Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

torstai 19. marraskuuta 2015

The apprentice, you're (not) hired!

Tällä viikolla mokasin. Nimittäin työhaastattelussa.

Sellaisen työn haastattelussa, joka oli kuin minulle kirjoitettu. Sellaisen työn haastattelussa, johon haki 1000 ihmistä ja noin kymmenen pääsi haastateltavaksi. Sellaisen työn haastattelussa, jonka haastattelijat siirsivät matkustusaikatauluaan toiselle puolelle maailmaa minun takiani.

On vähän toivoton olo.

Luulin valmistautuneeni huolella. Tiesin, että haastattelu olisi luultavasti kaksikielinen (jap-eng), joten kävin läpi haastattelukysymyksiä molemmilla kielillä. Aloitin valmistautumisen kaksi viikkoa etuajassa. Valitsin edellisenä päivänä vaatteet. Heräsin neljä tuntia haastattelua ennen, että olisi aikaa laittautua.

Luonnollisestikaan en saanut unta edellisen yönä. Valvoin melkein kolmeen, mikä jätti yöunet sinne neljän tunnin hujakoille. Kävin suihkussa, söin aamiaista ja puin vaatteita päälle. Valitsemani mekko oli jotenkin maagisesti käynyt liian suureksi ja näytti kiusalliselta ylläni! Ei se mitään, pistin hameen ja puseron. Meikattuani huomasin, että hameessa oli iso, valkea tahra, joka ei lähtenyt pois. Hitto. Seuraava vaihtoehto oli mustat housut - mutta ne olikin rispaantuneet oikein näyttävästi! Samalla kuuntelin haastattelukysymyksiä, yritän olla panikoimatta. On toiset housut, mutta hitto ne onkin rypyssä! Ei ole silitysrautaa. Mitä muuta mulla on kaapissa? Valkoinen, liehuva kukkahame tai mustat pillifarkut.... Voihan v. Ehkä kaikki huomaavat vain bleiserini ja mahtavan meikkini?

Valitsin farkut ja se on varmaan se kohtalokas virhe, josta kaikki lähti vierimään alamäkeä.

Junassa silmäni alkoivat vuotaa ja jouduin korjailemaan meikkiäni. Saavuin Edinburghiin melkein tunnin etuajassa ja hypin edestakaisin hermostuneena. 20 minuuttia ennen tapaamisaikaa menin paikan päälle odottamaan. Juna-aseman vieressä olevan Starbucksin eteen. Koska mulla ei ole Hongkongin jäljiltä kunnon päällystakkia, värisin bleiseri ylläni, fleecetakki käsivarrelle käärittynä.

Kun kello löi 11, tuli soitto. Missä olen? Haastattelijat olivat nimittäin kävelleet ohitseni, kiinnittämättä minuun mitään huomiota!

Ei paniikkia. Minua tervehti kaksi komeaa nuorta miestä, joiden puvut, huivit ja päällystakit sopivat sävy sävyyn. Haastattelu oli puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi. Japaninkielinen osio alkoi hyvin. Kuulostin rikkaalta, keski-ikäiseltä kotirouvalta. Loistavaa! Sitten alettiin puhumaan asioista, joihin sanavarastoni ei riittänyt, ja yhtäkkiä kotirouvan tilalle vaihtui koulunsa keskeyttänyt, karski pimeä mamutaksikuski. Kädet tärisi. Englanninkielinen osio alkoi myöskin hyvin, mutta pian pääni löi tyhjää! Vastaukseni oli ihan typeriä, ja haastattelijaa harmitti. Hän oli hyvin kiinnostunut ja vakuuttunut CV:stäni, mutta oli selvää, etten ollut kovin vaikuttava paikan päällä. Kaksikielisyys julkisella paikalla alkoi hämmentää ja niin vain vastaukseni lipsuivat johonkin kahden kielen välimaastoon.

Kysyin kysymyksiä, yritin olla rento. Ketään ei kiinnostanut opintoni. Haastattelijat olivat mukavia, mutta tähdensivät, että heidän tehtävänsä on löytää joku yrityksen imagoon sopiva. Kyseessä on kauneusalan yritys. Tunsin, kuinka hiki valutti meikkiä kohti leuanpäätäni. Sanoimme käsipäivät ja kiitokset. Toinen haastattelijoista kohteli minua kuin ketä tahansa japanilaista, mikä lohdutti hieman. Toinen katsoi käsivarrellani taiteltuna olevaa fleeceä, kiinnitti huomiota nuhjuiseen kännykkäkuoreeni. Pidättelin punastumistani junaan saakka.

