta ja olisi muuten tosi kätevää, jos voisi katsoa animea ilman tekstityksiä!

Itse hakemuksiin (hain melkein jokaiselle vaihto-oppilasjärjestölle, halusin varmistaa pääsyn ykkösvaihtoehtooni) satuilin kaikkea kiinnostuksesta perinteistä kulttuuria kohtaan ja bla bla bla. Pääsin lähtemään lukion kakkosvuonna syksyllä, koska joku muu oli perunut paikkansa. Saavuin Tokioon illalla, ukkosmyrskyn vallitessa. Satoi vettä ja näin taksista pimeässä hohtavan scifikaupungin. Kaikki oli korkeaa, tiet meni monissa tasoissa. Isäni oli joutunut lähtöaamunani sairaalaan sairauskohtauksen takia, joten olin lievästi sanottuna sekaisin ja paniikissa. Suurin kulttuurishokkini Japanissa oli, että kaikki tosiaan ovat aasialaisia. Kyllähän sen nyt tiesi etukäteen, mutta oli eri asia itse nähdä, että hitto, kaikki on oikeasti mustatukkaisia ja, no, japanilaisia!

Mulla ei ollut minkäänlaista ennakkokuvaa Japanista ja vaikka olisi ollutkin, Sapporo tuskin olisi täyttänyt sitä. Kuutiotalojen täyttämä pohjoinen miljoonakaupunki, jossa lunta satoi talvella metritolkulla. Mut puettiin koulupukuun, lykättiin lukioon ja siinä sitten selviydyin kymmenen sanan sanavarastollani! Mua ei onneksi masentanut oma osaamattomuuteni, koin sen lähinnä haasteena ja todellakin halusin oppia kielen ja sopeutua uuteen kotimaahani. Rakastuin palavasti naginataan, opin vaivihkaa hieman japanilaisemmaksi ja luin tolkuttomasti sarjakuvia. Olin tottunut lukemaan paljon kirjoja Suomessa ja kun se ei nyt onnistunut, luin mitä osasin. Väitin alusta saakka osaavani japania ja kysyin sitten ne kolme kysymystä, mitä osasin. Vieressäni istunut tyttö katsoi mua vähän huolissaan ja päätti ottaa mut vastuulleen. Ja on edelleen paras kaverini. Koin niin paljon ihmeellistä vaihtovuoteni aikana, että kun loppu koitti, itkin sydän särkyneenä taaksejäävää aikaa ja olin hirvittävän kiitollinen, että mulla oli muistoja niin hienosta ajasta.

En oikein sopeutunut Suomeen sen jälkeen, yrittämisestä huolimatta. Lukio piti käydä loppuun, mutta elämä sen jälkeen oli hyvin auki. Mulla on fantastinen kaveripiiri ja pikkusisarukseni, mutta siihen kaikki hyvä tuntui loppuvan. Kun kirjoitin sitten viime vuonna vihdoin ylioppilaaksi, sattui Fukushiman ydinturma ja maanjäristys. Kirjoitukset oli käynnissä, mutta mä olin valmis hyppäämään lentokoneeseen. Mulla on ikävä kyllä joku sankarigeeni, joka ajaa radikaaleihin reaktioihin. Odotin kuitenkin kiltisti, että olin kirjoittanut ylioppilaaksi, kävin jossakin pääsykokeissakin, mutta halu takaisin Japaniin oli nyt entistä sietämättömämpänä mielessä. Kun sain tietää, etten päässyt ykkösvaihtoehtoihini, mulla oli jo suunnitelma vapaaehtoistyöhön lähdöstä. Ensin piti lähteä Fukushimaan, mutta koska kaikki nosti siitä sellaisen hulabaloon, taivuin viimein ja lähdin Minamatan kaupunkiin sen sijaan kolmeksi kuukaudeksi.

