Elämä on eeppinen taistelu, reitillä Suomi-Japani-Suomi-Japani-Skotlanti-Hongkong-Skotlanti

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kevätkettu

Asioita, jotka ärsyttää:


  • Mulla ei ole töitä
  • Olen saamaton, enkä osaa tehdä päätöksiä
  • Olen kohta koditon
  • Olin viime vuonnakin samaan aikaan työtön ja koditon
  • ...ja sitä edellisenä
  • Elämässä ei siis ole tapahtunut edistystä
  • En osaa käyttää näitä palluroita
  • Suomen kieleni on siinä jamassa, etten edes tiedä niiden nimeä
  • On nälkä
Angstaan täällä taas sitä, että jälleen kerran on kevät ja mua uhkaa kodittomuus ja työttömyys. Lähetin viime vuoden työpaikkaan viestiä, että josko he hakevat täksi vuodeksikin apua, mua kiinnostaisi. Sain ihan asiallisen vastauksen, että haku alkanee piakkoin, mutta ei mitenkään erityisen lämpimän. Aloin epäilemään, että olin kenties kehno työntekijä tai että aikainen viranjättöni oli jättänyt niin huonon loppuvaikutelman, ettei kukaan toivo minua takaisin (vaikkakin kyllä kerroin ihan avoimesti jo haastattelussa, että joudun lähtemään elokuussa).

On tosin sanottava, että viime vuonna tässä kohtaa mulla ei myöskään ollut passia, että ei asiat nyt niin huonosti ole. Toisaalta olin kyllä Euroopassa. Nyt Aasiassa ollessa en ole yhtään varma, mihin tulisi suunnata. Viime vuonna päätin jäädä Glasgowhun, eikä se ollut niin vaikeaa, kun oli kuitenkin kaveri, jonka luona punkkailla hetken aikaa ja tiesi, mistä töitä hakee. Nyt olen hakenut töitä sinne sun tänne.

Ongelma ei ole työttömyys tai asunnottomuus tai edes rahattomuus. Ongelma on, etten osaa tehdä päätöksiä! Elättelen aina toivoa siitä, josko pääsisin vanhoihin työpaikkoihin takaisin (no ei niihin yliopistoaikaa edeltäviin...), mutta sitten siellä on jo joku kätevämpi paikalla. Vaihtoehtojahan on vaikka millä mitalla: voin matkustaa/vapaaehtoistella/hakea jotain minimipalkkaduunia Skotlannissa/anella lisää HK yrityksiltä mahdollisuuksia töihin, vaikken osaa kantonia saati putonghuaa. Pitäisi vaan valita jotain ja kulkea sitä polkua. Ikävä kyllä olen sitä tyyppiä, että haluan jättää päätöksenteon viime tinkaan, jotten vahingossakaan hätäile tai sano jotain peruuttamatonta.

Viime vuonna olin tavallaan laiska: olin jo Glasgowssa, tiesin miten hakea asuntoa. Tapailin jotakuta, kaverit jäi kaupunkiin, joten oli kannike jäädä itsekin. Nyt pitäisi tietää ihan itse mitä haluaa elämältä!

Eniten mua harmittaa se, että en kehtaa jatkaa tätä matkustelua jos tiedossa ei ole tuloja ja pitäisi oikeasti varmaan päivystää puhelimen ja tietokoneen äärellä. Mutta. Haluan tosi paljon lähteä Japaniin ylihuomenna :(

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Hua hua

Meidän viimeinen koitos Kiinassa oli Hua-vuorelle kipuaminen. Huashania elämöitiin netissä maailman vaarallisimmaksi vaellukseksi, mistä johtuen se kiinnosti poikia ihan hirveästi. Itse pidän kyllä vaeltamisesta, mutta hieman arvelutti miten pysyisin poikien perässä - ensimmäinen on maratoonari ja toinen himokuntoilija juoksee huvikseen ylös yliopistomme takana olevaa Lion Rockia,  reitti, joka on vaikeusasteeltaan 8/10... Siinä kohtaa kun he ilmoittivat, että pistämme kaikki kamat samaan reppuun ja vuorottelemme repun kantamisesta menin hiljaiseksi - pysyin heidän perässään hädin tuskin tasaisella asfaltillakaan. Meillä oli kahdeksan litraa vettä yhteensä ja hillitön määrä banaaneja sun muuta. Vaikka välillä yritänkin kannustaa kehoani muuhunkin kuin lyllertämiseen, olen tunnollinen rapakuntoilija ja vaellukset pusken läpi lähinnä sisulla.