Ehh. En varmaan ikinä saa yhtä mahtavaa haastattelukutsua, tai vaikka saisin, varmaan mokaisin senkin. Oli ihan käsittämätöntä, että mulla ei ollut mitään sopivaa päällepantavaa, vaikka mietin juuri pari päivää ennen, että onneksi ostin kesällä niin paljon toimistovaatteita, että nyt ei tarvitse.

Ugh. No toisaalta, ehkä tässä huolimattomuudessani paljastui, että mä en ole ihan sieltä sopivammasta päästä kauneusalan yrityksiin... Kaksikielinen haastattelu oli myös yllättävän vaikeaa. Jotenkin englannin puhumisestakin tuli kömpelömpää, vaikka se on kuitenkin ollut pääkieleni jo monta vuotta. Englantilainen haastattelija ei edes kuullut aksentistani, että olen ulkomaalainen!

Oi voi, voin vaan sanoa, että tämä haava ei lopeta kirvelyään pitkään aikaan!


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kun vain pitkä on tie

Mun yliopistourani on mennyt melko lailla näin:

Ekana vuonna vähän katteltiin. Oli paljon kursseja, ei tenttejä. En oikein osannut esseekirjoittamista yms. ja tein liikaa töitä jonkin pienten asioiden kimpussa ja vääriä asioita isojen juttujen parissa. Lintsasin luennoilta aika paljon. Joululoma kesti kuukauden, kesäloma alkoi huhtikuussa. Vapaa-aikana istuin Inesin kanssa tv:n edessä Birkbeck Courtissa ja katsoimme Cheatersia tai Batmania. Joskus kävin kuntosalilla. Skotlannista jäi vähän valju kuva, koska akateeminen vuosi oli lopulta tosi lyhyt, enkä onnistunut luomaan mitään siteitä maahan.

Tokana vuonna musta tuli kansainvälisen seuran puheenjohtaja ja se oli kuin palkaton päivätyö. Lintsasin vähemmän, mutta kyllä luentoja jäi silti aika paljon välistä. Opinnot oli yhtä tuskaa, sillä vaikka kurssit oli mielenkiintoisia, ryhmätöissä jouduin täysin toimimattomiin ryhmiin. Huonot arvosanat masensi ja tentteihin luku oli stressaavaa, sillä tarvitsin todella kovat arvosanat, jotta pääsisin vaihtoon. Löysin puheenjohtajuuden kautta kuitenkin omia vahvuuksiani. Kuntosalilla käyminen jäi vähemmälle ja lihoin!

Kolmantena vuonna lähdin Hongkongiin. Se oli vaikeaa, koska olin yllättäen juurtunut Skotlantiin! Ensimmäiset pari viikkoa, vaikka ne olivatkin huikeat, olin valmis lentämään takaisin. En kuitenkaan tehnyt niin. Kiinalainen opiskelutyyli ei sopinut mulle yhtään ja huomasin, että mulla oli vaikeuksia kaveerata muiden kauppisvaihtareiden takia. Olin jotenkin jo liian kansainvälinen ja muut myönsivät suoraan, etteivät pitäneet siitä. Hitaasti syttyvällä liekillä kuitenkin rakastuin Hongkongiin. Arastelin tulevaisuuden suunnittelua kaupungissa, joka oli niin kaukana Euroopasta. On ihan eri asia skypettää, jos aikaeroa on kaksi tuntia, kuin että kahdeksan. Vuoden lopussa oli vaikea luopua kavereista, kuten Sam ja Hector, joiden kanssa olin kokenut niin paljon kaikkea!

Nyt neljäntenä ja viimeisenä vuotena olen vaan opiskellut. Lopputyö on ollut hyvin tuskaista. Meillä pitäisi olla vuoden aikana viisi tapaamista ohjaajan kanssa, tähän mennessä yksi, mutta mä olen tavannut omaani jo neljästi... :D Tänään me juteltiin  Pariisista, mun hiusmallista ja hän puhui perheestään, on lauantai. Viime viikolla viestittelimme myös lauantai-iltana mun lopputyöideoistani. Mukavaa, että jollakulla muullakaan ei ole sen enempää elämää!
Haluaisin mielelläni hypätä valmistujaisiin, vaikken tiedäkään vielä mitä teen sen jälkeen. Tuskin jään Skotlantiin, mutta joku suunta olisi otettava.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Das Lied der Deutschen 2

Mulla oli Saksan-reissulleni n. kahden kohdan to do -lista.

