Thai is Pai

Uudenvuodenpäivänä päätin tosiaan karistaa jalat pölyistäni (tai jotain sellaista) ja huristaa Paihin. Pai on pieni turismiin nojaava kaupunki pohjoisemmassa Thaimaassa. Ilmeisesti joka reppureissaaja on täysin rakastunut tähän paikkaan, josta en itse ollut koskaan kuullutkaan. Olin parin ensimmäisen Thaimaan päivän aikana kuitenkin ihastunut näihin tarinoihin mystisestä Paista, joten paloinkin halusta päästä siellä käymään. Kaikki tuntuivat taittavan matkan kaksipyöräisillä, joten minäkin halusin. Onnistuinkin hivuttautumaan neljän pojan seurueeseen, joten vuokrasimme kaikki mopot ja lähdimme matkaan.

Simples!

...Ei! Ensinnäkin, lähdimme liikkeelle ihan liian myöhään. Aiemmin matkan taittaneet vannottivat mua lähtemään matkaan aamulla, koska taival on pitkä. Sanoivat, että viimeistään yhdeltätoista. Me lähdimme matkaan puoli kolme. Pojat olivat krapulaisina vähän hitaita kaikessa, enkä jaksanut itse jankuttaa, että "no kun ne muut sanoi!". Ajattelin, että ehkä tää on niitä tapauksia, joissa ylireagoin, koska mulla on pakonomainen tarve olla joka paikassa aina runsaasti etuajassa. Ei ollut! Ensi kerralla nalkutan sydämeni kyllyydestä.

Meitä oli siis tosiaan viisi matkassa. Yksi ei ollut koskaan ajanut kaksipyöräisellä, toinen ei ollut koskaan ajanut millään, missään. Vaikka Thaimaan "liikennesäännöstö" onkin aikamoinen viidakko, musta kuulosti ihan hullulta idealta vuokrata yhtäkkiä moottoripyörä, jos ei ole koskaan ajanut mitään.
Alkumatka meni kuitenkin ihan hyvin. Kesti tovin päästä kaupungista pois, mutta sen jälkeen ajo oli ihan mukavaa. Vuorille päästyämme tien kunto heikkeni ja siinä oli esim paljon soraa. Jossain vaiheessa tämä ryhmän kokemattomin kurvasi mun rinnalleni ja huusi, että ajan liian hiljaa - menetämme päivänvalon. Olin suutuksissani, koska ensinnäkin tää kaveri tuli ihan liki, toisekseen ajoimme mielestäni tien kuntoon nähden aika vikkelää vauhtia ja kolmannekseen toki auringonvalo jää aikaisin piiloon vuorilla! Olimme lähteneet liikkeelle ihan liian myöhään. Annoin tämän tyypin kurvata ohitseni ja mietin, että kenties tää on niitä paikkoja, joissa itse olen vain ylivarovainen, koska omasta mielestäni tiukissa mutkissa kehnolla tiellä kaksipyöräisellä ei kyllä voi mennä yli 60 km/h. Olin vähän kiukkuinen, koska mielestäni hän ajoi aika holtittomasti, varsinkin ensikertalaiseksi. Noooh sitten kun kurvasin hänen peräänsä (kaikessa rauhassa) mutkan ohi, eiköhän hänen pyöränsä ollut suistunut tieltä ja hän makaa pentereellä. Siinä pyyhkiytyi kaikki suuttumus aika nopeasti pois ja riensin auttamaan.

Kaveri oli aika tolaltaan ja vähän ruhjeilla, mutta mikään ei ollut onneksi murtunut. Pyöräkin eli vielä. Ehdimme olla pientareella vähän aikaa, paikkaillen kaverin haavoja (tällä tehotiimillä oli ensiapupakkaus mukana, vaikuttavaa), kunnes eräs ryhmä pysähtyi auttamaan meitä ja vaativat, että menemme sairaalaan paikkauttamaan ruhjeet kunnolla. No sittenpä mentiin tienvarsisairaalaan. Eivät siellä varmaan saa muita kuin kolaroineita turisteja asiakkaiksi. Paikkailussa meni jonkin aikaa ja sitten potilas halusi hieman rauhoittua yksinään. Ymmärrettävästi kokemus oli varmaan aika karu. Neuvottelimme, mitä tehdä. Meitä auttaneet thaimaalaiset olisivat halunneet kolaroijan jäävän sairaalaan, mutta emme oikein innostuneet ajatuksesta. Osa porukasta oli sitä mieltä, että kääntyisimme takaisin, sillä vaativa osuus oli vasta edessä, mutta mielestäni se ei ollut järkevää, koska majoituksemme jne oli Paissa odottamassa. Olin tässä kohtaa lopettanut epäröintini ja ryhmän mukana myötäilyn ja päättänyt olla vahva entinen puheenjohtaja ja kertoa ihan suoraan, mitkä ideat on paskoja ja miksi. Kun nousimme uudelleen pyörien selkään, oli ilmiselvää, ettemme selviäisi perille ennen pimeää. Kivaa...