Kävi ilmi, että toisin kuin HK:ssa tai Skotlannissa, Kiinassa vaeltaminen on kallista puuhaa! Yhden päivän reissu maksoi ilman snaksumaksuja ainakin 40e per henkilö, sisältämättä siis mitään sen kummempaa, kuin kuljetuksen ja pääsymaksun vuorelle.

Meidän mukana oli hostellilla tapaamamme ruotsalainen Magnus. Meidän tapaamisemme oli oikein iloinen, sillä hänen saapuessa huoneeseen olin juurikin aikeissa väsynein käsin riipiä päällimmäisen paitani pois. Hän tervehti minua ja kertoi nimensä, minä onnistuin vetämään kaikki paitakerrokseni päältäni ja esittelemään hänelle alusvaatetustani. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut ekshibitionismiani vastaan, sillä muutaman minuutin juttelun jälkeen hän ehdotti, että lähtisimme vuorille yhdessä. Kerroin ottavani mukaan veljeni Kleptomaniasta.


Hua-vuorelle päästäkseen piti ensin mennä junalla Xianista, sitten bussilla, sitten ostaa liuta pääsylippuja, sitten bussilla, sitten kaapelikärryllä ja voila! Maisemat olivat toki uskomattomat, mutta kohde oli melkoinen turistirysä. Olin tosi iloinen, että jälleen kerran olimme paikan päällä arkena, sillä ilmeisesti pelkät kaapelikärryjonot saattoivat äityä viikonloppuisin kaksituntisiksi. Ylös vuorta olisi voinut kiivetä portaikkoakin, mutta meitä neuvottiin olla kuluttamatta voimiamme siihen. Se olikin hyvä neuvo, sillä ylhäällä odotti useampi sata lisäporrasta. Portaikot olivat melko jyrkkiä ja kapeita, niin ettei sinne voinut jäädä kauheasti seisoskelemaan ja odottelemaan. Sain puuskuttaa aika paljon, mikä luonnollisestikin johtui ohuesta vuoristoilmasta, eikä sillä ollut mitään tekemistä poikien tahdin kanssa. 

En tiedä mikä reitin vaikeusluokitus oli, mutta ei se ollut mitään verrattuna tammikuussa vaeltamaamme Kahdeksan Kuolemattoman Harjanteeseen. Kiinalaiseen tapaan jopa vuorella oli oltava vessoja vähintään viiden minuutin välein, etteivät ihmiset tehneet tarpeitaan minne tykkäävät. 

Huashania kutsutaan tosiaan yhdeksi maailman vaarallisimmista reiteistä. Maine johtunee jostain takavuosien kunnossapitämättömyydestä, sillä itse reitti ei ole mitenkään ongelmallinen. Paljon portaita vaan. Suurimmaksi ongelmaksi muuttuu muut reitin kulkijat. Portaikoissa oli nytkin jo ruuhkaa ja vaarallisia tilanteita syntyy tuon tuostakin, kun lampaat eivät ajattele ja pakkautuvat vain samoihin paikkoihin.

Ehdottomasti vaarallisin osuus on eteläisen huipun lankkukävely, josta mulla ei ole omia kuvia, koska olen ihan liian kömpelö ottaakseni mukaan mitään elektroniikkaa. Ei se mitään, sillä internet tarjoaa tästä ihan valtavasti materiaalia:


Lankkukävely ei sekään sinällään ole mitenkään paha. Kiipeilin paljon lapsena, enkä ole pitänyt korkeuksia koskaan minään ongelmana. Hankaluuksia tuotti jälleen kerran ajattelemattomuus: reitillä oli ruuhkaa! Reitti on yksisuuntainen, eli samaa reittiä mennään ja tullaan takaisin. Paikan päällä turvaketjuja jakaneella tyypillä ei ollut mitään tajua siitä, montako henkeä reitillä oli jo, vaikka videostakin varmaan näkee, että ohitustilaa ei ole. Meitä oli tosiaan reitillä varmaan kaksikymmentä samaan aikaan ja ajattelemattomat ihmiset puskevat samoihin pieniin kolkkiin. Kestin tätä epäjärjestelmällisyyttä yhteen suuntaan, sitten aloin huutaa komentoja niin kiinaksi kuin englanniksikin. Nautin tuosta lankulla kävelemisestä kyllä silloin kun ei tarvinnut ohitella. Sen sijaan osuudet, joissa kuljettiin metallipiikkien päällä oli hyvin paljon epämiellyttävämpiä, sillä "askelmien" välit eivät olleet mitenkään tasamittaiset tai samalla korkeudella. Oli myös kiva kulkea reitti huhtikuussa. Voin kuvitella, että tammikuussa olisi voinut olla aika jäätävää...
Hostellille päästyämme olimme jälleen rättiväsyneitä. Reppu oli lopussa minun selässäni, kun vettäkään ei ollut jäljellä ja maasto oli tasaista... Ostimme nuudeleita, pullia, kaljaa ja ananasta sun muuta kadulta ja hipsimme hostellille syömään. Olimme kaikki aika onnellisia. Vaikka reissu oli mahtava, olimme iloisia seuraavan päivän paluumatkasta HK:n. Ulkomaailma odotti.









Xian ja Terrakottasotilaat

Pingyaon jälkeen nousimme tosiaan jälleen luotijunaan kohti Xiania. Xian on entinen pääkaupunki, joka tunnetaan lähinnä terrakottasotilaistaan. Meidän reissun kaikki kohteet oli otettu jostain netin kiinamatkapaketin ohjelmasta, kun emme halunneet liiemmin miettiä aihetta. Olin kuitenkin innokas näkemään kuuluisat sotilaat.

Saavuimme Xianiin yhdentoista maissa illalla ja olin huolissani, josko selviäisimme metroon, sillä Pekingin metron viimeiset junat lähtivät jo puoli yhdeltätoista. Xian kulki onneksi tunnin jäljessä, niin selvisimme hyvillä mielin hostellille. Jostain kumman syystä minä maksoin sängystäni n. kolme euroa yöltä, kun pojilta veloitettiin tuplahinta (joka oli siis se normaali). Kauheasti en voinut aiheesta riemuita, sillä meidät sijoitettiin eri makuusaleihin, vaikka molemmat olivat sekasaleja. En voi sanoa olevani ihan hirveän tyytyväinen hostellin toimintaan, jos heidän mielestään on hyvä idea jakaa ryhmä niin, että ainoa nainen menee kiinalaismiesten saliin ja pojat länkkärisaliin... Hostelli oli kuitenkin siisti, henkilökunta puhui englantia ja sijainti oli ok.

Huonosti nukutun yön jälkeen (kiinalaisten miesten kuorsaus...............) suuntasimme kohti legendaarisia terrakottapatsaita. Kuljimme ensin bussilla asemalle, mikä oli vähän huvittavaa, koska emme tienneet miten maksaa, mutta kukaan ei myöskään osannut opastaa meitä niin pummilla mentiin. Lippu terrakottia katsomaan maksoi 150yuania, mutta opiskelija-alennus kattoi puolet hinnasta. Olin tästä tyytyväinen, sillä tuo on noin 23 euroa, enkä ole nyt ihan varma saiko rahalle mitään vastinetta. Sotilaat olivat ihan komeita, mutta kovinkaan lähelle niitä ei päässyt. Jos halusi hyvälle kuvapaikalle, siitä tuli maksaa 200 yuania per kuva... Monet kiersivät oppaiden kanssa, sillä kuten muissakaan museoissa, täälläkään ei kauheasti mitään opastauluja tai lehtisiä ollut, joista oppia. Englanninkielinen opas oli kuitenkin aika kallis varsinkin näin pienelle ryhmälle, joten emme suostuneet lukuisin meitä jahdanneiden naisten tarjouksiin. Jossain vaiheessa löysimme kosketusnäytön, josta sai tietoa sotilaista ja aikakaudesta, mikä oli hyvä, sillä muuten visiitti olisi jäänyt melko laihaksi. Olen aina ollut vähän nörtti, niin halusin lukea kaiken mahdollisen patsaista. Terrakottasotilaat on vähän harhaanjohtava nimitys, sillä iso osa patsaista on ihan muuta: on mm. virkamiehiä ja akrobaatteja. Yksikään patsaista ei kuitenkaan ollut lapsi tai naispuolinen, että kenties hänen keisarillinen korkeutensa ei ollut kiinnostunut viemään hautaan haaremiaan. Lopussa löysimme myös mahtavan dokumenttia näyttävän 3d-elokuvateatterin suoraan 80-luvulta: pyöreän teatterin seinät oli vuorattu näytöillä, joten katsojat sai olla koko toiminnan keskuksessa :D

Paikalla oli paljon valkoisia ja jonkin verran mustia ja ruskeita, mikä tuntui 99%:n kiinalaisen Pingyaon jälkeen hassulta. Tykkään olla ruotsalaisen Samin seurassa, sillä me vaikutamme olevan geneettisesti hyvin lähellä toisiamme: sama hiusten ja silmien väri, sama ihotyyppi. Mä olen suomalaiseksikin todella kalpea ja pisamainen, mistä johtuen palan helposti, en rusketu. "Normi"valkoisetkaan ei yleensä ymmärrä, kuinka varovainen tässä on oltava auringon suhteen. Sam ymmärtää! Tapasimme aikoinaan Pat Sin Lengin vaelluksella ja tunsin syvää hengenheimolaisuutta heti jo silloin, kun hän ehdotti aurinkorasvataukoja tunnin välein.








Sitten olikin aika palata Xianiin! Aurinko oli laskemassa ja päätimme syödä katuruokaa muslimialueella. Paikka oli melko lailla turisteja täynnä, mutta hetken kuljettuamme pääsimme eroon pääkaduista rauhallisemmille sivukujille, joissa yllätys yllätys myös ruuan hinta laski ja laatu nousi. Alueella olisi ollut myös moskeija, mutta koska sinne pääsy maksoi 25 yuania, emme olleet kauhean innoissamme. Kiina on aika ärsyttävä siinä, että joka ikinen askel maksaa, ihan kuin jossain mobiilipelissä. Ensin maksetaan pääsymaksu, sitten maksetaan kartta, sitten opastus, sitten pääsymaksu alueen sisäisiin paikkoihin ja maksu tarvittavista varusteista (esim huivi tässä kohtaa). Tuntuu ihan hullulta, varsinkin kun hintoja vertaa keskivertokiinalaisen palkkaan! Enpä haluaisi järjestää mitään perhelomaa Kiinassa.






Seuraavana päivänä menimme käymään Xianin museossa. Kiinan museot on ilmaisia, mutta sisään päästäkseen lippuja tuli jonottaa ja esittää henkilökorttinsa/passinsa. Aika kauan siellä sai jonottaa, mutta museo oli ihan mielenkiintoinen. Sen jälkeen kävelimme lähistöllä olevalle Villin Hanhen Isolle Pagodalle. Temppelialueelle oli tietenkin pääsymaksu. Olimme vähän väsyneitä, joten alueen kiertäminen oli lähinnä penkiltä toiselle siirtymistä ja välillä seinämaalausten tutkimista. Itse pagodaan emme menneet, sillä sinne oli taas (ylläri!) erikseen pääsymaksu. Mun mielestä on jotenkin härskiä, että uskonnollisessa paikassa vierailu maksaa tyyliin kymmenen euroa - entäs ne oikeasti uskonnolliset ihmiset! Ehkä jos olisin vähemmän köyhä en ihan huomaisi kaikkea härskiyttä.,,