1. kebabia. Koska Glasgown kebab on kuraa..
2. sauna! Koska luin jutun saksalaisesta saunasta, ja se oli tosi outoa...

Sunnuntai-iltana meidän oli määrä mennä saksalaiseen saunaan. Olin kysellyt kaikenlaista, että osaisin sitten olla oikein ja riisua oikeassa kohtaa ja odotinkin tätä jännityksellä. Kaverini oli valinnut vähän paremman saunapaikan ja päätti meidän menevän autolla. Mikäs siinä!

Paitsi...

Puolessa välissä matkaa auto meni rikki.

Oli pimeää, auto yskähteli pari kertaa ja kaverini sai ohjattua sen tien sivuun. Auto oli ylikuumentunut, jäähdytysneste oli loppu. Kaverini koitti lisätä vettä. Vesi valui maahan... Autoa koskaan omistamattomana tai edes pahemmin ajamattomana henkilönä ymmärsin, että jossain oli reikä. Auto piti jättää ja matkaa taittaa jalan. Saunasuunnitelmat saivat nyt jäädä.

Olimme keskellä hiljaista, pimeää naapurustoa. Ei ihmisiä, ei kauppoja tai edes autoja. Kaverini veti esiin kartan kännykältään. Kävelisimme juna-asemalle. Onneksi matkaa ei ollut kuin puolitoista kilometriä. Juna-asemalle päästyämme kävimme kärsivällisesti odottamaan junaa. Vaan se ei tullutkaan. Tarkistus aikataulusta paljasti, ettei tästä kulje junia sunnuntaisin.

Ei se mitään. Kävellään seuraavalle asemalle, joka on eri linjalla. Sinne olikin puolen tunnin kävelymatka. Tämä oli jotenkin hyvin filosofinen jaloittelu, puhuimme paljon minun tulevaisuudestani. Aseman tultua esiin se oli onneksi isompi ja modernimpi. Ei mennyt kauaa, ennen kuin tuli juna.

"Onko tämä varmasti oikea suunta?"

Kaverini heilautti kättään vähättelevästi. Tietenkin on! Nousimme junaan.
Se meni väärään suuntaan... Vaan ei siinä vielä kaikki! Lipuntarkastajat tarkistavat kaikkien liput. Tämähän ei ollut mikään ongelma, sillä meillä oli molemmilla päiväliput, jotka näytimme ylpeästi konduktööriparille. Käy ilmi, että meillä oli vääränlaiset liput! Olimme kaksi pysäkkiä liian kaukana sallitusta alueesta. Ymmärrettävästi tämä ei käynyt meidän kummankaan mielessä.

"Se olisi sitten 50€ per naama", sanoi konduktööri. Minä olin kuitenkin niin säälittävän näköinen, kun en päässyt hartaasti odottamaani saunaan, että minun ei tarvinnut maksaa. Kaverini ei edes yrittänyt selittää vaikeuksiamme, vaikka juna oli muuten tyhjä ja seuraavalle etapille oli aikaa, vaan kaivoi henkilökorttinsa taskusta. Hän on tottunut tähän, sillä hän matkustaa pummilla junassa usein ja saa näitä lippusia n. kahdesti kuukaudessa.

Maanantaina hän vei auton korjaukseen. 800€! Meidän saunareissumme kesti tunteja, kulutti kaloreja ja maksoi melkein tonnin! Eikä tullut edes hiki!






Maanantaina tein turistireissun Heidelbergiin. Mun oli määrä nousta kello kymmenen bussiin, mutta se jäi välistä, sillä bussi oli eri pysäkillä, kuin mitä pitäisi, eikä siinä lukenut määränpäätä.

Meninkin junalla, joka oli noin neljä kertaa kalliimpi, myöhässä ja masentava, sillä oikean junan löytäminen HBF:lla oli vaikeaa. Lipuissa ei lukenut, että mikä raide, tai että mikä juna. Asiakaspalvelijoilla ei ollut kärsivällisyyttä varovaisille kysymyksilleni. On vaikeaa olla turistina sellaisessa maassa, jossa ei erotu joukosta!

Heidelberg oli ihastuttava turistikaupunki. Kuljeskelin vanhassa kaupungissa ja kaikki näytti sellaiselta saksalta, kuin mitä koulukirjoissa. Kiipesin linnaan ja nautin auringonpaisteesta.

