Sä etsit vielä tilaisuutta

Olin perjantaina Stirlingissä työhaastattelussa, johon menin niin huonosti valmistautuneena, että hävetti. Ajattelin viimeiseen saakka peruvani haastattelun, ilman mitään näkyvää syytä. Joskus mulle tulee vaan sellanen tekemisen kauhu, vaikka yritin muistuttaa itseäni, että olen itse hakenut tätä työpaikkaa ja olen murehtinut työttömyyttäni ja miten se tulee vaikuttamaan ensi vuoden budjettiin. Olen aika lahjakas prokrastinoija ja tyhjäntoimittaja.

Sain kuitenkin potkittua itseni haastatteluun, joka alkoikin kolme tuntia aikaisemmin, kuin mitä olin kuvitellut. Tästä johtuen olin melko paniikissa aamulla valmistautuessani, koska en ensinnäkään ollut täysin selvillä siitä, missä Stirling oli ja miten sinne mentiin. Google Maps kertoi matkaan menevän melkein puolitoista tuntia julkisilla, mikä sai mussa aikaan melkoisen paniikin. Todellisuudessa kuitenkin junamatkaan meni vain puoli tuntia ja taksiin ehkä kymmenen minuuttia, omiin kävelyihini ehkä toiset kymmenen. Taksikuski kutsui mua paliksi, joka oli niin hämmentävää, että epäintroverttimaisesti yritin käydä jotain small talkia siitä, miten piti sataa koko päivän, mutta ei vaan nyt.
Olin kuitenkin valmistautunut haastatteluun todella huonosti, sillä olin päättänyt olla ottamatta paikkaa vastaan, vaikka sitä jostain syystä mulle tarjottaisiinkin. Minulla ei ollut tallessa työilmoitusta, niin en ollut ihan selvillä, mihin edes olin hakenut. Noh, haastattelussa ailahteleva asenteeni kääntyi kuitenkin täysin ympäri ja päätin haluavani tämän työpaikan. En kuitenkaan saanut sanottua mitään fiksua huonosta valmistautumisestani johtuen, joten asennoiduin siihen, että tämä työ meni nyt sivu suun ja opimme tärkeän oppitunnin: jokaista mahdollisuutta pitää kohdella vakavasti. Kävelin Stirlingin katuja ja mietin, että ihan kiva pikku kaupunki.

Kotona ollessa stressi laukesi. Aamulla oli kuvotus, nyt olo oli vain kuumeinen ja kipeä. Päätin vakaasti valmistautua ensi viikon haastatteluun paremmin. Koomailin sohvalla, kunnes puhelin soi, kuten haastattelussa oli luvattu. Suureksi hämmennyksekseni ja iloiseksi yllätykseksi puhelun sävy oli kuitenkin ihan eri, kuin mitä olin uskaltanut toivoa: minulle tarjottiin työpaikkaa! Olen kuulemma mahtava. En keksinyt mitään järkevää sanottavaa, mutta onnistuin kuitenkin ilmaisemaan myöntymykseni. Ja siihen loppui funemployment!

Parin viikon kuluttua muutankin siis ylämaille, keskelle ei mitään, laatimaan markkinointisuunnitelmaa hyvin siistin oloiselle lomakiinteistökeskukselle. Kyseessä on kahden kuukauden kesäduuni aika mahtavissa puitteissa. Mennessäni eilen nukkumaan olin vielä epäröivä, mutta seuraavana aamuna tajutessani miten mahtavat retkeily- ja vaellusmahdollisuudet paikalla on, olin enemmän kuin innoissani. Aloin heti hakemaan hyviä vaelluskenkiä, miettimään mitä pakata.
On vähän hämmetävää, miten pystyin luomaan hyvän vaikutelman, sillä suurin osa haastattelussa sanomistani asioista oli ihan idioottimaisia. Ehdin jo ajattelemaan, että no niin, nyt tuli viimein se Epäonnistuminen, josta ottaisin opiksi elämässä, enkä olisi tällainen lusmu. Mähän en aikoinaan avannut historian kirjojakaan ennen kuin viikko ennen kirjoituksia, enkä siis ehtinyt kerrata suurinta osaa materiaalista yhtään mitenkään. Kirjoituksiin kävellessä olin kauhuissani, huimasi, ja vihasin itseäni.  En ymmärtänyt kysymyksiä ja kirjoitin vaan jotain. Mietin saaneeni tärkeän opetuksen blaa blaa blaa ja sitten tulikin E ja jatkoin iloisena lusmuiluelämääni. Tämä on toistunut kerrasta toiseen, joten henkilökohtainen hahmonkehitykseni on ollut aika minimaalista. Ei se mitään, sillä nyt mulla on vihdoin kesäsuunnitelmat koossa ja rahnaa tulossa! Jipii! Ikinä ei ole mennyt juhannukselle kesän suunnittelu, mutta mitäs pienistä. Nyt tuntuu taas, että on elämä hallussa.