Tokashiki

Nousin Zamamilla moottoriveneeseen, joka vei mut ja ruhtinaalliset kaksi muuta matkustajaa Tokashikin saarelle. Puolen tunnin veneessä istuskelun jälkeen saavuimme pieneen satamaan, tai pikemminkin laituriin keskellä ei mitään. Mua piti olla "satamassa" vastassa hostellilta noutaja, mutta eipä siellä ollut ketään. Täällä ei myöskään ollut mitään satamarakennusta, mistä kysyä neuvoa. Kohautin siinä sitten olkapäitäni, kun veneessä olleet kaksi muutakin olivat jo juosseet menojaan, ja aloin marssimaan laiturilta lähtenyttä tietä eteenpäin. Kai jostain löytyisi joku, jolta kysyä neuvoa!

En ehtinytkään kauaa kävellä, kun viereen hidasti auto. Rullasivat ikkunan alas ja kysyivät, että mihin matka. Sanoin, etten oikein tiennyt ja selitin tilanteen. Mainitessani hostellin nimen porukka oli hämmennyksissä.
"Sinnekö? Mutta sehän on ihan hirveän kaukana!"

Kalpenin tälle kommentille. Olinko noussut väärään veneeseen? Mennyt väärälle saarelle? Tokashikin piti olla Zamamin tapaan pikkusaari - ei kai mikään voinut kauhean kaukana olla? Käskivät nousta autoon, ajoivat sukellusliikkeelle ja soittivat hostellille, minä aikana minä odotin hiljaa polviani hypistellen. Noutajani tuli sieltä pikaisesti ja sain nousta seuraavaan autoon. Kävi ilmi, että "hirveän kaukana" oli toisella puolen saarta parin kilometrin päässä... Kai perspektiivi on eri pienessä paikkaa asuessa.

Tämänkertaisella hostellilla sain heti seuraa, kun samassa huoneessa oli toinenkin nainen. Tulimme vallan hyvin juttuun ja menimme yhdessä satamaan illalliselle, jolloin söin todella hyvän donburin (riisikulho), joka oli peitetty tuoreisiin mereneläviin. En olisi jaksanut puhua niin paljon itsestäni, mutta kuten yleensäkin jokaista vastaantulijaa kiinnosti mun koko elämäntarina. Tää on jotain, josta en tykkää Japanissa: olen aina automaattisesti jotenkin pääroolissa. Keskustelisin paljon mieluummin vaikka säästä. Illallisen jälkeen ravintoloitsija vaati, että meidät viedään autolla kotiin, koska oli pimeää ja vaarallista. Illalliskumppanini otti tarjouksen kiitollisena vastaan ja minäkin hymyilin ja yritin olla pyörittämättä silmiäni. Matkaa oli ehkä 500m valaistua tietä ja kylässä kenties sata asukasta. Oi Japani...

Seuraavana päivänä sää oli pilvinen. Päätin rannan sijaan haluavani kiertää saarta jalan, joten teinkin juuri niin. Mitään varsinaisia retkeilyreittejä paikalta ei löytynyt, mutta kuljin mieluusti jo autioita vuoriteitäkin, etsien parhaita maisemia. Valtavat perhoset lepattivat joka paikassa ja linnut lauloivat. Aikani käveltyäni pääsin saaren ainoalle luontopolun tapaiselle, ainakin kartan mukaan. Paikka oli ylikasvanut, mutta ajattelin sen kenties olevan vain tämä pää talven jäljiltä. Kenties reitti muuttuisi helpommaksi! Lähdinkin kapuamaan näitä kasvuston peittämiä portaita ylös vuoren rinnettä, mutta pian reitti tiheni niin, että jouduin etsimään kepakon edessäni heiluteltavaksi, etten kävelisi hämähäkinverkkoihin (subtropiikin hämähäkit ei ole kauhean kivoja..). Pian huoleni hämähäkeistä kuitenkin hävisivät kuin savuna ilmaan, kun jalkani ylitse luikerteli käärme. Kalpenin huomattavasti, sillä olin aiemmin nähnyt myrkyllisten habu-käärmeiden pesistä varoittavia kylttejä. Seisoskelin siinä liikkumatta aikani, että otus matelisi pois, ajatellen, että tuskin se minusta välittää jos en uhkaa sitä tai reagoi mitenkään vahvasti. Se luikersikin edessäolevani portaan sisuksiin, missä se kai piti pesää. Tässä kohtaa kalpenin entisestäänkin, sillä mielessäni ei ollut käynytkään, että saattaisin portaita kulkiessani vahingossa iskeä jalkani myrkkykäärmeenpesään. Olin saanut kulkea koko päivän ylhäisessä yksinäisyydessäni ilman puhelinta, että nyt olisi todella huono aika tulla purruksi. Jatkoinkin matkaani hyvin varovaisesti ja erittäin kiitollisena päästessäni jälleen hyvälle polulle - olin kulkenut jonkun vanhan reitin, joka oli unohtunut karttaan. Uusi reitti lähti eri kohdasta ja oli siisti ja käärmeetön.

Päivä oli hieman sateinen, mikä ei haitannut ollenkaan reippaillessa jo muutenkin kosteassa ja kuumassa ilmanalassa. Luontopolun lopulta kävelin tutkimaan isoa uimarantaa, jolloin aurinkokin alkoi pilkistellä. Mikä tietenkin tarkoitti minulle sitä, että jouduin vetäytymään varjoon vampyyrihipiäni kanssa. Lueskelin kirjaa ja kuuntelin aaltoja. Tämäkin ranta oli korallien peittämä. Aikani seikkailtuani päätin palata hostellille. Kuljin eri reittiä takaisin kylään, jossa hostelli oli, pysähtyen ihmettelemään varmaan ihan tavallisia, mutta itselleni ihmeellisiä asioita, kuten karvaisia mustia sikoja aitauksessa.

Tapasin hostellilla puolalaisen miehen, joka lähti kanssani eiliseen ravintolaan illalliselle. Häntä ei kiinnostanut niinkään kokeilla mitään paikallisia makuelämyksiä, vaan jotain normaalia. En tiennyt mitä normaali olisi, mutta ihan hyvin hänelle näkyi maistuvan katsudon teishoku. Palattuamme hostellille tapasimme italialaisen tyttöduon, joka istui kanssamme keittiöön juopottelemaan kaapista löytämällämme okinawalaisella riisiviinillä, joka osoittautui ihan hirveä makuiseksi. Tykkään normaalisti kyllä riisiviinistä, kun tuleehan sitä käytettyä paljon ruuanlaitossakin, mutta tämä oli paljon vahvempaa kuin yleensä ja muistutti maulta lähinnä Kiinassa kokemaani käärmeviiniä. Olin innokas kuulemaan ensikertalaisten mielipiteitä Japanista, mutta tyttöjen näkemykset kakkosmaastani olivat vähemmän mairittelevia. En jaksanut oikein alkaa vänkäämäänkään tai korjaamaan heidän harhaluulojaan, kun heitä inhotti jo ajatus, että kohta alkawan Golden Weekin takia joka hostelli olisi täynnä japanilaisia. Minulla itselläni on tietenkin täysi oikeus viha-rakkaussuhteeseen Japanin kanssa, mutta auta armias jos joku nyyppä alkaa vääntämään poikkipuolisia mielipiteitä. Noh, vaihdoin puheenaiheen kilpikonniin vaivihkaa ja sillä tiellä pysyimme.

Seuraavana aamuna olikin aika jättää hyvästit autioille saarille ja suunnata takaisin Nahaan, sillä Hongkongiin paluuni lähestyi!