Aikani kierreltyä päätin kokeilla bussia uudelleen, tällä kertaa eri yhtiöltä! Ostin lipun puhelimellani ja menin asemalle kymmenen minuuttia etuajassa. Paikan päällä oli bussi, jonka ovet oli suljettu. Koputin oveen ja heilutin kättäni kuskille. Hän laski rahoja. Käännyin ympäri ja tähyilin muita busseja - sieltä lähestyikin yksi, jolloin ensimmäinen bussi lähti!

Arvatkaa vaan, mikä minun bussini oli! Olin ihan shokissa tästä, sillä bussin lähtöaikaan oli edelleen seitsemän minuuttia. Ei julkinen liikenne voi toimia näin! Yritin kysyä apua toisen bussin kuskilta ja minun käskettiin soittaa palvelunumeroon, jotta lippuni siirrettäisiin seuraavalle vuorolle. Pikaisen puhelun aikana sain selville, että asiakaspalvelija ei osaa tai pysty tekemään sitä nyt, mutta ehkä parin tunnin kuluttua. Käski ostamaan uuden lipun ja lähettämään sähköpostia heille seuraavan päivänä ja he saattaisivat voida korvata aikaisemman lippuni. En kuitenkaan luottanut tähän yhtiöön enää, joten mieluummin maksoin nelinkertaisen junahinnan ja ajoin sillä kotiin. Kotona kaverini teki pastaa ja tarjosi lohduksi viskiä. 

Viimeisenä päivänä kävin taidemuseossa. Piti mennä eläintarhaankin, mutta tuijottelin maalauksia liian pitkään.
Kaverini tuli töistä aikaisempaa. Joimme kahvia ja minä välttelin sanomasta mitään merkittävää. On vaikeaa olla läheinen, silloin kun ei ole elämässä fyysisesti lähellä. Maanantain bussisekoilujen jälkeen menimme bussipysäkille puoli tuntia ennen bussin lähtöä, sillä lentokenttäbusseja oli vain kerran kahdessa tunnissa. En ymmärtänyt bussikuskin puheesta mitään, hän olisi yhtä hyvin voinut puhua puolaa...

Edinburghin lentokentällä tullivirkailija varmisti, että niin minähän asun Saksassa? En ainakaan vielä, vastasin.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Das Lied der Deutschen

Töiden vihdoin loputtua syyskuussa päätin lähteä lomalle ulkomaille. Päädyin Saksaan viikoksi, sillä halusin nähdä tuttuja ja saada ilmaisen majoituksen. En ollut koskaan käynyt Keski-Euroopassa, mutta luin koulussa saksaa ja olen aina halunnut päästä kokeilemaan sen puhumista tuntemattomille.


 Matkani alkoi kulinaristisilla elämyksillä Frankfrut Hahnin kentällä. En ole koskaan oikein innostunut pikaruuasta Glasgowssa, mutta HK:ssa tykkäsin $5:n pikkuranskiksista!

Hahnista Frankfurtiin matkaaminen oli aika hankalaa, sillä busseja ei ollut kuin yksi, eikä se kulkenut joka tunti. Menin ajoissa jonottamaan, että pääsin kyytiin. Bussi pysähty FFM HBF:lla. Oli keskiyö ja mulla oli tulostettuna kaverin antamat ohjeet, että miten pääsen hänen kämpilleen. Hän oli kirjoittanut, mitä junalinjoja käyttää, mutta ei, mihin suuntaan! Reittikartoissa näkyi aina koko alue, joten sieltä oli aika toivotonta yrittää löytää oikeaa asemaa. Arpomalla n. 50% valinnoistani meni oikein. Vähän väliä nousin yhdestä junasta pois ja odotin uutta päästäkseni toiseen suuntaan. Aika stressaavaa, kun tiesin, että nyt vietiin jo viimeisiä junia.

Oikealle asemalle päästessä kaverini ei ollut kirjoittanut, mitä uloskäyntiä käyttää. Paikalla ei tietenkään ollut karttoja, joten käytin vielä toiset 30 minuuttia etsimään n. 150 metrin päässä olevaa rakennusta. Vaan sitten kun olimme kasvotusten elämä ei ollutkaan enää niin vaikeaa.






Seuraava päivä oli sateinen. Kiersin Frankfurtia jalan, ihmetellen, että tältäkö tämä Eurooppa näyttää! Se, että pulveriruokaa valmistavalla Maggilla oli oma liike oli mielestäni varmaan ihmeellisempää kuin Goethe-talo tai mitkään nykytaideteokset.