Somppailimme takaisin muslimialueelle. Kuplateetä, sitten lisää Xianin erikoisruokia. Tällä kertaa vuorossa oli vyönuudelit, joista laittaisin kuvan, jos blogger ei tappelisi vastaan. Vyönuudelit oli hyvin leveitä nuudeleita, jotka tarjoiltiin ihanassa lihaliemessä kasvisten ja naudanlihan kanssa. Todella hyviä. Olin alkuun huolissani, että miten löydämme ne, koska ruokaoppaani tarjosi nimeä vain länkkäriaakkosilla, mikä ei ymmärrettävästikään riitä mihinkään, mutta sitten luin kohdan, jossa kehoitettiin etsimään kaksi hillittömän monimutkaista kirjainmerkkiä + nuudelimerkki. 57:n vetoa per merkki! Hyvin ne löytyivät ja olivat kyllä todella herkullisia.

Sitten olikin aika ostostella ja valmistautua seuraavan päivän koitokseen - Huashanin vuoristossa vaeltamiseen!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Pingyao

Luotijunalla matka Pingyaoon oli nopea, mutta lähtö aikainen. Olimme juna-asemalla hyvissä ajoin, mikä osoittautui loistavaksi ideaksi, sillä Hector ei saanut omaa lippuaan, koska passinumero varauksessa oli väärä. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli Ctripin moka, mutta nyt Hector joutui ostamaan uuden, kalliimman lipun ykkösluokassa.

Suurin osa jouhevasta matkasta taittui nukkuessa. Ikkunasta näkyi Kiinaa: köyhiä, rapistuneita alueita, mahtavia vuoria, likaista maisemaa ja oho valtava sfinksi... Junassa kuulutettiin, että lattioille räkiminen kielletty ja ihmiset katselivat elokuvia tableteiltaan, luonnollisesti ilman kuulokkeita.


Päästyämme Pingyaoon kävi ilmi, että meillä oli ohjeet hostellille väärältä juna-asemalta. Ei ollut käynyt edes mielessä, että Rauman kokoisella kaupungilla olisi kaksi juna-asemaa! Aikamme somplittua selvisimme kuitenkin paikan päälle: Unescon maailmanperintökohde - Pingyaon muurikaupunki! Pingyao on suosittu turistikohde, mutta länsimaalaisia turisteja paikan päälle osuu harvemmin. Olimme paikan päällä maanantaina ja tiistaina, joten aika rauhassa saimme kiertää, mikä oli tietenkin hyvä. Olin katsonut etukäteen, mitä syödä ja missä, jotta pystyisimme edes jotenkin välttämään kehnon ja kalliin turistiruuan. Onnistuimmekin syömään todella hyvin ja huokeasti alueen perinneherkkuja. Hostelli oli aika kämäinen korkeasta luokituksestaan huolimatta: valaistus oli kehnoa, vessat ja suihkutilat aika karseita ja huoneiden siivous aloitettiin kahdeksalta aamulla...







Mahtava englanti aiheutti paljon pyrskähdyksiä jopa minulta, joka luulin nähneeni jo kaiken aikoinaan Japanissa.


















Selvä pyy! Joka paikassa oli myös kylttiä, että No burning. Mielessäni kävikin jo polttaa 700-vuotinen kaupunki maan tasalle, mutta sitten luin kyltin ja tulin toisiin ajatuksiin...














Pingyaon vanhaan kaupunkiin pääsi ilmaiseksi kiertämään, mutta päästäkseen itse rakennuksiin oli ostettava pääsylippu, joka oli opiskelija-alennuksen jälken 75 yuania. Rakennusten kiertäminen oli aika mahtavaa, sillä ne olivat hyväkuntoisia historiallisia sokkeloita, eikä paikalla tosiaan ollut väenpaljoutta. Lapsena olisin varmaan pissannut housuun mahdollisuudesta testata kopioita kiinalaisista aseista tai vapaasta vaeltamisesta upeissa rakennuksissa. Assassin's Creed Pingyaota odotellessa!
Vaelsimme jalkamme kipeiksi, söimme ja nauroimme, niin kuin hyvien kavereiden kuuluukin. Kahden päivän jälkeen nousimme jälleen luotijunaan ja suuntasimme Xianiin kohti terrakottasotilaita.