Seuraavana aamuna virkistyneenä matkasin bussiasemalle ja nousin sieltä Chiang Raihin vievään bussiin. Bussi ei ollut mikään paikallisbussi, vaan ilmastoitu moderni maantielaiva. Halusin Chiang Raihin tasan yhdestä syystä: Valkoinen temppeli. Sinne järjestettiin kyllä päiväreissuja, mutta koska en ole pakettimatkailija halusin mennä omia polkujani.
Chiang Raihin ajoi pari tuntia. Etsin hostellini, pesin pyykkiä, kävin illallisella. Jännää. Mulla ei ollut varsinaisesti mitään suunnitelmaa, kuinka kauan aikaa viettää tässä pikkukaupungissa, mutta päätin heti varata toisen hostellin seuraavalle päivälle. Vaikka tässä hostellissa (Fun-D) puitteet oli melko luksusta, oli tunnelma kehno. Vieraat eivät sosialisoineet keskenään, vaan olivat tietokoneilla tai puhelimillaan. Yritin vähän jutella jollekulle, mutta aika vaisua oli. Yksin matkatessa ilmapiiri on tosi tärkeä, koska jossain kohtaa päivää on kiva myös jutella jollekulle!
Seuraavana aamuna veinkin kamppeeni keskustaa lähemmäs, aivan bussiaseman viereen. Nousin paikallisbussiin ja lähdin Valkoiselle temppelille. Homma oli tosi helppoa, koska jopa bussin rahastaja ymmärsi sen verran englantia, että tiesi käskeä nousta mun pois oikealla pysäkillä.
Valkoinen temppeli oli henkeäsalpaavan kaunis kimmellellessään auringonvalossa. Ilman aurinkolaseja sitä ei oikein rohjennut katsoakaan, vähän kuin sääreni biitsillä. Tähän mennessä olin aika kyllästynyt muuten temppeleihin (joita Thaimaassa on joka kulmalla!) joten hämmästyinkin, kuinka kiehtova Wat Rong Khun oli. Temppeli on siis uusi ja melkoinen nykytaideprojekti: se oli koristeltu sekä ulkoa, että sisältä popkulttuuriviittauksilla. Istuin pitkän aikaa penkillä ja vain tuijotin koko komeutta. Ehdottomasti vaikuttavin Thaimaassa näkemäni paikka!
Päästyäni takaisin Chiang Raihin, nousin uudelleen bussiin ja huristin tällä kertaa katsomaan Mustaa taloa - toista nykytaideprojektia. Sen piti olla karmiva, eläinruhojensa takia, mutta koska kyseessä oli taljoja, nahkaa ja eläinten kalloja, mieleeni tuli lähinnä Suomi ja mökkikulttuuri. Mielenkiintoinen paikka kuitenkin.
Kävelin vapaasti alueella ja nautin kauniista iltapäivästä, kun huomasin maassa jotakin. Valtava boakäärme! Niin valtava, etten oikein uskonut sitä oikeaksi - harvoinpa sitä näkee kolmemetrisiä matelijoita luonnossa. Hivuttauduin varovasti viereen ja kyykistyin ottamaan kuvaa. Ajattelin olennon olevan kenties kuollut, kun se ei liikkunut ja sen silmän ympärillä pörräsi kärpänen. Siinä hetken tuijotettuani sitä tajusin, että kyllä tää kaveri taitaa olla kuitenkin hengissä. Kohta paikalle juoksi porukkaa - ilmeisesti käärme oli livahtanut aitauksestaan. Neljä ihmistä tarttui lonkeroihin ja lähti kantamaan otusta takaisin. Olin surullinen, etten ollut yksi heistä.
Olin tavannut uudella hostellillani (City Guest House) vähän porukkaa. Minä ja tapaamani korealainen nainen päätimme lähteä illalliselle. Alkuun oli hauskaa, kun oli seuraa, mutta kun kyseinen henkilö jauhoi tuntikausia joko parisuhdeongelmistaan tai vihastaan japanilaisia kohtaan, alkoi hymyni puutumaan.