Illalla menimme syömään japanilaiseen Muku-ravintolaan, koska se on kuuluisa ja japaninkieliset arvostelut TripAdvisorilla olivat todella hyvät! Saimme odottaa ikuisuuden, koska meillä ei ollut varausta, mutta raamen oli sen arvoista. Henkilökunta meni sekaisin kielipolitiikastamme, kun minä puhuttelin henkilökuntaa japaniksi, seuralaiseni saksaksi ja keskenämme puhuimme englantia. Tämä johti siihen, että tarjoilija puhui seuralaisellenikin pelkästään japania! :D Tämän jälkeen meidän piti mennä ihmettelemään korealaista puutarhaa, joka oli kuitenkin myöhäisestä ajankohdasta johtuen suljettu!




Toisena päivänäni aloitin pikkukaupunkivisiittini, tällä kertaa Mainziin. Lomasta huolimatta olin ihan surkeassa mielentilassa aamulla, eikä sade kauheasti auttanut oloa. Oloni kuitenkin parani päivän mittaa, kun aloin kokeilemaan saksankielentaitojani. Ostin palan juustokakkua, eikä se ollut niin vaikeaa, kuin mitä olin pelännyt. Myyjä oli kärsivällinen, kun en tiennyt miten pyytää haarukkaa. Tilanne oli etäisesti samankaltainen kuin aikoinaan japanin kieltä taitamattomana Japanissa asuessa, paitsi nyt kyllä tiesin paljon saksaa, en vain osannut käyttää sitä. Luen toisinaan uutiset saksaksi, mutta olin silti paljon ylpeämpi tuosta kakkusiivusta kuin yhdestäkään uutisartikkelista. Illalla menimme kaverini kanssa syömään kebabia.







Kolmantena päivänä oli vihdoin aurinkoista! Suuntasin Darmstadtiin, jossa oli minua kiinnostavaa art nouveau -arkkitehtuuria. Illalla menimme kaverini kanssa pihviravintolaan. Sitten haimme Rewestä viiniä ja hortoilimme Frankfurtin keskustassa elegantteina ihmisinä pienessä hiprakassa. Palasimme hänen asunnolleen ja katsoimme Conan the Barbarian -elokuvaa viskin kera.



Seuraavana päivänä kaverini ehdotti yllättäen, että mennään Kölniin! Mikäs siinä, varsinkin kun minun ei tarvinnut ajaa! Jalkapallopelin takia ruuhka oli aika karseaa ja parkkipaikan löytymiseen meni ikuisuus. Itse Köln oli aika kiva ja dom mahtava!




 Söimme curry-wurstia Reinin varrella. Kuulemma tosi saksalaista. En pitänyt. Ei sinänsä mikään yllätys, koska en pidä markettimakkarasta, ketsupista tai ranskanperunoista. Eipä tuo ongelma ollut, hänelle enemmän syömistä! :D



Kävimme Lindtin suklaamuseossa, joka oli paljon mielenkiintoisempi, kuin mitä olisin osannut odottaa. Sen jälkeen kiertelimme kauppoja ja seurasimme katutaiteilijoita. Minä en anti-kuluttajana ollut kiinnostunut ostamaan mitään ja onneksi kävelemään tottumaton kaverini väsähti parin tunnin päästä. Kotimatka tuntui autobahnilla pimeässä ihan hullun pitkältä. Yllätyin myös siitä, miten kalliita saksalaiset huoltoasemat ovat. Haimme marketista pakastepizzaa ja ruokatarvikkeita sunnuntaita varten, sillä Saksassa kaupat ovat edelleen sunnuntaisin suljettuina. Työväen sortoa!






 Sunnuntaina tapasin kesällä Glasgowssa valmistunutta kaveriani. Hän oli perunut suunnitelmamme tähän mennessä aika monesti... Menimme kuitenkin jäätelölle ja hän esitteli minulle Frankfurtin keskustaa. Pilvenpiirtäjät eivät tehneet minuun ehkä toivottua vaikutusta, sillä FFM on aika pikkukaupunki HK:n verrattuna. Oli kuitenkin hauska nähdä ja nauttia aurinkoisesta iltapäivästä. Joimme apfelweinia Mainin varrella ja juttelimme niitä näitä. Sen jälkeen palasin kämpille ja menimme asuinkaverini kanssa Frankfurtin kiinalaiseen puutarhaan ja jälleen kebabille. Sitten oli määrä suunnata Saksan reissuni kohokohtaan, kauan odotettuun saksalaiseen saunaan...