Vaikka välissä oli kulunut 2½ vuotta ja luulin unohtaneeni koko kielen ja vähintäänkin käytöstavat, olin heti kotona. J-maa ei ollut enää vieras paikka, vaan tuttu ja oma. Oli kun en olisi koskaan lähtenytkään. En tietoisesti muistanut mitä tehdä missäkin tilanteessa tai mitä kuului sanoa, mutta oikea käytös kumpusi selkärangasta. Oli hassua seurata jotenkin vieraana omaa käytöstä. Mistä osasin kaikki nämä jutut? Vapaaehtoisaikanani koin jälleen monenlaista raskasta koettelemusta ja kaikenlaista hurjaa ja huikeaa. Aloin pohtimaan tulevaisuutta, kun tajusin tarvitsevani koulutuksen. Opiskelu Suomessa ei tuntunut omalta, kun olin jo kerran feilannut pääsykokeet. Rakastan Suomea ja olen vannoutunut fennomaani, mutta olin happamana hyväksynyt, että ehkä kuulun muualle.
Selasinkin siis kaikenlaisia maita ja vertailin, että missä sitä nyt sitten opiskelisi. Eurooppa ei tullut ensin edes mieleen, mutta kun tajusin pystyväni opiskelemaan ilmaiseksi tai vähintäänkin edullisesti EU:ssa, mieli muuttui nopeaan. Mietin eka Irlantia, mutta sitten luin jostain, että Skotlannissa ei kanssa tarvi maksaa lukukausimaksuja. Rakastuin kuviin linnoista ja mietin, että olis aika Harry Potter. Olin lentänyt Japaniin Heathrown kautta ja mietin silloin lentokentällä, että olisipa kiva, jos olisi aina näin, että ihmiset olisi niin erinäköisiä ja -värisiä, ettei kukaan erottuisi joukosta. Valitsin mielenkiintosen ja jokseenkin hyödyllisen oloisia kursseja, kyhäsin kokoon hakemuksen, pyysin suosituksia Facebookissa entiseltä englanninopettajaltani ja laitoin paketin menemään. Olin jo Suomessa kun offereita sitten tuli. Viidestä yliopistosta kolme teki jonkinmoisen tarjouksen. Valitsin Strathclyden, maksoin kielikokeesta, ostin liput ja muutin jälleen maahan, jossa en ollut koskaan käynyt.

Muut tuijotti mua vähän suu auki kun kerroin tämän. Ei kai se nyt mitään niin ihmeellistä ollut, mutta kun muut olivat asuneet samassa kaupungissa koko elämänsä ja yhden tyypin elämän käännekohta oli, kun se sai hammasraudat pois, niin saatoin hieman erottua joukosta. Tietenkin Suomessa tapahtui väleissä kanssa kaikenlaista kummallista ja ihanaa, mutta en kehdannut kuitenkaan puhua yhtä henkilökohtaisista asioista kuin mitä muut.
Nyt lopetan tän mietiskelyn ja painun pyykkitupaan. Loppuun pari japanikuvaa.




lauantai 1. joulukuuta 2012

Keep calm and ceilidh on!

Intouduin sitten kuitenkin jättämään kampuksen toistamiseen marraskuussa. Hurraa, elämää!

Olin juuri tullut takaisin stressinpurkutreenistä kuntosalilta, kun kaverilta tulee viesti, että tänään olis ceilidh, tuutko mukaan. Olin jo tosi väsynyt pitkästä aikaa kuntosalilla käynnin jälkeen ja tiesin, et ceilidh on treeni jo sinällään, mutta koska tais olla neljäs tai viides kerta kun kyseinen tyyppi mua ulos pyysi, en kehdannut enää kieltäytyä. Aikaisemmilla kerroilla oon ollut, että "Joo, ei pysty kun on niin paljon näitä kouluhommia." mikä oli ihan totta. Sitten kaveri oli tekstannut mulle, mutta "Joo, hukkasin mun kännykkäni.". Nää kuulosti niin säälittäviltä tekosyiltä omaankin korvaan, että päädyin pakottautuun mekkoon ja meikkeihin ja ulos! En ikinä saa laajaa kaveripiiriä tällä menoa...

Ceilidh on siis perinteiset skottitanssit ja eiliset järjestettiin St. Andrewsin päivän kunniaksi. Tässä kuva aiheen havainnollistamiseksi:

Nää oli nyt kolmannet tai neljännet joihin osallistuin tässä alle kolmen kuukauden aikana. En tiedä käykö normaalit ihmiset näin usein tanssimassa, vai onko mun kohdalle vaan osunut noita ja seurueita. En todellakaan ole mikään tanssija ja joudun laskemaan askelia alusta loppuun tutuissakin tansseissa. Nyt on vähän helpottanut kun on käynyt useammissa niin sitä muistaa jo vähän askelia. Ja sitten eilen tanssittiin Virginia reeliä, joka on tuttu vanhojen tansseista. Meitä oli hauska seurue, josta tunsin etukäteen juuri sen yhden, joka mut kutsui (tai olin tavannut hänetkin tyyliin kerran). Kaikki oli ranskalaisia, mutta koska osaan sanoa 'Oui oui' ja 'no no no', sopeuduin hyvin joukkoon! Näillä näkymin olen jättämässä kampuksen tänäänkin, herranjestas sentään, saman seurueen tiimoilla. Olivat kaikki joko mun ikäisiä tai vähän vanhempia, mikä oli aika jees. Lupasivat, että puhun sujuvaa ranskaa vuoden lopussa.

Olin illan lopussa ihan rättiväsynyt ja luulin pyörtyväni Suureen 150:n portaan portaikkoon. En saanut tansseissa huoahtaa kun yhden vuoron, niin lopussa pysyin tuskin pystyssä. Kunpa olisin tiennyt tästä ohjelmanumerosta ennen ketutuksenpurkutreeniäni... Tänään kun heräsin niin joka paikka kyllä tuntui. Mutta mitäpä tuosta kun kivaa oli :D

ps. Meillä on täällä ghettossa M:n huoneessa jotain vesivahingon tapaista. Kenties joudumme evakkoon?