Meillä on uus kämppis Kanadasta, kun C lähti pois. Vaikuttaa ihan mukiinmenevältä henkilöltä, mutta olisin kyllä mieluummin pitänyt C:n. Siltä sai hyviä neuvoja... Huomenna Maike lähtee ja saadaan kenties vielä uusi henkilö. Ohjelmaa on ollut kamalasti joka illalle, josta olen hyvin tahdikkaasti kieltäytynyt ja ilmaissut haluni mennä pöydän alle piiloon maailmaa klonkkuilemaan ja pelaamaan Skyrimia. Päivän kohokohta on kun katsotaan Inesin kanssa 60-luvun Batmania telkkarista ja muuten voin mököttää.
Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut ihan kovin hyvin, kun eilen muiden lähdettyä elokuviin, eräs mukava ranskalainen tyyppi laitto viestiä, et tehtäskö jotain. No mehän tehtiin! Mentiin jonnekki bileisiin hengaamaan, alle puolen kilsan matkassa kesti vajaa tunti, kun eksyttiin, jossa oli tusina ranskalaista miestä ja kaks tyttöä, joista heistäkin toinen oli ranskalainen. Jotenkin onnistun aina sekoittumaan näihin Ranska-seurueisiin... Pitää oikeasti varmaan alkaa opiskella kieltä. Paikka, jossa pippalot oli oli uskomattoman hieno verrattuna ghettoon. Olo oli kuin Versaillesissa kaiken sen tilan kanssa! Saattoi nostaa kädet sivuille, eikä ne osunut mihinkään! Sieltä matka jatkui johonkin flat partyihin kampuksella, jossa kohtaa seurueessa ei enää ollut kuin minä ja ranskalaisia... Näihin bileisiin ei kuitenkaan mahtunut sisään, sillä siellä oli väkeä kuin pipoa! Pikkuseen asuntoon oli ahtautunut 70-80 henkeä. Meinasin sanoa jonkun kaasukammiovitsin, mutta viisaasti arvelin, ettei se luultavasti naurattaisi ketään.
Kolmansissakin pippaloissa väkeä oli melkosesti, ne oli tuossa lähellä olevassa Collegelandissa. Vähän kaduttaa, että hain yliopiston asuntolaan, enkä collegelandiin, jossa hinta on sama, mutta huoneet paljon kivempia. Ja niillä on hissi ja niiden keittiössä on tilaa! Toisaalta, ne joutuu kipuamaan portaat joka päivä. No, näissä bileissä henki oli hyvä ainakin pihalla ja tuli juteltua monen kanssa. Muidenkin ku ranskalaisten. Siellä oli porukkaa Aberdeenista saakka, joka oli vähän yllättävää. En tie lähtisinkö itse bileiden perässä toiseen kaupunkiin... Tapasin myös paljon muita kauppatieteiden opiskelijoita, mikä oli kanssa kiva, koska tähän mennessä otantani on rajottunut vieruskavereihin luennoilla. Oon aina mielestäni kaveerannut tosi helposti, niin Japanissa kuin Suomessakin, mutta täällä oon ollut jotenki rauhallisempi. Sekin varmaan vaikuttaa, että kursseilla monet on niitä 17-18w, eli kolmisen vuotta mua nuorempia. Niillä on iPhonet ja tekoripset, oranssia meikkivoidetta ja sellaset pikkuset shortsit, jotka paljastaa puolet pakaroista ja ne on ensimmäistä kertaa kotoa poissa. Suoraan sanottuna ne on vähän pelottavia, enkä aina tiedä mistä puhua niille. Mutta nyt tapasin mukavaa porukkaa, vanhempia kauppatieteiden opiskelijoita.
Olin jo vähän tuosta omasta mökötyksestäni huolissani, että kärsinkö koti-ikävää, vai oonko vaan suomalaistunut taas niin urakalla, että koen velvollisuudeksi olla hiljaa ja istua kädet puuskassa jossain nurkassa. Olen pelännyt koti-ikävää aina siitä 15-vuotiaasta lähtien kun Maltalle kielimatkalle lähdin. Oon lukenut siitä ja kaikista vaiheista niin paljon, että osaisin varmaan pitää luennon aiheesta. Joskus iskee japani-ikävä päälle tai masennun omasta outoudestani (yrittäkääpä opetella muutamat erilaiset setit asenteita ja ajatusmaailmoja ja sitten elää niin, että ne kaikki pysyisi sisällä harmoniassa), mutta sellasta 'onpa tää tyhmä paikka, kotimaassa on niin paljon parempaa kaikki, asfalttikin!'-vaihetta ei ole ollut. Kai se sieltä tulee viimeistään siinä kohtaa, kun lähtee yliopistovaihtoon...
Hyvin menee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti