Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

torstai 19. marraskuuta 2015

The apprentice, you're (not) hired!

Tällä viikolla mokasin. Nimittäin työhaastattelussa.

Sellaisen työn haastattelussa, joka oli kuin minulle kirjoitettu. Sellaisen työn haastattelussa, johon haki 1000 ihmistä ja noin kymmenen pääsi haastateltavaksi. Sellaisen työn haastattelussa, jonka haastattelijat siirsivät matkustusaikatauluaan toiselle puolelle maailmaa minun takiani.

On vähän toivoton olo.

Luulin valmistautuneeni huolella. Tiesin, että haastattelu olisi luultavasti kaksikielinen (jap-eng), joten kävin läpi haastattelukysymyksiä molemmilla kielillä. Aloitin valmistautumisen kaksi viikkoa etuajassa. Valitsin edellisenä päivänä vaatteet. Heräsin neljä tuntia haastattelua ennen, että olisi aikaa laittautua.

Luonnollisestikaan en saanut unta edellisen yönä. Valvoin melkein kolmeen, mikä jätti yöunet sinne neljän tunnin hujakoille. Kävin suihkussa, söin aamiaista ja puin vaatteita päälle. Valitsemani mekko oli jotenkin maagisesti käynyt liian suureksi ja näytti kiusalliselta ylläni! Ei se mitään, pistin hameen ja puseron. Meikattuani huomasin, että hameessa oli iso, valkea tahra, joka ei lähtenyt pois. Hitto. Seuraava vaihtoehto oli mustat housut - mutta ne olikin rispaantuneet oikein näyttävästi! Samalla kuuntelin haastattelukysymyksiä, yritän olla panikoimatta. On toiset housut, mutta hitto ne onkin rypyssä! Ei ole silitysrautaa. Mitä muuta mulla on kaapissa? Valkoinen, liehuva kukkahame tai mustat pillifarkut.... Voihan v. Ehkä kaikki huomaavat vain bleiserini ja mahtavan meikkini?

Valitsin farkut ja se on varmaan se kohtalokas virhe, josta kaikki lähti vierimään alamäkeä.

Junassa silmäni alkoivat vuotaa ja jouduin korjailemaan meikkiäni. Saavuin Edinburghiin melkein tunnin etuajassa ja hypin edestakaisin hermostuneena. 20 minuuttia ennen tapaamisaikaa menin paikan päälle odottamaan. Juna-aseman vieressä olevan Starbucksin eteen. Koska mulla ei ole Hongkongin jäljiltä kunnon päällystakkia, värisin bleiseri ylläni, fleecetakki käsivarrelle käärittynä.

Kun kello löi 11, tuli soitto. Missä olen? Haastattelijat olivat nimittäin kävelleet ohitseni, kiinnittämättä minuun mitään huomiota!

Ei paniikkia. Minua tervehti kaksi komeaa nuorta miestä, joiden puvut, huivit ja päällystakit sopivat sävy sävyyn. Haastattelu oli puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi. Japaninkielinen osio alkoi hyvin. Kuulostin rikkaalta, keski-ikäiseltä kotirouvalta. Loistavaa! Sitten alettiin puhumaan asioista, joihin sanavarastoni ei riittänyt, ja yhtäkkiä kotirouvan tilalle vaihtui koulunsa keskeyttänyt, karski pimeä mamutaksikuski. Kädet tärisi. Englanninkielinen osio alkoi myöskin hyvin, mutta pian pääni löi tyhjää! Vastaukseni oli ihan typeriä, ja haastattelijaa harmitti. Hän oli hyvin kiinnostunut ja vakuuttunut CV:stäni, mutta oli selvää, etten ollut kovin vaikuttava paikan päällä. Kaksikielisyys julkisella paikalla alkoi hämmentää ja niin vain vastaukseni lipsuivat johonkin kahden kielen välimaastoon.

Kysyin kysymyksiä, yritin olla rento. Ketään ei kiinnostanut opintoni. Haastattelijat olivat mukavia, mutta tähdensivät, että heidän tehtävänsä on löytää joku yrityksen imagoon sopiva. Kyseessä on kauneusalan yritys. Tunsin, kuinka hiki valutti meikkiä kohti leuanpäätäni. Sanoimme käsipäivät ja kiitokset. Toinen haastattelijoista kohteli minua kuin ketä tahansa japanilaista, mikä lohdutti hieman. Toinen katsoi käsivarrellani taiteltuna olevaa fleeceä, kiinnitti huomiota nuhjuiseen kännykkäkuoreeni. Pidättelin punastumistani junaan saakka.

Ehh. En varmaan ikinä saa yhtä mahtavaa haastattelukutsua, tai vaikka saisin, varmaan mokaisin senkin. Oli ihan käsittämätöntä, että mulla ei ollut mitään sopivaa päällepantavaa, vaikka mietin juuri pari päivää ennen, että onneksi ostin kesällä niin paljon toimistovaatteita, että nyt ei tarvitse.

Ugh. No toisaalta, ehkä tässä huolimattomuudessani paljastui, että mä en ole ihan sieltä sopivammasta päästä kauneusalan yrityksiin... Kaksikielinen haastattelu oli myös yllättävän vaikeaa. Jotenkin englannin puhumisestakin tuli kömpelömpää, vaikka se on kuitenkin ollut pääkieleni jo monta vuotta. Englantilainen haastattelija ei edes kuullut aksentistani, että olen ulkomaalainen!

Oi voi, voin vaan sanoa, että tämä haava ei lopeta kirvelyään pitkään aikaan!


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kun vain pitkä on tie

Mun yliopistourani on mennyt melko lailla näin:

Ekana vuonna vähän katteltiin. Oli paljon kursseja, ei tenttejä. En oikein osannut esseekirjoittamista yms. ja tein liikaa töitä jonkin pienten asioiden kimpussa ja vääriä asioita isojen juttujen parissa. Lintsasin luennoilta aika paljon. Joululoma kesti kuukauden, kesäloma alkoi huhtikuussa. Vapaa-aikana istuin Inesin kanssa tv:n edessä Birkbeck Courtissa ja katsoimme Cheatersia tai Batmania. Joskus kävin kuntosalilla. Skotlannista jäi vähän valju kuva, koska akateeminen vuosi oli lopulta tosi lyhyt, enkä onnistunut luomaan mitään siteitä maahan.

Tokana vuonna musta tuli kansainvälisen seuran puheenjohtaja ja se oli kuin palkaton päivätyö. Lintsasin vähemmän, mutta kyllä luentoja jäi silti aika paljon välistä. Opinnot oli yhtä tuskaa, sillä vaikka kurssit oli mielenkiintoisia, ryhmätöissä jouduin täysin toimimattomiin ryhmiin. Huonot arvosanat masensi ja tentteihin luku oli stressaavaa, sillä tarvitsin todella kovat arvosanat, jotta pääsisin vaihtoon. Löysin puheenjohtajuuden kautta kuitenkin omia vahvuuksiani. Kuntosalilla käyminen jäi vähemmälle ja lihoin!

Kolmantena vuonna lähdin Hongkongiin. Se oli vaikeaa, koska olin yllättäen juurtunut Skotlantiin! Ensimmäiset pari viikkoa, vaikka ne olivatkin huikeat, olin valmis lentämään takaisin. En kuitenkaan tehnyt niin. Kiinalainen opiskelutyyli ei sopinut mulle yhtään ja huomasin, että mulla oli vaikeuksia kaveerata muiden kauppisvaihtareiden takia. Olin jotenkin jo liian kansainvälinen ja muut myönsivät suoraan, etteivät pitäneet siitä. Hitaasti syttyvällä liekillä kuitenkin rakastuin Hongkongiin. Arastelin tulevaisuuden suunnittelua kaupungissa, joka oli niin kaukana Euroopasta. On ihan eri asia skypettää, jos aikaeroa on kaksi tuntia, kuin että kahdeksan. Vuoden lopussa oli vaikea luopua kavereista, kuten Sam ja Hector, joiden kanssa olin kokenut niin paljon kaikkea!

Nyt neljäntenä ja viimeisenä vuotena olen vaan opiskellut. Lopputyö on ollut hyvin tuskaista. Meillä pitäisi olla vuoden aikana viisi tapaamista ohjaajan kanssa, tähän mennessä yksi, mutta mä olen tavannut omaani jo neljästi... :D Tänään me juteltiin  Pariisista, mun hiusmallista ja hän puhui perheestään, on lauantai. Viime viikolla viestittelimme myös lauantai-iltana mun lopputyöideoistani. Mukavaa, että jollakulla muullakaan ei ole sen enempää elämää!
Haluaisin mielelläni hypätä valmistujaisiin, vaikken tiedäkään vielä mitä teen sen jälkeen. Tuskin jään Skotlantiin, mutta joku suunta olisi otettava.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Das Lied der Deutschen 2

Mulla oli Saksan-reissulleni n. kahden kohdan to do -lista.

1. kebabia. Koska Glasgown kebab on kuraa..
2. sauna! Koska luin jutun saksalaisesta saunasta, ja se oli tosi outoa...

Sunnuntai-iltana meidän oli määrä mennä saksalaiseen saunaan. Olin kysellyt kaikenlaista, että osaisin sitten olla oikein ja riisua oikeassa kohtaa ja odotinkin tätä jännityksellä. Kaverini oli valinnut vähän paremman saunapaikan ja päätti meidän menevän autolla. Mikäs siinä!

Paitsi...

Puolessa välissä matkaa auto meni rikki.

Oli pimeää, auto yskähteli pari kertaa ja kaverini sai ohjattua sen tien sivuun. Auto oli ylikuumentunut, jäähdytysneste oli loppu. Kaverini koitti lisätä vettä. Vesi valui maahan... Autoa koskaan omistamattomana tai edes pahemmin ajamattomana henkilönä ymmärsin, että jossain oli reikä. Auto piti jättää ja matkaa taittaa jalan. Saunasuunnitelmat saivat nyt jäädä.

Olimme keskellä hiljaista, pimeää naapurustoa. Ei ihmisiä, ei kauppoja tai edes autoja. Kaverini veti esiin kartan kännykältään. Kävelisimme juna-asemalle. Onneksi matkaa ei ollut kuin puolitoista kilometriä. Juna-asemalle päästyämme kävimme kärsivällisesti odottamaan junaa. Vaan se ei tullutkaan. Tarkistus aikataulusta paljasti, ettei tästä kulje junia sunnuntaisin.

Ei se mitään. Kävellään seuraavalle asemalle, joka on eri linjalla. Sinne olikin puolen tunnin kävelymatka. Tämä oli jotenkin hyvin filosofinen jaloittelu, puhuimme paljon minun tulevaisuudestani. Aseman tultua esiin se oli onneksi isompi ja modernimpi. Ei mennyt kauaa, ennen kuin tuli juna.

"Onko tämä varmasti oikea suunta?"

Kaverini heilautti kättään vähättelevästi. Tietenkin on! Nousimme junaan.
Se meni väärään suuntaan... Vaan ei siinä vielä kaikki! Lipuntarkastajat tarkistavat kaikkien liput. Tämähän ei ollut mikään ongelma, sillä meillä oli molemmilla päiväliput, jotka näytimme ylpeästi konduktööriparille. Käy ilmi, että meillä oli vääränlaiset liput! Olimme kaksi pysäkkiä liian kaukana sallitusta alueesta. Ymmärrettävästi tämä ei käynyt meidän kummankaan mielessä.

"Se olisi sitten 50€ per naama", sanoi konduktööri. Minä olin kuitenkin niin säälittävän näköinen, kun en päässyt hartaasti odottamaani saunaan, että minun ei tarvinnut maksaa. Kaverini ei edes yrittänyt selittää vaikeuksiamme, vaikka juna oli muuten tyhjä ja seuraavalle etapille oli aikaa, vaan kaivoi henkilökorttinsa taskusta. Hän on tottunut tähän, sillä hän matkustaa pummilla junassa usein ja saa näitä lippusia n. kahdesti kuukaudessa.

Maanantaina hän vei auton korjaukseen. 800€! Meidän saunareissumme kesti tunteja, kulutti kaloreja ja maksoi melkein tonnin! Eikä tullut edes hiki!






Maanantaina tein turistireissun Heidelbergiin. Mun oli määrä nousta kello kymmenen bussiin, mutta se jäi välistä, sillä bussi oli eri pysäkillä, kuin mitä pitäisi, eikä siinä lukenut määränpäätä.

Meninkin junalla, joka oli noin neljä kertaa kalliimpi, myöhässä ja masentava, sillä oikean junan löytäminen HBF:lla oli vaikeaa. Lipuissa ei lukenut, että mikä raide, tai että mikä juna. Asiakaspalvelijoilla ei ollut kärsivällisyyttä varovaisille kysymyksilleni. On vaikeaa olla turistina sellaisessa maassa, jossa ei erotu joukosta!

Heidelberg oli ihastuttava turistikaupunki. Kuljeskelin vanhassa kaupungissa ja kaikki näytti sellaiselta saksalta, kuin mitä koulukirjoissa. Kiipesin linnaan ja nautin auringonpaisteesta.

Aikani kierreltyä päätin kokeilla bussia uudelleen, tällä kertaa eri yhtiöltä! Ostin lipun puhelimellani ja menin asemalle kymmenen minuuttia etuajassa. Paikan päällä oli bussi, jonka ovet oli suljettu. Koputin oveen ja heilutin kättäni kuskille. Hän laski rahoja. Käännyin ympäri ja tähyilin muita busseja - sieltä lähestyikin yksi, jolloin ensimmäinen bussi lähti!

Arvatkaa vaan, mikä minun bussini oli! Olin ihan shokissa tästä, sillä bussin lähtöaikaan oli edelleen seitsemän minuuttia. Ei julkinen liikenne voi toimia näin! Yritin kysyä apua toisen bussin kuskilta ja minun käskettiin soittaa palvelunumeroon, jotta lippuni siirrettäisiin seuraavalle vuorolle. Pikaisen puhelun aikana sain selville, että asiakaspalvelija ei osaa tai pysty tekemään sitä nyt, mutta ehkä parin tunnin kuluttua. Käski ostamaan uuden lipun ja lähettämään sähköpostia heille seuraavan päivänä ja he saattaisivat voida korvata aikaisemman lippuni. En kuitenkaan luottanut tähän yhtiöön enää, joten mieluummin maksoin nelinkertaisen junahinnan ja ajoin sillä kotiin. Kotona kaverini teki pastaa ja tarjosi lohduksi viskiä. 

Viimeisenä päivänä kävin taidemuseossa. Piti mennä eläintarhaankin, mutta tuijottelin maalauksia liian pitkään.
Kaverini tuli töistä aikaisempaa. Joimme kahvia ja minä välttelin sanomasta mitään merkittävää. On vaikeaa olla läheinen, silloin kun ei ole elämässä fyysisesti lähellä. Maanantain bussisekoilujen jälkeen menimme bussipysäkille puoli tuntia ennen bussin lähtöä, sillä lentokenttäbusseja oli vain kerran kahdessa tunnissa. En ymmärtänyt bussikuskin puheesta mitään, hän olisi yhtä hyvin voinut puhua puolaa...

Edinburghin lentokentällä tullivirkailija varmisti, että niin minähän asun Saksassa? En ainakaan vielä, vastasin.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Das Lied der Deutschen

Töiden vihdoin loputtua syyskuussa päätin lähteä lomalle ulkomaille. Päädyin Saksaan viikoksi, sillä halusin nähdä tuttuja ja saada ilmaisen majoituksen. En ollut koskaan käynyt Keski-Euroopassa, mutta luin koulussa saksaa ja olen aina halunnut päästä kokeilemaan sen puhumista tuntemattomille.


 Matkani alkoi kulinaristisilla elämyksillä Frankfrut Hahnin kentällä. En ole koskaan oikein innostunut pikaruuasta Glasgowssa, mutta HK:ssa tykkäsin $5:n pikkuranskiksista!

Hahnista Frankfurtiin matkaaminen oli aika hankalaa, sillä busseja ei ollut kuin yksi, eikä se kulkenut joka tunti. Menin ajoissa jonottamaan, että pääsin kyytiin. Bussi pysähty FFM HBF:lla. Oli keskiyö ja mulla oli tulostettuna kaverin antamat ohjeet, että miten pääsen hänen kämpilleen. Hän oli kirjoittanut, mitä junalinjoja käyttää, mutta ei, mihin suuntaan! Reittikartoissa näkyi aina koko alue, joten sieltä oli aika toivotonta yrittää löytää oikeaa asemaa. Arpomalla n. 50% valinnoistani meni oikein. Vähän väliä nousin yhdestä junasta pois ja odotin uutta päästäkseni toiseen suuntaan. Aika stressaavaa, kun tiesin, että nyt vietiin jo viimeisiä junia.

Oikealle asemalle päästessä kaverini ei ollut kirjoittanut, mitä uloskäyntiä käyttää. Paikalla ei tietenkään ollut karttoja, joten käytin vielä toiset 30 minuuttia etsimään n. 150 metrin päässä olevaa rakennusta. Vaan sitten kun olimme kasvotusten elämä ei ollutkaan enää niin vaikeaa.






Seuraava päivä oli sateinen. Kiersin Frankfurtia jalan, ihmetellen, että tältäkö tämä Eurooppa näyttää! Se, että pulveriruokaa valmistavalla Maggilla oli oma liike oli mielestäni varmaan ihmeellisempää kuin Goethe-talo tai mitkään nykytaideteokset.



Illalla menimme syömään japanilaiseen Muku-ravintolaan, koska se on kuuluisa ja japaninkieliset arvostelut TripAdvisorilla olivat todella hyvät! Saimme odottaa ikuisuuden, koska meillä ei ollut varausta, mutta raamen oli sen arvoista. Henkilökunta meni sekaisin kielipolitiikastamme, kun minä puhuttelin henkilökuntaa japaniksi, seuralaiseni saksaksi ja keskenämme puhuimme englantia. Tämä johti siihen, että tarjoilija puhui seuralaisellenikin pelkästään japania! :D Tämän jälkeen meidän piti mennä ihmettelemään korealaista puutarhaa, joka oli kuitenkin myöhäisestä ajankohdasta johtuen suljettu!




Toisena päivänäni aloitin pikkukaupunkivisiittini, tällä kertaa Mainziin. Lomasta huolimatta olin ihan surkeassa mielentilassa aamulla, eikä sade kauheasti auttanut oloa. Oloni kuitenkin parani päivän mittaa, kun aloin kokeilemaan saksankielentaitojani. Ostin palan juustokakkua, eikä se ollut niin vaikeaa, kuin mitä olin pelännyt. Myyjä oli kärsivällinen, kun en tiennyt miten pyytää haarukkaa. Tilanne oli etäisesti samankaltainen kuin aikoinaan japanin kieltä taitamattomana Japanissa asuessa, paitsi nyt kyllä tiesin paljon saksaa, en vain osannut käyttää sitä. Luen toisinaan uutiset saksaksi, mutta olin silti paljon ylpeämpi tuosta kakkusiivusta kuin yhdestäkään uutisartikkelista. Illalla menimme kaverini kanssa syömään kebabia.







Kolmantena päivänä oli vihdoin aurinkoista! Suuntasin Darmstadtiin, jossa oli minua kiinnostavaa art nouveau -arkkitehtuuria. Illalla menimme kaverini kanssa pihviravintolaan. Sitten haimme Rewestä viiniä ja hortoilimme Frankfurtin keskustassa elegantteina ihmisinä pienessä hiprakassa. Palasimme hänen asunnolleen ja katsoimme Conan the Barbarian -elokuvaa viskin kera.



Seuraavana päivänä kaverini ehdotti yllättäen, että mennään Kölniin! Mikäs siinä, varsinkin kun minun ei tarvinnut ajaa! Jalkapallopelin takia ruuhka oli aika karseaa ja parkkipaikan löytymiseen meni ikuisuus. Itse Köln oli aika kiva ja dom mahtava!




 Söimme curry-wurstia Reinin varrella. Kuulemma tosi saksalaista. En pitänyt. Ei sinänsä mikään yllätys, koska en pidä markettimakkarasta, ketsupista tai ranskanperunoista. Eipä tuo ongelma ollut, hänelle enemmän syömistä! :D



Kävimme Lindtin suklaamuseossa, joka oli paljon mielenkiintoisempi, kuin mitä olisin osannut odottaa. Sen jälkeen kiertelimme kauppoja ja seurasimme katutaiteilijoita. Minä en anti-kuluttajana ollut kiinnostunut ostamaan mitään ja onneksi kävelemään tottumaton kaverini väsähti parin tunnin päästä. Kotimatka tuntui autobahnilla pimeässä ihan hullun pitkältä. Yllätyin myös siitä, miten kalliita saksalaiset huoltoasemat ovat. Haimme marketista pakastepizzaa ja ruokatarvikkeita sunnuntaita varten, sillä Saksassa kaupat ovat edelleen sunnuntaisin suljettuina. Työväen sortoa!






 Sunnuntaina tapasin kesällä Glasgowssa valmistunutta kaveriani. Hän oli perunut suunnitelmamme tähän mennessä aika monesti... Menimme kuitenkin jäätelölle ja hän esitteli minulle Frankfurtin keskustaa. Pilvenpiirtäjät eivät tehneet minuun ehkä toivottua vaikutusta, sillä FFM on aika pikkukaupunki HK:n verrattuna. Oli kuitenkin hauska nähdä ja nauttia aurinkoisesta iltapäivästä. Joimme apfelweinia Mainin varrella ja juttelimme niitä näitä. Sen jälkeen palasin kämpille ja menimme asuinkaverini kanssa Frankfurtin kiinalaiseen puutarhaan ja jälleen kebabille. Sitten oli määrä suunnata Saksan reissuni kohokohtaan, kauan odotettuun saksalaiseen saunaan...

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Och aye

Kesä on kääntynyt loppuun. Täällä keskellä ylämaiden kukkuloita sitä ei oikein huomaa. Lämpötilat on olleet koko ajan 10:n asteen tuntumassa.

Töitten ulkopuolella olen vaeltanut. Heinäkuussa kaverini tuli käymään. Katherinen kanssa kävelimme Old Lodge:n raunioille. Matkaa sinne oli ainakin viisitoista kilometriä ja samat takaisin, mikä on hieman liikaa ulkoilumieltymyksilleni. Normaalisti olisin ehdottanut maastopyöräilyä, mutta kaverini K on vähän arka oudolla tapaa, joten se olisi saattanut olla kohtalokasta. Rauniot olivat kuitenkin tosi hienot! Old Lodge oli loistossaan iso talo. Paikan päällä ei tapahtunut mitään tragediaa, vaan uuden rakennuksen valmistuessa kaikki pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttivat uuteen paikkaan, vieden vanhasta rakennuksesta katon, ettei tarvitsisi maksaa veroja.

Oli kiva tehdä pitkiä vaelluksia, kun oli seuraa. Yksin ei tule lähdettyä pitkille reissuille siltä varalta, että kyllästyn tai sää muuttuu surkeaksi. Mikään ei ole ihan niin ihastuttavaa, kuin heinäkuinen kostea viime kukkuloilla, joka repii ihon kasvoilta ja jättää naaman punaiseksi seuraavaksi kolmeksi päivää.

Tykkään olla keskellä luontoa. On nummet ja vihreät kukkulat, joilta noruu ohuita valkoisia virtoja vettä alas aina sateen jälkeen. Maa on märkää. On jokia ja järviä, paljon peuroja ja lintuja. Hieman kuusimetsää. Kanttarelleja, jokunen mustikka. Ilma on puhdasta, vettä voi juoda luonnosta. Vaikka  maisema on hyvin erilaista kuin mitä Satakunnassa, missä kasvoin, jotenkin varsinkin metsässä kulkeminen rauhoittaa hieman. Joskus on vaikeaa olla tällainen maanpakolainen. Mulla ei ole mitään ankkuria minnekään, niin voin vapaasti ajelehtia paikasta toiseen.

Perjantaina matkalla Fort Williamiin ruokaostoksille pomoni kanssa juutuimme liikenneruuhkaan. Lehmät olivat tiellä! Täällä vaeltelee lauma lehmiä ja nyt ne olivat päättäneet vallata tien. Heitä ei tietenkään kiinnostanut, että meidän piti päästä liikkeelle. Hihitimme tilanteelle. Viittäkymppiä käyvä pomoni tunnusti, että hänestä tuntui, että hän oli järjestellyt elämänsä väärin. Kadutti. Että hän ei koskaan tiennyt, että oli sellainenkin vaihtoehto, että voi vaeltaa maailmaa. Meni hetki tajuta, että tässä tämä ihminen, jolla on hyvin suuri palkka, työsuhdeauto ja ilmainen viiden makuuhuoneen talo on kateellinen minulle! Mun elämä kuulostaa kai joskus jännittävältä ja on totta, että siitä on hyvin pitkä aika, kun mulla on ollut jotain arjen tapaista pidempään, kuin pari kuukautta. Vaikka olen itse valinnut tämän elämän ja nauttinut siitä, on pakko myöntää, että ainainen lähteminen on tosi raskasta. Viime vuonna Skotlannista lähteminen oli vaikeaa, samaan tapaan toukokuussa Hongkongista lähtiessä oli hankaluuksia selittää itselleen, miksi en nyt enää näe näitä rakkaita ihmisiä.

Viikon, kahden sisällä palaan Glasgowhun. Mulla on tosi mahtava asunto Merchant Cityssa! Olin eilen käymässä Glasgowssa allekirjoittamassa sopimukset (seitsemän tuntia matkustamiseen yhtä paperia varten...) ja uusi kämppikseni Elisa vaikutti oikein mukavalta. Kävimme lounaalla ja pinteilla, tapasin hänen kavereitaan. Vaikka harmittaa lähteä täältä nummien keskeltä, on myös mukavaa tietää, että on kivoja asioita tiedossa. Viimeinen vuosi yliopistoa ja sitten karkaan taas jonnekin!

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Asuntojahti jatkuu

On elokuu, mutta mielessäni se on heinäkuu ja heinäkuu oli kesäkuu. Kesäkuu Glasgowssa työttömänä mansikoita mussuttaessa ei nimittäin tuntunut miltään. Harjotteluni etenee hurjaa vauhtia ja elo on oikein mukavaa. Mikäs tässä kun on kaunis asunto kauniissa paikkaa ja nettikin toimii jälleen. Valmistaudumme omistajaperheen vierailuun ja vaikka on kiire, kaikki stressi on pääni sisällä. Paitsi ehkä se yksi.
Asunto syksyksi.

Tämän viikonlopun on satanut, joten olen linnoittanut olohuoneeseeni syömään jauhelihakeittoa ja selaamaan asuntoilmoituksia. Se kuulostaa kivalta, mutta oikeasti se on aika kamalaa... Kesäkuinen asuntoni maksoi 295 puntaa ja löytyi, kun laitoin facebookkiin ilmoituksen, että kesäasuntoa vailla - sain tarjoukset viidestä huoneesta. Toisen yliopistovuoteni asunto löytyi, kun lähetin Katherinelle sopivia ilmoituksia ja hän kävi asuntoesittelyissä meidän molempien puolesta. Lukaalimme maksoi 260 puntaa per henkilö ja oli kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päässä yliopistolta.

Nyt olen joutunut etsimään asuntoa yksin netistä, neljän tunnin päässä Glasgowsta. Vastailin ilmoituksiin suunnilleen jokaisella nettisivulla. Huoneesta saa pulittaa vähintään 300 puntaa, suurin osa on 400 punnan tuntumassa (=567€), joka on mun mielestä tosi paljon, koska sijainnit saattaa olla jossain idyllisen Southsiden gangstanaapurustoissa tai jossain pikkukylissä, jotka kuuluu Glasgowhun vaan postinumeronsa perusteella. Haluaisin asua kävelymatkan päässä yliopistolta, koska pidän kävelemisestä ja olen huono ehtimään busseihin ja juniin. Toisaalta listan halvempia ilmoituksia pidin automaattisesti epäilyttävinä. 55-vuotias mies etsii asuuntoonsa kämppistä 200 punnalla, ainoa vaatimus on, että pitää olla nainen? Öööh...
Ei auta valittaa.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että en koskaan saa vastauksia ilmoituksiini. Oletin jotenkin, että tämä olisi hyvin suoraviivainen kauppaprosessi: joku myy, minä ostan. Ilmoitukseni oli luokkaa:
 "Hei, näin ilmoituksesi. Olen A, opiskelen B ainetta C yliopistossa. Olen hiljainen ja siisti. Haen huonetta alueelta D ja budjettini on E puntaa. Jos huone on vielä vapaa, voisin tulla katsomaan sitä jonain päivänä. Olen vapaa päivinä F G. Minulle voi soittaa aikaan H. Kuulemisiin!"

Hiljaisuus pisti kuitenkin miettimään, että kenties vastaukselta vaaditaan enemmän. Työpaikkojakaan  ei saa, kun vaan ilmoittaa, että tässä minä olen, valmiina työntekoon (yritetty on!). Monessa ilmoituksessa pyydettiinkin kertomaan itsestään ja kiinnostuksen kohteistaan enemmän. Ensin lisäsin ilmoitukseeni, että olen juuri palannut Hongkongista. Sitten, että tykkään teatterista ja stand-upista.
Tänään vihdoin tajusin, että minun pitää kirjoittaa vastaus nimenomaan ilmoituksen laatijalle. Tämä on enemmänkin treffi-ilmoituksen kirjoittamista, kuin että vain listaisin, että täällä ollaan. Tutkin ihan uudella tapaa ilmoituksen kuvia ja etsin viitteitä ilmoituksen jättäjän persoonallisuudesta - ai elokuvajulisteita? Kiinnostavaa. Näin ollen syntyi uusi ilmoitusformaattini:
"Hei, tosi kivoja kuvia asunnostasi! Onkohan huone vielä vapaa? Olen A, opiskelen B, C. Siivoan omat sotkuni, varsinkin ruokaa laittaessani ja leipoessani. Tykkään molemmista tosi paljon ja ihannekämppikseni olisikin sellainen, joka tykkää syödä pullaa ja kakkua. Olen aika rauhallinen tyyppi - ei mitään bileitä tai klubeja kiitos. Menen mieluummin istumaan pubiin ja jaksan jauhaa Game of Thronesista tuntikausia."

Yllättäen GoT-fanin vastaus tuli vartissa! (itsehän kuulun niihin harvoihin, joiden mielestä GoT on vaan ok) Kuulemma sopisimme hyvin asumaan yhteen. Tästä lähtien puhun vaan pullantuoksuisista keittiöistä ja fanitan mitä sitten asunnon asukas fanittaakaan. Mitäs sitä jos vähän totuutta värittää - siinä kohtaa kun asia tulee julki mulla on toivoakseni jo katto pään päällä viimeiseksi yliopistovuodeksi.

...tai sitten tää menee niin, kuin 17-vuotiaana kun yritin kaveerata luokkatoverini kanssa Japanissa sanomalla, että tykkään Narutosta (en tykännyt) ja hän innostui tosi paljon ja alkoi kyselemään joka kerta tavatessamme lempihahmoistani. Sitten hän osti mulle Naruto-avaimenperän ja mä jouduin alkaa katsomaan ninjaseikkailuista joka viikko, kun hän halusi keskustella aina viikon jaksosta.

Tarkemmin ajateltuna mä en ole oppinut virheistäni yhtään mitään.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Rahasta ja nummista

Olen jättänyt Glasgown taakseni kesäksi ja siirtynyt keskelle... metsää? peltoa? Nummia!

Mut aivopestiin ensimmäisen kolmen yliopistovuoden aikana siihen, että kunnon yliopisto-opiskelijoilla tulee olla harjoittelu (internship) viimeistään kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä. Angstattuani aikani sitä, etten varmaan sellaista HK:sta käsin saisi, olin revetä riemusta kun nykyistä työpaikkaani minulle tarjottiin.

Nyt elelenkin tämän ja ensi kuun keskellä luontoa. Ei kauppoja, ei julkisia teitä. Nummia, peuroja ja järviä (loch). Lähimmälle julkiselle tielle on puolen tunnin automatka, kauppaan tunnin. Meitä on täällä töissä kymmenkunta ihmistä. Kaikki talot on pienessä sumassa ("the village") ja tapaankin melkein kaikki ihmiset päivittäin. Toimistossa mulla on myös kaverinani yleensä ainakin yksi koira. Tämä ei ole sellainen tiivis kyyläysyhteiskunta kuin mitä syrjäkylissä olettaisi, sillä kaikki täällä ovat töissä tiluksilla ja kotoisin jostain muualta. Ei siis mitään usean sukupolven traditioita. Vaikka sisäänpäinkääntyneet kyläyhteiskunnat kuulostavat sangen mielenkiintoisilta, olen kiitollinen, ettei minun sellaisessa tarvitse asua, sillä kaverini Katherinen kertoessa edellisistä asuinpaikoistaan ne ovat olleet tosiaan hyvin ahdasmielisiä ja uskonnollisuudessaan tuomitsevia.

Saavuin tänne viime viikon maanantaina. Ensimmäisenä päivänä oli kokous ja mulle näytettiin, missä mikäkin rakennus on. Toisena päivänä piti alkaa työt, mutta tietokonetunnukset ei olleet valmiit, joten mut pistettiin mukaan ostosreissulle Fort Williamiin. Ostoksille lähtö venyi ja niin lähdimmekin vasta silloin, kun piti olla jo takaisin. Palattuani kello oli jo niin paljon, että päivä oli pulkassa... Kolmantena päivänä kokoustimme ja pääsin työn makuun... kunnes internet kaatui. Eikä se siitä sitten enää noussut! Seuraavat pari päivää kävin mm. maastopyöräilemässä ja tutkin linnaa, jota yritän markkinoida. Viikonloppuna Katherine tuli käymään ja joimme viiniä ja söimme ohrakakkuja.

Tällä viikolla IT-miehet tulivat Lontoosta. Kovasti värkkäiltyään netti on toiminut joskus. Toimistossa se alkoi toimia kunnolla loppuviikkoon nähden, mikä on hyvä, koska tykkään kyllä tehdäkin jotain palkkani eteen. Kenties luon itse itselleni paineita, koska olen kuulemma ensimmäinen ei-Harvardista tullut harjoittelija täällä. En tiedä mitä ne Harvardin pojat ja tytöt on täällä tehneet, mutta varmaankin ne on olleet hyvin viisaita. Välillä olen vähän hatarilla hangilla, kun en ole tottunut olemaan itse oma projektinjohtajani, eikä kukaan oikein tunnu osaavan sanoa, mitä he oikeastaan halusivat minun täällä tekevän, paitsi markkinointia. Ensimmäisen vuoden markkinointiluennoilla meille kovasti lupailtiin, että jos onnistumme ujuttamaan jalkamme ovenrakoon ja tosiaan saamme markkinointipestin, on se luultavasti korkeintaan margariinipakkaukselle. Mikään coolimpi saa odottaa vuosien kokemusta. Minun ensimmäinen markkinointipestini on kuitenkin sellaiselle luksustuotteelle, joka soveltuu korkeintaan vain rikkaimmalle 1%:lle. Koska minä en suinkaan itse kuulu tähän prosenttiin, olen joutunut tekemään mielikuvaharjoittelua.
Lomakausi lähestyy, mutta olet kyllästynyt seilaamaan jahdillasi ympäri Välimerta, koska törmäät tuon tuostakin turistiryhmiin ja lisäksi olet kyllästynyt kokkisi ainaisiin kala-aterioihin...

Koska tiedättekö, joillakin ihmisillä on ihan oikeasti omat hovimestarit ja kokit ja taloudenhoitajat? Niin niin, kyllähän niitä näkee televisiossa ökysarjoissa, mutta on eri juttu kuulua itse tällaiseen kuvioon!

On jotenkin hämmentävää, että vieläkin koen tällaisia taloudellisia vallankumouksia.
Vallankumous 1 oli kun 17-vuotiaana Tokiossa tajusin, että hienon tavaratalon lompakko maksoi tosiaan 5000€. Muistan miettineeni, että mitenkä joku voi maksaa niin paljon jostain noin pienestä - eihän siellä lompakossa varmaan koskaan ole tuon enempää käteistäkään?

Vallankumous 2 oli kun aloitin yliopiston ja tajusin, kuinka taloudellisesti erilaisisssa tilanteissa kanssaopiskelijani olivat ja kuinka vakaan taloudellisen pohjan Suomi tarjosi minulle. Kerroin ensiksi muille ihmisille ylpeänä suomalaisesta systeemistä, kunnes ylenpalttinen negatiivisten kommenttien määrä sai minut vaikenemaan. On nimittäin paljon lellitympää, jos opintosi maksaa valtio, sen sijaan, että asialla olisi vanhempasi.

Vallankumous 3 oli Hong Kong. Hongkongissa olin samaan aikaan tosi köyhä ja tosi rikas. Heilastelin aina toisinaan vastakkaisen sukupuolen kanssa ja meni hetki joskus ymmärtääkin, kuinka paljon rahaa jollakin täytyy olla asuakseen kattohuoneistossa Causeway Bayssa, merinäköalalla tietenkin. En ihan ymmärtänyt, miksi joku komea nuori ökypankkiiri haluaisi hengailla kanssani, mutta enpä aiheesta halunnut valittaakaan. Samaan aikaan kanssaopiskelijani, se onnekas 20% Hongkongista, jonka vanhemmilla oli varaa kustantaa heille yliopisto-opinnot, intoili harjottelupalkoistaa (4€/h) tai huippupalkastaan Whatsappin data entryssa, 5,9€/h!!! Itse roikuin jossain näiden kahden maailman välisellä harmaalla alueella, jossa syödään paljon jugurttijäätelöä ja juodaan kuplateetä.

Nyt tämä viimeisin vallankumous on tosiaan se, että miljonäärien lisäksi tässä maailmassa on miljardöörejä. Tulevia illalliskutsuja yms ajatellen on jotenkin huvittavaa, että edelleen seilailen jossain yhteiskuntaluokkien välissä, minä Suomen valtion tuilla tutkintoni lukenut. Olisi jännittävää, jos olisin vähän mielenkiintoisempi ihminen tai jos vaikka koko vaatekomeroni ei olisi Primarkista, H&M:sta tai Thaimaan bazaareista.

Katsellessani tässä tämän vuoden työsuhdeasuntoani fundeeraan vaan, että taidan olla hyväntekeväisyystapaus!





lauantai 27. kesäkuuta 2015

Rasmus-Nalle Maailmalla

Olen riidoissa kaverini kanssa. Tämä on hyvin epätavallista, sillä olen sangen sopuisa ihminen. Riitojemme aiheena on rotukysymykset.

Rasismi on sangen ikävää. Sitä löytyy hyvin monimuotoisena negatiivisesta näennäispositiiviseen ("Hänellä on sellainen fetissi niin hän pitää sinunvärisistäsi naisista"), ympäri maailmaa. Rasismia kokevat niin aasialaiset, kuin ruskea- ja mustaihoiset ja aiheesta on hyvä puhua, on se sitten omista kokemuksista tai omista ennakkoluuloista. Ainakin yksi voimassa oleva tabu on vielä kuitenkin valkoisten kohtaama rasismi. Tämä on sellainen aihe, jonka monet vetävät heti samaan kategoriaan, kuin heterojen oikeuksia ajavien ihmisten mölyämisen ja aiheesta ei oikein löydä mitään kunnon artikkeleita netissä. Valkoisten kokema rasismi on vähän sellainen sanaparsi, josta saa hirvittävän negatiivisen reaktion yleisöltä heti, eikä ihmisiä kiinnosta kuunnella kontekstia.

Usein pääasiallisesti valkoisissa maissa ei tule mieleen, että myös niissä ei-valkoisissa maissa on joskus aika veemäistä olla erilainen, kuin mitä valtaväestö. Että jos yli 99% väestöstä on ihonväriltään jotain muuta kuin sinä, on aika todennäköistä, että saat erityiskohtelua. Joskus erityiskohtelu on kivaa. Turisteillessa on mukavaa, jos matkalla tavatut ihmiset ovat innokkaita esittelemään vaikka kotikaupunkiaan, koska olet niin eksoottinen. Ehkä siitä saa pieniä lahjoja tai muuten paikalliset ovat innokkaita esittelemään juomapelejään ja kansallislaulujaan. Kaikkialle minne kuljetkin, ihmiset ovat ihmeissään ja tervehtivät, sinun näkemisesi oli näet aika erikoista. Kunhan ei tarvi olla apinatarhan uusin nähtävyys pidemmän päälle ja sitä pääsee jonnekin karkuun, huomio voi olla kivaa.

Sitten on astetta veemäisempi erityiskohtelu.

Nämä ovat tippaakaan liioittelemattomia esimerkkejä pääasiassa Kiinasta ja Japanista. Metroasemalta ulos kävellessäsi kimppuun hyökkää viisi taksikuskia, jotka yrittävät saada sinua autoonsa. Heille ei riitä moninkertaiset kieltäytymisesi, vaan he lähtevät seuraamaan sinua muutamaksi minuutiksi. Välillä joku saattaa tarttua käsipuolesta, yrittää työntää väkisin avonaiseen taksiin. Kukaan muu metrosta noussut ei saanut tätä kohtelua, vain sinä poikkeavan ulkonäkösi takia. Odottaessasi bussia tunnet vieraan käden olkapäälläsi. Ympäri kääntymättä tiedät jo, että joku ohikulkija koskettelee hiuksiasi. Bussiin noustessa ihmiset huutelevat englanniksi, että terve terve, ja jatkavat sitten paikallisella kielellä, että lol tuo ei ymmärrä mitään.
Ihmiset haluavat jatkuvasti kuvaan kanssasi. Kivaa, eikö? Suurimmassa osaa tapauksista he eivät kuitenkaan kysy tai mitenkään yritä kommunikoida kanssasi. On ihan OK juosta eteesi poseeraamaan ja ottaa pari selfietä tai pyytää kaveria ottamaan kuva, kun itse puhut puhelimessa. Vaihtoehtoisesti sinua voi seurata ja napsia kuvia, kun vaikka istuudut sitomaan kengännauhoja.

Mahdollisesti saat kehuja ulkonäkösi takia. Voi, onpa sinulla ihanan kuulas iho! Vastakkainen sukupuoli osoittaa enemmän huomiota, kuin mihin on tottunut. Huomio on kuitenkin aika pinnallista, sillä ilmiselvästä vierasmaalaisuudesta kielivä ulkomuotosi ei tee sinusta kovin hyvää kumppaniehdokasta.
"Voisihan sitä treffeillä käydä, mutta en kyllä haluaisi parisuhteeseen tai joutua esittelemään eriväristä puolisoa vanhemmilleni."
Turisteillessa on jälleen kivaa saada helpot treffit, mutta pidemmän päälle paikalla asuneena voi hieman turhauttaa, jos ihonväri koetaan negatiiviseksi aspektiksi mahdollisessa parisuhteessa.

Kysyessäsi lipunmyyjältä virheettämällä paikalliskielellä, mihin aikaan junasi on pääteasemalla, hän kiusaantuu. Vastaamisen sijaan hän livahtaa pois paikalta ja myöhemmin sujauttaa sinulle lapun, johon kellonaika on kirjoitettu. Seuraavana päivänä elokuvateatterissa kysyt, josko elokuva on dubattu vai tekstitetty. Virkailija katsoo ympärillesi panikoiden, sinulleko hän joutuu vastaamaan? Jos seurassasi on paikalliselta näyttävä henkilö, virkailija puhuu vain tälle, vaikka kyseessä olisi myös vierasmaalainen tai lapsi. Ihonväri on se, mikä ratkaisee! Mikäli olet yksin, virkailija saattaa ilmoittaa, että emme palvele englanniksi, vaikka olisitkin puhunut selvää paikalliskieltä.
Ihan sama missä kävelet, perääsi voi huudella törkeyksiä, koska sinua on hyvä muistuttaa, ettet kuulu tänne, ja todennäköistä on, että et edes ymmärrä, koska valkoiset puhuvat vain valkoisten kieliä. Jos kuitenkin käy ilmi, että puhut paikallista kieltä, on se uskomatonta. Se on paljon uskomattomampaa, kuin se, että joku "normaalin" värinen ulkomaalainen puhuu paikallista kieltä, koska kielitaitohan on geneettistä - mitä enemmän paikallisen näköinen olet, sitä helpompaa kielen oppiminenkin on!

Mitkään näistä asioista eivät lopu, vaikka oppisit kieltä ja paikallista kulttuuria kuinka hyvin tahansa, koska ongelmana on ulkonäkösi. Jopa sinut vuosikausia tunteneet kaverit voivat tokaista asioita, kuten "Niin, tyypillinen valkoisten juttu" tai "Ei valkoiset tee tällaisia asioita.". Sillä ei tässä kohtaa ole väliä, että onko valkoinen vai musta vai minkävärinen, vaan idea on nimenomaan siinä, että näytät eriltä kuin kaikki muut.
Mä aloin ajattelemaan näitä asioita enemmän vasta Hongkongissa, sillä HK on ok paikka olla vähemmistöä. Vaikka ei-aasialaisia on tyyliin vain prosentti, ei ihonvärillään saa oikein minkäänlaista huomiota, mikä on hyvä. Ravintoloiden työntekijät saattaa joskus marmattaa keskenään, mutta koska asiakaspalvelu HK:ssa on usein muutenkin aika perseestä, ei siitä jaksa välittää. Tietenkin näen maailman vain omasta perspektiivistäni: olisi ihan eri asia olla kaakkois-aasialainen HK:ssa. Nyt kuitenkin taannoisella Japanin ja Kiinan reissullani kiinnitin huomiota näihin asioihin, ja muistin paljon ikäviä, jokapäiväisiä kokemuksia vaihto- ja vapaaehtoisajaltani. Mutta, mun pääpointtini on ehkä, että olisi kivaa, jos pystyisi puhumaan myös valkoisten (mun tapauksessa ei-aasialaisten) kohtaamasta rasismista, ilman, että leimataan itse tekopyhäksi rasistiksi. Se rasismi, mitä yksi ihmisryhmä kokee kohteessa A ja siitä puhuminen ei automaattisesti vähättele toisen ihmisryhmän kokemuksia eri paikassa.

Nyt menen muualle kiehumaan.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Sä etsit vielä tilaisuutta

Olin perjantaina Stirlingissä työhaastattelussa, johon menin niin huonosti valmistautuneena, että hävetti. Ajattelin viimeiseen saakka peruvani haastattelun, ilman mitään näkyvää syytä. Joskus mulle tulee vaan sellanen tekemisen kauhu, vaikka yritin muistuttaa itseäni, että olen itse hakenut tätä työpaikkaa ja olen murehtinut työttömyyttäni ja miten se tulee vaikuttamaan ensi vuoden budjettiin. Olen aika lahjakas prokrastinoija ja tyhjäntoimittaja.

Sain kuitenkin potkittua itseni haastatteluun, joka alkoikin kolme tuntia aikaisemmin, kuin mitä olin kuvitellut. Tästä johtuen olin melko paniikissa aamulla valmistautuessani, koska en ensinnäkään ollut täysin selvillä siitä, missä Stirling oli ja miten sinne mentiin. Google Maps kertoi matkaan menevän melkein puolitoista tuntia julkisilla, mikä sai mussa aikaan melkoisen paniikin. Todellisuudessa kuitenkin junamatkaan meni vain puoli tuntia ja taksiin ehkä kymmenen minuuttia, omiin kävelyihini ehkä toiset kymmenen. Taksikuski kutsui mua paliksi, joka oli niin hämmentävää, että epäintroverttimaisesti yritin käydä jotain small talkia siitä, miten piti sataa koko päivän, mutta ei vaan nyt.
Olin kuitenkin valmistautunut haastatteluun todella huonosti, sillä olin päättänyt olla ottamatta paikkaa vastaan, vaikka sitä jostain syystä mulle tarjottaisiinkin. Minulla ei ollut tallessa työilmoitusta, niin en ollut ihan selvillä, mihin edes olin hakenut. Noh, haastattelussa ailahteleva asenteeni kääntyi kuitenkin täysin ympäri ja päätin haluavani tämän työpaikan. En kuitenkaan saanut sanottua mitään fiksua huonosta valmistautumisestani johtuen, joten asennoiduin siihen, että tämä työ meni nyt sivu suun ja opimme tärkeän oppitunnin: jokaista mahdollisuutta pitää kohdella vakavasti. Kävelin Stirlingin katuja ja mietin, että ihan kiva pikku kaupunki.

Kotona ollessa stressi laukesi. Aamulla oli kuvotus, nyt olo oli vain kuumeinen ja kipeä. Päätin vakaasti valmistautua ensi viikon haastatteluun paremmin. Koomailin sohvalla, kunnes puhelin soi, kuten haastattelussa oli luvattu. Suureksi hämmennyksekseni ja iloiseksi yllätykseksi puhelun sävy oli kuitenkin ihan eri, kuin mitä olin uskaltanut toivoa: minulle tarjottiin työpaikkaa! Olen kuulemma mahtava. En keksinyt mitään järkevää sanottavaa, mutta onnistuin kuitenkin ilmaisemaan myöntymykseni. Ja siihen loppui funemployment!

Parin viikon kuluttua muutankin siis ylämaille, keskelle ei mitään, laatimaan markkinointisuunnitelmaa hyvin siistin oloiselle lomakiinteistökeskukselle. Kyseessä on kahden kuukauden kesäduuni aika mahtavissa puitteissa. Mennessäni eilen nukkumaan olin vielä epäröivä, mutta seuraavana aamuna tajutessani miten mahtavat retkeily- ja vaellusmahdollisuudet paikalla on, olin enemmän kuin innoissani. Aloin heti hakemaan hyviä vaelluskenkiä, miettimään mitä pakata.
On vähän hämmetävää, miten pystyin luomaan hyvän vaikutelman, sillä suurin osa haastattelussa sanomistani asioista oli ihan idioottimaisia. Ehdin jo ajattelemaan, että no niin, nyt tuli viimein se Epäonnistuminen, josta ottaisin opiksi elämässä, enkä olisi tällainen lusmu. Mähän en aikoinaan avannut historian kirjojakaan ennen kuin viikko ennen kirjoituksia, enkä siis ehtinyt kerrata suurinta osaa materiaalista yhtään mitenkään. Kirjoituksiin kävellessä olin kauhuissani, huimasi, ja vihasin itseäni.  En ymmärtänyt kysymyksiä ja kirjoitin vaan jotain. Mietin saaneeni tärkeän opetuksen blaa blaa blaa ja sitten tulikin E ja jatkoin iloisena lusmuiluelämääni. Tämä on toistunut kerrasta toiseen, joten henkilökohtainen hahmonkehitykseni on ollut aika minimaalista. Ei se mitään, sillä nyt mulla on vihdoin kesäsuunnitelmat koossa ja rahnaa tulossa! Jipii! Ikinä ei ole mennyt juhannukselle kesän suunnittelu, mutta mitäs pienistä. Nyt tuntuu taas, että on elämä hallussa.





torstai 18. kesäkuuta 2015

Hard Rock Hallelujah!

Löysin tänään kivan sanan Redditistä. Funemployment. Silloin kun on työtön, mutta on kivaa. Loma, jolloin on tosi, tosi vähän rahaa...
Mulla on tiedossa kaksi työhaastattelua oman alan hommiin. Ensimmäinen on huomenna ja tiedän jo logistiikkasyistä, etten pysty ottamaan sitä vastaan, vaikka sitä tarjottaisiinkin. Kahden ja puolen tuhannen punnan palkka olikin vähän liian hyvää ollakseen totta opiskelijalle. Toinen haastattelu on maanantaina ja vaikka se ei rahapuolen suhteen ole kauhean merkittävä, olisi ihan mukava saada tekemistä.

Olen aloittanut jälleen salikäynnit. Eilen olin hyvin tyytymätön, kun salikorttini ei vieläkään ollut valmis ja ilmaisin pahennukseni henkilökunnalle. Kotiin tultuani tajusin, etten ole edes ostanut sitä. Olen vaan kävellyt sisään, että lol ettekö tiedä kuka oon! Hieman ehkä hävettää.

Eilen olin ostamassa vaatteita työhaastatteluuni. Tajusin tässä nähkäätten, ettei ole varmaan kovin suotavaa mennä työhaastatteluun Harry Potter -paita päällä. Näin ollen ostinkin jonkun bleiserin siihen Harrtyn päälle... Samalla nappasin mukaani paketin alushousuja. En kuitenkaan tarkistanut itse pakettia, vaan oletin sen olevan se sama, kuin mitä viimeiset pari kertaa. Kotona ostoksiani purkaessa minua ilahduttivatkin koon XXL sloggi maxit!

Ei se silti mitään. Sunnuntaina nimittäin söin Hard Rock Cafessa 71 pennillä. Kovan rokin kahvilalla oli nimittäin syntymäpäivä, jonka kunniaksi menu oli pilkkahintaan. Saavuin paikalle avaamisaikaan, ounastellen suuria jonoja, jotka olivat silloinkin aika mitäänsanomattomat. Kun kävelin paikan ohi myöhemmin päivällä, jonoa ei ollut enää yhtään! Pidin vielä teini-ikäisenä Hard Rock Cafe -konseptia tosi coolina ja paitoja makeina. Myöhemmin olen kuitenkin tajunnut, että aika muovinen konseptihan tuo on... Oli kuitenkin kiva päästä viimein käymään, sillä normaalisti paikan purilaiset ovat hyvinkin hintavia. Olin paikalla yksin ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa - Glasgowssa ei selvästikään ole sellaista yksin syömisen kulttuuria, kuin mitä Hongkongissa. Siis kyllä varmaan suurin osa syö päivällisensä seurassa Hongkongissakin, mutta on paljon yleisempää pyytää pöytää yhdelle. Nyt mulle katettiin neljän hengen pöytä, vaikka sen olisi kai voinut erottaa kahdeksi kahden hengen pöydäksikin? Ehkä tila ja sen puute eivät tule olemaan koskaan niin suuria ongelmia Skotlannissa. Hampurilainen kuitenkin oli maukas ja täyttävä, vaikken siitä muulloin normihintaa maksaisikaan.





sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Savu hiljaa leijailee

Olen nyt oleillut Skotlannissa vähän yli viikon. Saapuessani olin koditon ja työtön (truu mamu!1!), nyt enää työtön. Stressaan työnsaantia aina ja poikkeuksetta ja näin ollen työttömyyteni on todiste siitä, että olen epäkelpo yksilö yhteiskunnassa, eikä minulle ole tiedossa töitä valmistumisen jälkeenkään! ...Ensimmäinen kutsu työhaastatteluun tuli tosin eilen, joten ehkä voin vielä todistaa arvoni itselleni.

Kaikki kysyy jatkuvasti, että minkä takia tulin takaisin Skotlantiin ja miten voin olla vaan, ilman suunnitelmia. Oon kohautellut olkapäitäni. Mun mielestäni pelkkä skotlantiutumiseni oli jo iso päätös. Aina ei oo niin tarkkaa suunnitelmaa. Olin tosiaan ihan viime hetkeen saakka koditon, kunnes viimein nöyrryin ja laitoin fb-päivityksen "Olisko kenelläkään vapaita huoneita?". Se, miten nopeasti asiat hoitui sen jälkeen oli hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaa vaan pyytää julkisesti apua suosiolla, sen sijaan, että murehtii yksin.

Glasgowhun saapumiseni oli aika varovaista touhua, kun en ollut varma valtaisiko joku suuri tunnekuohu mut. Aika pystyssä pysyin. Nukuin kaverin sohvalla yöunet, menin sitten katsomaan minulle tarjottua kämppää. Koska se oli kiva, sanoin eleleväni siinä mielelläni kesän. Sitten olenkin hoitanut asioita ja väsännyt työhakemuksia. Omasta mielestäni olen ihan täydellinen jokaiseen hakemaani paikkaan, mutta ilmeisestikään läheskään jokainen työnantaja ei ole samaa mieltä!

On vähän hassua olla yksin niin pitkän ajan jälkeen. Hongkongissa ja vaihtoaikana matkustaessani nukuin melkein poikkeuksetta suurissa saleissa tai jaoin huoneen jonkun kanssa. Nyt mulla on kokonainen asunto ihan vaan itseäni varten. Pelkäsin yksinolon muuttuvan heti yksinäisyydeksi, mutta ainakin tähän saakka olen pärjäillyt. Ehkä tyhjyys ja yksinäisyys ahdistaa enemmän silloin, kun on kova kiire, eikä näe muita ihmisiä töiden ulkopuolella. Koska normikaverini ovat kesälomilla, joutunen hankkimaan uusia kavereita. Onneksi on kaikkia sellaisia sivustoja, kuten meetup, joissa voi liittyä rändömeihin tapahtumiin ja vähän kattella, millaista porukkaa paikalla on. Muutama kaveri toki Glasgowssakin on, mutta kenties vuoden poissaoloni on aiheuttanut jonkun antisosiaalisuusreaktion tai olemme muuten kasvaneet erilleen, kun ajanvietto tuntuu olevan nihkeää. On myös jotenkin hassua, että vielä yliopistoiässäkin on jotain kaveriporukoita, joita ei voi sekottaa. Itse olisin mieluusti kaikkien kaveri ja olen mielelläni ottamassa aina uusia tyyppejä omiin piireihin, mutta olen huomannut, etteivät kaikki pidä sellaisesta ollenkaan. Toisaalta jos mä saisin päättää, koskaan ei riideltäisi ja kaikki istuisi iltanuotiolla käsi kädessä hoilaamassa partiolauluja ja paistamassa tikkupullaa.

Mulla on myös kaksi vaihtoon liittyvää projektia, joista toisen väsäsin tässä jo joku päivä valmiiksi. Jälkimmäinen on kuitenkin enemmän aikaa ja vaivaa vaativa raportti, josta voinen mennä kirjastoon nauttimaan. Sen lisäksi haaveilen reissaamisesta. Olenhan hakenut jo töitä viikon, eikä tärpännyt. Kai voin luovuttaa ja lähteä pummailemaan Keski-Eurooppaan?

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Ympäri maailmaa

Olen viimein jättänyt taakseni Hongkongin valot.
14 tunnin lento-operaatiossa konetta vaihdettiin yllättävän sukkelaan Moskovan Sheremetyevon kentällä - ei ollenkaan sellainen painajainen kuin elokuussa Domodevolla. Vaikka olin toki tiedostanut jo pari viikkoa jättäväni Hongkongin, lähtö tuli kuitenkin äkkiä ja yllättäen! Viimeisiin päiviin kuului viskiä, dim sumia ja vaeltamista kaatosateessa. Hyvästien jättäminen ei taaskaan ollut kovin merkittävää. Vaikka olen tehnyt jo saman monta kertaa, on edelleen vaikea ymmrtää, että nyt tuo minulle tärkeä ihminen ei ole enää osa elämääni. Kaikki aina sanoo, että on Facebook ja Skype ja niin edespäin, yhteydenpito on nykyään niiiin helppoa, mutta todellisuudessa aika harva elämän varrelta poimituista ystävistä jää rinnalle pidemmäksi aikaa. Näin ollen varon aina kaikenlaisia "me tullaan sitten käymään" tai "kyllä me nähdään vielä" -lupauksia. En edelleenkään ole tarpeeksi anglosaksinen tyhjiä lupauksia varten ja edelleen on vaikea erottaa, että jos joku sanoo jotain tarkoittaako ne oikeasti sanomaansa vai puhuuko muuten vaan. Tämä saattaa kuulostaa kauhean negatiiviselta, mutta ihmissuhteet on vähän vaativia, jos ei tiedä pitäisikö toisen puheet painaa villaisella vai oikeasti uskoa!

Suomessa oli kirpeä, aurinkoinen ilma, tyhjää ja siitepölyistä. Ihmiset ovat taas tehneet paljon elämässään. On vauvoja ja asuntoja, koiria ja valmistumisia. Uusia työpaikkoja ja puolisoja. Lihomista, kaljuuntumista ja harmaantumista. On jotenkin kiehtovaa nähdä miten muut rakentaa elämää tutuille maisemille, sinne missä minäkin olen kasvanut. Silloin kun lähdin yliopistoon Skotlantiin, päässäni pyöri ajatus, että palaisin pieneen kotikaupunkiini kandin jälkeen maisteria tekemään. Oma sinisilmäisyyteni naurattaa nyt!

Viivyin nurkissa kaksi viikkoa, jonka aikana tärkeimpiä saavutuksiani oli varmaan päivittää pikkuveljeni Minecraft. Vietän suomivierailuni nykyään aika hiljaa, sillä yleensä jos pidän tulostani meteliä, jokainen puolituttu haluaa tavata. Vaikka tää voi kuulostaa oikeen mahtavalta ensimmäisen maailman ongelmalta, on se oikeasti aika ärsyttävää, että ihmiset, joita en Suomessa asuessanikaan nähnyt kuin kerran, kaksi vuodessa, valittaa, että kun mulla ei ole suomivierailuillani koskaan heille aikaa, tai kunnen koskaan voi lähteä kotikaupunkini ulkopuolelle. Ymmärrän kyllä, että nämä ihmiset eivät näe tilannetta ollenkaan minun näkökulmastani: kotimaan visiitti on kallis ja yleensä harmillisen lyhyt. Niitä on vuodessa 1-2 ja siinä se. Sitä ei jotenkaan ulkomaille muuttaessa tajua, että ei ole välttämättä paluumuuttoa ja monista asioista, jotka oli aiemmin merkittäviä, joutuu nyt luopumaan. Ei sillä, että tää olisi ollut huono päätös!

Hongkongin jättäminen oli vähän hassua, kun tässä kuitenkin vierähti taas kymmenen kuukautta. Suomessa oli jälleen hankala käsittää sitä tilan määrää - sama asia, joka ällistytti, kun palasin 18-vuotiaana Japanista. Hongkongissa tilasta pitää maksaa, Suomessa sitä on yllin kyllin. Hongkongissa puitteet on valmiit, Suomessa kaikki meno pitää järjestää. Molemmat on ihan hyviä systeemejä.

Olisin mieluusti viipynyt Suomessa pidempään, mutta koska mulla ei ole ns. lapsuudenkotia, vierailuni on muille aina aika vaivalloista. Niinpä oli aika istua jälleen lentokoneeseen ja lähteä järjestämään elämää uudelleen Skotlantiin!


keskiviikko 13. toukokuuta 2015

And your toilet is like your personal robot, taking care of your ass

Niistä japaniennakkoluuloista ja -odotuksista. Jokaisella ihmisellä on varmaan joku mielipide ja mielikuva Japanista, on se sitten positiivinen tai negatiivinen. Välillä sitä törmää mitä ihmeellisempiin ajatelmiin siitä, millaisia japanilaiset tai kulttuuri Japanissa on. Yleensä koen velvollisuudekseni korjata näitä harhaluuloja, usein muiden ihmisten harmiksi. Pyynnöstä käyn nyt läpi mitä muistuu, että ihmiset on tokaisseet. Luultavasti unohdan ne parhaimmat sutkautukset, mutta ei voi mitään!

Japanilaisilla ei ole huumorintajua.
On. Sarkasmia sen sijaan ei ole. Japanihuumori nojaa usein sanaleikkeihin ja slapstickiin.

Japanissa on ihmeelliset supermonimutkaiset modernit vessat
Suurin osa vessoista Japanissa on sellaisia kyykkyvessoja, ilman pönttöä. Varmaan olleet sellaisia viimiset viiskyt vuotta. Hienossakaan vessassa ei nyt mitään ihan ihmeellisiä toimintoja yleensä ole. On bidet-suihkunappi, jota meillä Suomessa vastaa se pöntön vieressä oleva käsisuihku (jota kaipaisin Britanniaankin). On nappi, josta saa vessanvetämisäänen, koska luonnon äänet on japanilaisten mielestä hyvin noloja. Nauhoitetta käyttämällä säästetään vettä. Sitten on pöntönlämmitin, joka on aika paras juttu, koska keskuslämmityksen puuttuessa talot Japanissa on usein todella kylmiä talven aikana. Sen sijaan klosetin yläpuolella, siinä missä Suomessa on huuhtomisnappi, on usein käsienpesuallas: peset kätesi vedellä, joka käytetään myöhemmin huuhteluun. Joskus huvittaa kun turistien listalla Japan-Must-Do -asioina on nimenomaan vessat ja luotijunat :D

Japanilaisilla naisilla ei ole mitään oikeuksia
Joissain asioissa Japani ei oikein toimi. Japani on hyvin maskuliininen maa, tarkoittaen sitä, että sukupuolten välissä on valtavat kuilut. Pojista kasvatetaan miehiä ja tytöistä naisia, sen sijaan, että lapsista aikuisia. Naisilla on varmasti hyvin kattavat oikeudet, mutta ne menee hyvin sukupuoliroolien mukaan. Voi asua kotona tai muuttaa pois. Mennä naimisiin tai ei. Jäädä kotirouvaksi tai työskennellä. Sen sijaan mahdollisuuksia on harvemmin - 70% naisista jää lapsen syntymän jälkeen kotiin, koska työn ja vanhemmuuden yhdistäminen on paljon Pohjoismaita vaikeampaa. Naisten urakehitys on myöskin nihkeää, eikä naisia kouluttaudu juuri ollenkaan isolle osalle aloista. Japaniyhteiskunta on edelleen rakennettu perinteisen perhemallin varaan: isä käy töissä, äiti on lasten kanssa. Isän palkka menee suoraan äidin hoiviin, josta äiti sitten jakaa koko perheelle käyttörahat niin lapsille kuin isällekin.
Olen pohjoismaalaiseksi naiseksikin aika androgyyni luonteeltani, niin oli kyllä teini-iässä hieman hankalaa sulattaa, että mun sukupuoleen kuuluisi jotain muutakin, kuin lisääntymiselinten muoto.

Japanilaiset pukeutuu todella erikoisesti ja värjää hiuksiaan mitä erikoisemmilla väreillä
Pukeutuminen Japanissa on itse asiassa tosi konservatiivista. Suurimman osan elämästään japanilaiset verhoutuu johonkin uniformuun. Vapaa-ajan pukeutumisessa valtaosa seuraa valtaväen muotia (joka yleensä kyllä poikkeaa länsimaista), mutta yleensä värit ja kuviot on hyvin maanläheisiä ja normaaleja. Niitä lehtikuvien cosplaytyttöjä ja goottipoikia pitää mennä ihan erityisiin paikkoihin katsomaan.

Japani on huippumoderni tekniikan ihmemaa
Japaniteknologia on monelta osin paljon länsimaita jäljessä. Toki juoma-automaatit sun muut automaatit on tehokkaita ja konbinissa voi tehdä kaiken alkaen laskujen maksusta nuudelien lämmittämiseen, MUTTA Japanissa ei edelleenkään ole pahemmin nettipankkia, maksaminen tapahtuu käteisellä, faksi on edelleen käytössä, nettisivut on rumia ja ihmisten tietotekniikkaosaaminen junnaa jossain muinaisajoilla.

Japani on itsensä ilmaisun ihmemaa
Länsimaat on individualistisuudessaan itseilmaisun mekkoja! Japani on pidättäytymistä ja massojen seuraamista byrokratian tahtiin.

Japani on vitun pervo pornomaa
Pornoteollisuus Japanissa on kyllä aika uskomattoman tehokas: kaupallistuminen on saavuttanut huippunsa, kun joka segmentille on, mitä tarjota. Tunnustan, etten osaa ihan hirveästi arvioida japanierotiikkamateriaalin outoutta, mutta 127 miljoonan ihmisen hyvin homogeeniseen valtioon mahtuu vaikka mitä kinkkiä. Osaltaan siihen liittyy myös varmasti vastakkaisen sukupuolen eksotiikka, joka korostuu näissä maskuliinisissa maissa.
Sen sijaan asenteet seksiä ja julkisia hellyydenosoituksia (halaukset, pusut) kohtaan on paljon konservatiivisempia kuin mitä länsimaissa. TV:ssä näkee yleensä vaan noloja japanipusuja, joissa tyttö seisoo liikkumatta draamasarjan kliimaksissa ja poika nojautuu metrin päästä niin, että huulet hieman ehtivät hipaisemaan. Mitkään netistä tutut pikkuhousuautomaatit ei itse asiassa ole laillisia ja internetissä pyörivät artikkelit runkkaustelkkariohjelmista tai muista käsittämättömän pervoilta kuulostavista tv-ohjelmista on nimenomaan pornoa - ei ilmaiskanavien keskiviikkoprimetimesarjoja. Suomeen verrattuna Japani asettaa myös paljon rajoitteita seksille: seurustelevien parien yhdessäasuminen on edelleen tosi harvinaista. Tytöt asuu myös usein kotona avioliittoon saakka, jolloin yhdessä vietetyt yöt on luonnollisesti harvinaisempia. Japanissa on tarjota pariskunnille paljon parin tunnin pakettihinnalla seksihotelleja, vaan onhan se vähän eri juttu, kuin nukkua samassa sängyssä useampi yö viikossa.

Japanissa syödään tosi outoja asioita, kuten esim. koiria
Ruoka Japanissa on ihan mahtavaa, mutta mitään kovin erikoisia aineksia ei ole, ellei sitten pidä vihreää teetä eksoottisena.

Japanilaiset on superkohteliaita/tunteettomia
Ihmiset ilmaisee tunteensa eri tavalla. Pidättäytyväisyys on iso osa kulttuuria. Samaan tapaan kuin kamerallekin hymyillään, vaikka itkettäisi, tatemae kuvaa sitä julkista minää, joka muille näytetään ja honne todellisia tunteita.

Japanilaiset on tosi outoja
Tähän en oikein koskaan osaa sanoa mitään. Varmasti monet perinteet ja kulttuuriseikat saa Japanin näyttämään ihan pimeältä, mutta hei selittäkääpä vaimonkantokisoja tai yrityksen saunailtoja vaikka amerikkalaiselle.

Japanilaiset katsoo vaan kauhuleffoja
On vähän huvittavaa, että niin monet kuuluisat kauhuleffat ja kauhukonseptit on Japanista, kun välillä tuntuu, ettei niitä suostu katsomaan kukaan. Japanilaiset ovat paljon herkempiä myöntämään, että pelottaa kuin mitä suomalaiset.

Japanissa et ole koskaan japanilainen, mikäli et synny japanilaisena
No juu eipä niin. Lähiaikoina mulle asiasta esitelmöi kanadalainen poika, kysyen, että eikö jos asun Skotlannissa useamman vuoden voin alkaa esittäytymään skotlantilaisena tai että jos joku muuttaa Suomeen, pitävät ihmiset häntä kymmenen vuoden kuluttua suomalaisena. Jouduin hieman varovasti selitellä, että eipä tämä taida näin toimia missään Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Hauska yksityiskohta sen sijaan on, että tavatessani Japanin ulkopuolella vakituisesti asuvia japanilaisia, he ovat tosi iloisia tapaamisestani, koska "on niin mukavaa tavata muita japanilaisia". Japanissa en tule koskaan olemaan japanilainen, mutta Japanin ulkopuolella moiseen ei mennyt paljon mitään!

Japanissa kaikki lukee sarjiksia/pelaa videopelejä/katsoo piirrettyjä/teeveessä pyörii piirretyt aamusta iltaan
Ei :(
TV:ssä ei pyöri paljoakaan piirrettyjä ja nekin on suurimmaksi osaksi lasten sarjoja. Nää kaikki kolme kuuluu valtaosan mielestä ajanhukkaan. Vaikka sarjakuvien lukemisessa aikuisena (niin kotona kuin julkisella paikalla) ei ole niin suurta stigmaa kuin mitä länsimaissa, ei se ole läheskään niin yleistä kuin mitä ihmiset luulee.

Japanilaiset ovat uskomattomia työmyyriä
Living-to-work -kulttuuri on voimassaan monessa maassa. Japanissa tää ilmenee sillä, että töihin mennään aikaisin ja lähdetään myöhään. Sillä että kuinka työteliäs tuossa välissä on ei ole niin väliä, kunhan näyttää vaan naamaansa... Suomessa on kai vallallaan tulosorientoituneempi kulttuuri: kotiin voi mennä kun valmista tuli ja jos kello lyö viisi, huomenna voi jatkaa. Työtä tehdään elämää varten!

Japanilaiset syö sushia joka päivä
Sushi on miljoona kertaa parempaa Japanissa, mutta eipä se jo hintansa puolesta arkiruokaa ole, Japanin ruokakulttuuri on ihan mahtavaa, mutta sushi on vain pieni osa siitä.

Japani on niin saastunut/taudit niin yleisiä, että ihmiset käyttävät päivittäin maskeja
Naamari on hyvä, kun on sairas. Ei näet pääse basillit leviämään. Usein se myös helpottaa hieman hengitystä jos kurkku on kipeä. Japani on itse asiassa hyvin puhdas, eikä ilmanlaatua tarvitse liiemmin murehtia isoissakaan kaupungeissa.


tiistai 12. toukokuuta 2015

Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina

Viime viikolla ostin viimein liput Suomeen :)

Vaihtovuosi on kahta koetta lukuunottamatta pulkassa. Sitten voin mennä hetkeksi katsastamaan kotimaan ja siirtyä sitten Glasgowhun, jossa minua odottaa paras kaverini ja Disneyelokuvamaraton.  Olisin mieluummin pitempäänkin Suomessa, mutta mulla on kaikkea pientä ja vähemmän pientä hoidettavaa Glasgowssa, joten parempi vaan ryhtyä tuumasta toimeen. Voin kuvitella Skotlantiin palun olevan lähtöä karumpi, mutta kai tästä selvitään. Olen Japanista palattuani lukenut kokeisiin, juossut salilla (kirjaimellisesti, ulkona on jo liian kuuma urheiluun) ja syönyt, ei mitään sen ihmeellisempää siis. Vähän harmittaa, ettei tänäkään vuonna ole kunnon kesäsuunnitelmia ajoissa, mutta aina mä nää jotenkin somplin :p pääasia, että on joku majapaikka tiedossa kunnes löydän oman asuinsijan.

Mulla olis vielä viisumi Kiinaan, mutta sen käyttämiseen ei kyllä jää aikaa. Samoin halusin niin kovasti käydä myös Indonesiassa ja Vietnamissa, mutta kaikkipa ei onnistu. Monet matkustaa kokeiden jälkeen, mutta mä haluan pikkuveljeni 8-w synttäreille! Ihmiset ei aina ymmärrä, kuinka erityistä mulle on päästä käymään kotimaassa. Olisi kiva, jos kaverina olisi myös muita vakituisesti ulkomailla opiskelevia, nyt vaihdossa olevia opiskelijoita, mutta olemme aika niche segmentti!

Tää lukukausi on ollut paljon ekaa lukukautta kivempi. Ekalla lukukaudella oli tosi kuuma, podin henkilökohtaisia kriisejä ja asiat oli vieraita. Tällä lukukaudella on ollut viileämpi, olen potenut henkiökohtaisia kriisejä, mutta ympäristö ei enää ole niin vieras. Hongkong on melko tuttu. Vaihtovuosi on ollut pitkä sarja uskomattomia hetkiä, uskomattomia tapahtumia.

En voi varsinaisesti sanoa, että olisin millään itsenilöytämismatkalla, kuin mitä reppureissaajat yleensä, sillä mun elämä on kulkenut lukion jälkeen aika vikkelissä sykleissä. Ei tässä kauheasti ehdi mihinkään arkeen asettumaan. Jokaisessa uudessa tilanteessa löytää uusia vahvuuksia itsestään ja suurimpana yllätyksenä tulee ehkä oma jaksaminen - niin henkinen kuin fyysinenkin. Joskus mietin tätä maailmanvaellusta itsensä hukkaamismatkana. Välillä tuntuu, että jokaisen reissun aikana menetän pienen osan sitä, mikä yhdistää mut muihin ihmisiin. On entistä vaikeampi löytää puheenaihetta niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa kasvoin. Kai on ihan normaalia kasvaa erilleen, mutta joskus tuntuu, että mun elämäni on joku ylitsepääsemätön este keskusteluissa ja hidaste normaaleille ihmissuhteille: uusienkin ihmisten kanssa tuntuu, että jos alan käymään läpi henkilökohtaista historiaani, väliin jää joku kuilu mun ja normaalien ihmisten välille. Tai siis tää kuulostaa varmaan ihan pöljältä höpinältä, mutta en koe itse liikkuvaisuuttani niin mitenkään erikoisena tai positiivisena/negatiivisena asiana, mutta monesti muut reagoi siihen, kuin se olisi mulle suurikin lesoilun aihe ja että he olisivat jotenkin huonompia valitsemansa tien takia :D

Mulle on kuitenkin selvinnyt monet asiat, jotka tulee olemaan tulevaisuuden asuinmaissa (koska suureksi ketutukseni suunnittelen vuoden päästä muuttoa jälleen uusiin kuvioihin) - ennen ajattelin olevani voittamaton kosmopoliitti, joka pärjää missä tahansa. Nyt olen alkanut kaipaamaan asioita, kuten brittisuomiterveydenhuolto. Aikaero Eurooppaan on tuntunut myös hirvittävän raskaalta ja tajusin, etten jaksaisi vakituisesti asua yli parin tunnin aikaeron päässä Suomesta. Sensuuriton, vapaa internet on ihan ehdoton asia expatelämässä: en halua asua missään Kiinassa. En halua myöskään pahasti korruptoituneeseen tai saastuneeseen maahan. Hongkongissa olen valkoisuuteni takia vähemmistössä, mutten missään marginaalivähemmistössä: HK:ssa asuu ja sen läpi kulkee tasainen virta valkoisia ja muunvärisiä. En haluaisi asua jatkuvasti jossain, jossa olen joku yksi-tuhannesta, paikallinen turistinähtävyys ja kuvauksen kohde pelkästään kehoni takia.

Olen tajunnut, että joskus on parempi olla yksin, kuin sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvomaailmat ei mitenkään kohtaa oman aivomaiseman kanssa. Tää on ehkä vähän vaikea oppitunti, sillä olen ryhmäyhteisöeläjä ja yritän aina kaveerata jokaisen vastaantulijan kanssa, useinkaan siinä onnistumatta.  Tajusin myös viimein kuinka introvertti olenkaan, vaikka vastavuoroisesti mulle on tärkeää, että ympärillä on joukko ihmisiä. On myös huvittavaa jatkuvasti tajuta, että mun on aivan pakko keskeyttää kaikki mitä teen, jos näen jonkun avun tarpeessa, tai muuten häpeän sitä jouluun saakka. Vaikka jotenkin sitä olettaa muuttuvansa kamalasti aikuistuessaan ja nähdessään elämää, olen silti melko lailla sama tyyppi 24-vuotiaana kuin mitä 12-vuotiaana. Kaikki kiinnostaa edelleen, kaikkialle olisi kiva päästä. Miekat, vampyyrit ja seikkailut on edelleen cool. Ja legot.

Odotan innolla sitä päivää, kun asetun aloilleni jonnekin. Sitten joskus.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Tokashiki

Nousin Zamamilla moottoriveneeseen, joka vei mut ja ruhtinaalliset kaksi muuta matkustajaa Tokashikin saarelle. Puolen tunnin veneessä istuskelun jälkeen saavuimme pieneen satamaan, tai pikemminkin laituriin keskellä ei mitään. Mua piti olla "satamassa" vastassa hostellilta noutaja, mutta eipä siellä ollut ketään. Täällä ei myöskään ollut mitään satamarakennusta, mistä kysyä neuvoa. Kohautin siinä sitten olkapäitäni, kun veneessä olleet kaksi muutakin olivat jo juosseet menojaan, ja aloin marssimaan laiturilta lähtenyttä tietä eteenpäin. Kai jostain löytyisi joku, jolta kysyä neuvoa!

En ehtinytkään kauaa kävellä, kun viereen hidasti auto. Rullasivat ikkunan alas ja kysyivät, että mihin matka. Sanoin, etten oikein tiennyt ja selitin tilanteen. Mainitessani hostellin nimen porukka oli hämmennyksissä.
"Sinnekö? Mutta sehän on ihan hirveän kaukana!"

Kalpenin tälle kommentille. Olinko noussut väärään veneeseen? Mennyt väärälle saarelle? Tokashikin piti olla Zamamin tapaan pikkusaari - ei kai mikään voinut kauhean kaukana olla? Käskivät nousta autoon, ajoivat sukellusliikkeelle ja soittivat hostellille, minä aikana minä odotin hiljaa polviani hypistellen. Noutajani tuli sieltä pikaisesti ja sain nousta seuraavaan autoon. Kävi ilmi, että "hirveän kaukana" oli toisella puolen saarta parin kilometrin päässä... Kai perspektiivi on eri pienessä paikkaa asuessa.

Tämänkertaisella hostellilla sain heti seuraa, kun samassa huoneessa oli toinenkin nainen. Tulimme vallan hyvin juttuun ja menimme yhdessä satamaan illalliselle, jolloin söin todella hyvän donburin (riisikulho), joka oli peitetty tuoreisiin mereneläviin. En olisi jaksanut puhua niin paljon itsestäni, mutta kuten yleensäkin jokaista vastaantulijaa kiinnosti mun koko elämäntarina. Tää on jotain, josta en tykkää Japanissa: olen aina automaattisesti jotenkin pääroolissa. Keskustelisin paljon mieluummin vaikka säästä. Illallisen jälkeen ravintoloitsija vaati, että meidät viedään autolla kotiin, koska oli pimeää ja vaarallista. Illalliskumppanini otti tarjouksen kiitollisena vastaan ja minäkin hymyilin ja yritin olla pyörittämättä silmiäni. Matkaa oli ehkä 500m valaistua tietä ja kylässä kenties sata asukasta. Oi Japani...

Seuraavana päivänä sää oli pilvinen. Päätin rannan sijaan haluavani kiertää saarta jalan, joten teinkin juuri niin. Mitään varsinaisia retkeilyreittejä paikalta ei löytynyt, mutta kuljin mieluusti jo autioita vuoriteitäkin, etsien parhaita maisemia. Valtavat perhoset lepattivat joka paikassa ja linnut lauloivat. Aikani käveltyäni pääsin saaren ainoalle luontopolun tapaiselle, ainakin kartan mukaan. Paikka oli ylikasvanut, mutta ajattelin sen kenties olevan vain tämä pää talven jäljiltä. Kenties reitti muuttuisi helpommaksi! Lähdinkin kapuamaan näitä kasvuston peittämiä portaita ylös vuoren rinnettä, mutta pian reitti tiheni niin, että jouduin etsimään kepakon edessäni heiluteltavaksi, etten kävelisi hämähäkinverkkoihin (subtropiikin hämähäkit ei ole kauhean kivoja..). Pian huoleni hämähäkeistä kuitenkin hävisivät kuin savuna ilmaan, kun jalkani ylitse luikerteli käärme. Kalpenin huomattavasti, sillä olin aiemmin nähnyt myrkyllisten habu-käärmeiden pesistä varoittavia kylttejä. Seisoskelin siinä liikkumatta aikani, että otus matelisi pois, ajatellen, että tuskin se minusta välittää jos en uhkaa sitä tai reagoi mitenkään vahvasti. Se luikersikin edessäolevani portaan sisuksiin, missä se kai piti pesää. Tässä kohtaa kalpenin entisestäänkin, sillä mielessäni ei ollut käynytkään, että saattaisin portaita kulkiessani vahingossa iskeä jalkani myrkkykäärmeenpesään. Olin saanut kulkea koko päivän ylhäisessä yksinäisyydessäni ilman puhelinta, että nyt olisi todella huono aika tulla purruksi. Jatkoinkin matkaani hyvin varovaisesti ja erittäin kiitollisena päästessäni jälleen hyvälle polulle - olin kulkenut jonkun vanhan reitin, joka oli unohtunut karttaan. Uusi reitti lähti eri kohdasta ja oli siisti ja käärmeetön.

Päivä oli hieman sateinen, mikä ei haitannut ollenkaan reippaillessa jo muutenkin kosteassa ja kuumassa ilmanalassa. Luontopolun lopulta kävelin tutkimaan isoa uimarantaa, jolloin aurinkokin alkoi pilkistellä. Mikä tietenkin tarkoitti minulle sitä, että jouduin vetäytymään varjoon vampyyrihipiäni kanssa. Lueskelin kirjaa ja kuuntelin aaltoja. Tämäkin ranta oli korallien peittämä. Aikani seikkailtuani päätin palata hostellille. Kuljin eri reittiä takaisin kylään, jossa hostelli oli, pysähtyen ihmettelemään varmaan ihan tavallisia, mutta itselleni ihmeellisiä asioita, kuten karvaisia mustia sikoja aitauksessa.


Tapasin hostellilla puolalaisen miehen, joka lähti kanssani eiliseen ravintolaan illalliselle. Häntä ei kiinnostanut niinkään kokeilla mitään paikallisia makuelämyksiä, vaan jotain normaalia. En tiennyt mitä normaali olisi, mutta ihan hyvin hänelle näkyi maistuvan katsudon teishoku. Palattuamme hostellille tapasimme italialaisen tyttöduon, joka istui kanssamme keittiöön juopottelemaan kaapista löytämällämme okinawalaisella riisiviinillä, joka osoittautui ihan hirveä makuiseksi. Tykkään normaalisti kyllä riisiviinistä, kun tuleehan sitä käytettyä paljon ruuanlaitossakin, mutta tämä oli paljon vahvempaa kuin yleensä ja muistutti maulta lähinnä Kiinassa kokemaani käärmeviiniä. Olin innokas kuulemaan ensikertalaisten mielipiteitä Japanista, mutta tyttöjen näkemykset kakkosmaastani olivat vähemmän mairittelevia. En jaksanut oikein alkaa vänkäämäänkään tai korjaamaan heidän harhaluulojaan, kun heitä inhotti jo ajatus, että kohta alkawan Golden Weekin takia joka hostelli olisi täynnä japanilaisia. Minulla itselläni on tietenkin täysi oikeus viha-rakkaussuhteeseen Japanin kanssa, mutta auta armias jos joku nyyppä alkaa vääntämään poikkipuolisia mielipiteitä. Noh, vaihdoin puheenaiheen kilpikonniin vaivihkaa ja sillä tiellä pysyimme.


Seuraavana aamuna olikin aika jättää hyvästit autioille saarille ja suunnata takaisin Nahaan, sillä Hongkongiin paluuni lähestyi!