Seuraavana päivänä vuokrasin moottoripyörän (...lujaa kulkevan skootterin) ja lähdin taas hieman vesiputouksia ihmettelemään. Mukaani tuli tapaamani singaporelainen poika, joka paljastui aika rasittavaksi matkaseuraksi, sillä hän pelkäsi kaikkea. Jouduin useaan kertaan kehottamaan ajamaan hieman vauhdikkaammin moottoritiellä, kuin neljääkymppiä. Aikamoinen täyskäännös siis Pain reissuun!
70-metrinen vesiputous oli komein koskaan näkemäni (...mutta lista ei ole pitkä). Olin todella innoissani siitä ja olisin halunnut mennä uimaan sen alle, mutta allas oli liian vaikeapääsyinen ja kivet siellä todella teräviä ja liukkaita - ei kiitos. Olisin mielelläni chillannut putouksella vähän pidempäänkin, mutta matkaseurani Michael oli tosiaan aika arka, eikä uskaltanut tulla kovin lähelle putousta. Tuntuu vähän kiittämättömältä valittaa koko ajan, mutta hän oli kyllä aika surkeassa kunnossa, kun ei kävellessä pystynyt pysymään tahdissani - mää olen kuitenkin aika hidas, epäsporttinen lyllerö. Vesiputoukselle oli nimittäin puolen tunnin pikku vaellus, mistä pidin kovasti. Ympäröivä viidakko oli todella kaunis auringonvalon siivilöityessä valtavien puiden lehtien lomasta.
Ympäriinsä ajelu oli kyllä aika mahtavaa. Maisemat olivat todella kauniit, kuten Paissakin, ja nautin tosi paljon kaksipyöräisellä ajosta. Tämänkertainen skootterini oli aika ärsyttävä, sillä siinä ei ollut vaihteita, mutta ainakin se oli uusi ja hyvässä kunnossa. Takaisin kaupunkiin päästyäni Michael olisi halunnut lähteä ajelemaan vielä jonnekin yhdessä, mutten suostunut, koska oli tulossa pimeä, eikä meillä ollut karttaa. Kävin uudelleen thaihieronnassa (tämä oli kolmas kerta!) ja ostoksilla. Chiang Raissa ostostelu oli Chiang Maita mukavempaa, sillä aloitushinnat ei olleet mitään kiskuriluokkaa. Tinkiminen on aika puuduttavaa, jos toinen ei lähtökohtaisesti suostu alentamaan hintaa ihonvärisi ja kauppakielesi takia. Kaikki aina sanoo, että shoppailu on Thaimaassa niiin halpaa, mutta koska itse ostostelen vähäiset ostokseni normaalisti Primarkissa, mulla on ehkä vähän eri käsitys siitä, mikä on halpaa. Chiang Raissa olin kuitenkin varmaan mukavin asiakas ikinä ja sain kolmet pöksyt (norsupöksyt, kahdet Chiang Rai-kaprit) hintaan 250 bahtia (6,5 euroa), joka oli jo ihan ok-diili. Chiang Raissa oli myös enemmän autenttista heimokamaa myynnissä, kuin mitä Chiang Rain turistikojuilla.
Kolmannen Chiang Raissa viettämäni yön jälkeen päätin nauttineeni tästä kaupungista tarpeeksi ja palasin virkistynein mielin Chiang Maihin loppulomaa varten.
En tiedä mitä he rukoilivat, mutta päätin olla turisti ja ottaa salakuvan...
Mulla on aika hidas sytytys, mutta jopa minä tajusin, että tää on aika rasistinen lelu
"Foolish mortals!"
Tässä ei näy kovin hyvin, mutta pappa otti siis kuvia selfiekepillä! Olin ihastunut.
Jään kaipaamaan näitä Thaimaan minibusseja, joissa on avoin näköala kadulle.
Hihihihi ...en kasva koskaan aikuiseksi
Kuva ei nyt tee koolle oikeutta, mutta aika mittava matelija oli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti