Zamami

Kioton jälkeen palasin Kansain lentokentälle ja lensin etelään, Okinawalle! Olin kentällä jälleen ihan liian ajoissa, sillä Kioton hostellinpitäjä kysyessäni, että milloinkahan kannattaa lähteä kenttää kohti panikoi, että mun pitäisi olla siellä jo ja hoputti mua, vaikka lentoon oli aikaa viisi tuntia. -_- Ensi kerralla jätän kysymättä... Itse lennolle pääsin tyylikkäästi vaan kävelemällä sisään. Kyllä siinä välillä joku tarkisti, että mulla oli tosiaan lentolippu, mutta ketään ei kiinnostanut paperit sun muut. Vähän erilaisia nää kotimaanlennot Japanissa, kuin mitä Kiinassa, jossa passia tarvittiin junaan nousemisessakin.

Olin varannut itselleni hostellin Nahassa ensimmäiseksi yöksi. Mua ei kiinnostanut Naha oikeastaan yhtään, koska ihmisiä, mutta halusin kovasti päästä tutkimaan eteläisimmän prefektuurin luontoa. Okinawalla käynti on pyörinyt mielessä useamman vuoden, joten olin todella iloinen näin halvan mahdollisuuden tarjouduttua.

Ripakan matkanetenemiseni takia mulla ei ollut ensimmäisen yön jälkeen mitään suunnitelmia. Yritin jututtaa hostellilla muita matkalaisia ideoiden toivossa, mutta porukka ei oikein tykännyt puhua muuta kuin saksaa, jota en itse osaa mitenkään sujuvasti. Hostellin pitäjälle puhuessani kuitenkin hän osasi neuvoa, että nousepa huomenna lauttaan ja lähde lähisaarelle Zamamiin. Muut hostellin työntekijät ja muut japaninkieliset puolsivat tätä suunnitelmaa, niinpä varasin itselleni hostellin mysteerisaarelle ja nousin lauttaan seuraavana aamuna. Lauttoja oli nopeita ja hitaita, mutta koska pidän veneilystä, eikä mulla ollut mitään kiirettä, nousin mieluusti hitaaseen. Istuin kannella (huivin alla) katsellen aurinkoista merta ja sieltä ylös hyppiviä lentokaloja. Sanotaanpa nyt vain, että siinä kun tuijottelee aaltoja ja vettä ja ylös ponkaisee yhtäkkiä joukko lentäviä kaloja menee aivot taas vähän solmuun. Kyseessä ei ole mikään harvinaisuus, mutta enpä muistanut, että tuollaisiakin otuksia maailmassa on...

Mahtavista kuvaajantaidoistani kertoo alareunassa leijuva sormeni...

Saavuttuani Zamamiin totesin paikan olevan ilokseni hyvin pieni. Kävin heivaamassa kamani hostellille ja turisti-infosta saamani kartan avulla suunnistin rannalle. Mulla ei luonnollisestikaan ollut kauheasti ideaoita, että mitä tässä nyt sitten tekisi, mutta rannasta oli hyvä aloittaa. Koralliranta oli puhdas ja tyhjä ja vedessä snorklatessa olisi ilmeisesti voinut nähdä kilpikonnia. Olin miettinyt maskin ja räpylöiden vuokraamista, mutten kuitenkaan raaskinut vuokrata näkemättä vesiä. Ihan hyvä päätös, sillä pikainen uintikierros vapaasukelluksineen paljasti veden lämpötilan niin hyytäväksi, että snorklaamista varten olisi pakko vuokrata myös märkäpuku. Tämä lähenteli hinnaltaan jo sellaisia lukemia, että päätin jättää välistä.

Torkuin rannan varjossa aikani ja jatkoin sitten saarikierrostani. Saaren korkeuserot olivat aika valtavat, mistä johtuen maisematkin olivat jylhiä. Näköalapaikoilla oli aina joku ihminen tuijottelemassa tyhjyyteen tai soittelemassa kitaraa. Tarkoitukseni oli mennä auringonlaskupaikalle odottamaan iltaa, mutta koska taivas oli niin pilvinen pelkäsin odotukseni olevan turhaa. Sieltä oli myös melkein tunnin kävelymatka takaisin hostellille, jota arastelin hieman mikäli pimeä laskeutuisi vikkelään. Vaikka liikennettä ei ollut juuri ollenkaan, on eri asia väistellä moottoriajoneuvoja pilkkopimeällä vuoritiellä kuin päivänvalossa. En tiennyt meneekö japanilaiset samaan kastiin, mutta muualla maailmassa ns. valvomattomilla, poliisittomilla maaseutuvyöhykkeillä ihmiset ajaa vähän miten sattuu ja missä kunnossa hyvänsä. Varsinkin täällä turistit.

Hostellini oli aika kivan oloinen. Olen innokas kaveeraamaan joka vastaantulijan kanssa, mutta kuten Nahassa, täälläkin oli paljon saksalaisia, jotka eivät olleet kiinnostuneet puhumaan muita kieliä. Vähän ehkä harmitti, sillä olin jo Kioton jälkeen ajatellut, kuinka paljon voisin auttaa japania osaamattomia turisteja. Oh well...

Seuraavana päivänä suuntasin toiseen suuntaan ja valtavan ylämäen jälkeen pääsin uudelle rannalle. En normaalisti ole mikään rantalököilijä, mutta nyt tykkäsin kyllä nukkua rannalla, joka sentti vaatteeseen verhottuna pilvisellä säällä. Rannat olivat todella puhtaita ja kauniita. Vesi oli kirkasta ja ranta nimenomaan koralliranta. Vaikka koralli ei ollut yhtä värikästä kuin Filippiineillä, oli sitä mielenkiintoista tutkia. Rannalta löytyi valtavia simpukoita, joita ajattelin ensin kerääväni, mutta muistin sitten, että mulla on tosiaan vain yksi matkalaukku HK:ssa omaisuudelleni. Aikani rannan kallioilla kiipeiltyäni tajusin, että pienen mutkan takaa lähti polku viidakkoon. Eikun tutkimaan!

Inhoan Japanin hämähäkkejä, joten hieman metsäpolun seuraaminen hirvitti, varsinkin ilman mitään kävelykeppiä tai -sauvaa. Löysin kuitenkin niin cooleja autioita korallin peittämiä rantoja ja niemiä ja piilotetun meren jumalan pyhäkön, että kyllä sitä vähän jaksoi riskeeratakin. Metsässä oli myös paljon aika karmivia villikissoja, jotka tuijotti mua herkeemättä vihreillä silmillään, muttei kuitenkaan väistäneet mihinkään.

Onnistuin jotenkin polttamaan itseni pilviselläkin säällä. Ei se mitään, sillä oli aika jättää Zamami ja suunnata seuraavalle saarelle!

 Hautoja. En normaalisti ota kuvia haudoista, mutta näille asetetut vesipullot hämmensi. Olen nähnyt haudoille jätettävän kaikenlaista pikkuesinettä ja ruokaa, mistä vainaja saattoi pitää, mutta että vettä pulloissa? Käsitän myöskin, että vettä haudan puhdistamiseen, mutta en usko että sitäkään noin jätettäisiin auringonpaisteeseen. Ikävä kyllä paikalla ei ollut ketään, keneltä asiaa tiedustella.