Seurueessamme oli yksi kokenut motoristi, joka oli vuokrannut vähän mopoa tehokkaamman vempeleen. Hänen mielestään meidän olisi tullut syödä nyt illallista, koska hänen on nälkä. Vastustin ideaa kiivaasti, sillä mielestäni meidän piti taittaa niin paljon matkaa kuin mahdollista ennen pimeää, sillä pimeän laskeuduttua joutuisimme hidastamaan vauhtia huomattavasti. Aikamme asiasta riideltyämme, minä voitin päätimme mennä minun suunnitelmani mukaan. Tie muuttui huomattavasti hankalammaksi mitä edemmäs vuorille pääsimme. Ilma kylmeni ja alkoi hämärtää. Serpentiinitiellä Paihin on tosiaan 782 tiukkaa mutkaa ja kun ne eivät tosiaan ole vaakatasossa, vaan vuoristossa, on ne aika vaativia. Siirryin ryhmän ensimmäiseksi ajajaksi, koska nälkäinen tyyppi oli päättänyt jäädä illalliselle tien varteen. Erottuminen sallittiin, sillä hän oli meitä muita kokeneempi ja hänellä oli paremmat pyörät allaan. Minä olin lukion parin vuoden skootterikokemuksellani seuraavaksi kokenein, joten minut nimettiin johtajaksi.

Oliko muuten aika haastavaa! Kypärässäni ei luonnollisesti ollut pleksiä enää jäljellä, joten olin päivällä käyttänyt aurinkolaseja, mikä ei tietenkään enää illalla käynyt päihinsä. Pyörän valot eivät luonnollisestikaan riittäneet mihinkään, niin että ohiajavat autot olivat pelastus, sillä silloin näki hieman kauemmaskin. Meillä meni viimeiseen etappiin ihan tolkuttomasti aikaa, vaikka yritin ajaa niin vauhdikkaasti kuin koin turvalliseksi. Muut pojat olivat kuitenkin kauhistuneet aiemmasta kolarista ja jouduinkin hidastelemaan, että pysyimme ryhmänä.

Kun vihdoin pääsimme Paihin, helpotus oli huima. Taputtelimme vain toisiamme olkapäille (paitsi JD:tä, jonka olkapäät olivat ruhjeilla) ja mietin, että aika hurja bonding-kokemus.

Pai oli kieltämättä aika makea paikka. Se nauttii runsaasta turismista, mutta kyseessä on lähinnä hippituristit, niin meininki oli aika rento. Pojilla oli rastat, tytöt ei sheivanneet koipiaan. Kaikilla oli norsupöksyt jalassa. Paljon rauhallisia baareja, kokkoja, musisoijia ja muuta mukavaa. Hostellit oli bungalow-tyyppisiä ulkoilmapaikkoja. Lähistöä oli mukava kiertää kaksipyöräisellä (unohdin vain muutaman kerran, kummalla puolella tietä ajaa). Oli vesiputouksia, norsuja ja maisemia. Easy living!

Olisin mieluusti jäänyt varmaan useammaksikin yöksi Paihin, mutta koska olimme vuokranneet pyörät yhdessä, tuli ne myös palauttaa yhdessä, että vuokraaja sai passinsa takaisin.

Ai et ole kuolemanvaarassa? No minäpä otan sitten kuvan...

Tässä baarissa ne puhuivat japania. Kauhistuivat hieman kun kysyin jaappaniksi, että ai oottako työ j-landista.

Jos tuntuu, että hotelli uima-altaalla on liian mainstream, voi varata hotellin kayakkialtaalla

Ajellessani vesiputoukselle, pysähdyin mielenkiintoisen näköiselle farmille. Omistaja antoi matkalaisille kasvattamaansa ja itse tekemäänsä syötävää ja juotavaa ilmaiseksi. Luonnollisesti avasin lompakkoni lahjoituslootalle ja maksoin tästä kiltteydestä enemmän, kuin yhdestäkään normiateriasta Thaimaassa :D Istuin samaan pöytään taiwanilaisen pojan ja virolaisen tytön kanssa. Taiwanpoika oli kusipää ihan omaa luokkaansa. Hän valitti tarjottavista koko ajan ("Bataatteja? HALUAN PERUNOITA. Miksi hän luulee, että syön jotain bataatteja?") niin, että vieruspöydästä tuijotettiin meitä kaikki paheksuvasti. Kyllä hävetti.

Thaikkujuomapelit. Oli kiva hengata yliopisto-opiskelijoiden kanssa, mutta thaiviinakset jätän kyllä jatkossa vähemmälle. Hullua touhua!

Olimme juomapelin jäljiltä kaverini Kevinin kanssa aika kivassa kunnossa. Itse pärjäsin ehkä hieman paremmin, mutta Kevin olikin juonut melkein kymmenen shottia.... Päätimme mennä illalliselle, sitten toiselle illalliselle ja sitten kolmannelle!