Tähän mennessä olimme kuitenkin katselleet niin paljon kuvia ylämailta, että sinne oli pakko päästä. Ratkaisuksi muodostui Langkawilla tapaamani slovakkiexpat Mayo, jonka höpötyksistä olin alunperin ihastunut ideaan vihreistä, viileistä kukkuloista ja loputtomista teeviljelmistä. KL:ssa asuva Maya oli nimittäin lähdössä äitinsä kanssa automatkalle ylämaita ihmettelemään ja, jipii, me pääsimme samaan autoon. Joten ajoimme taksilla Mayon asuinalueelle ja noin puoli tuntia vartijoiden kanssa tapeltuamme ("Ei kun ollaan ihan oikeasti menossa tapaamaan meidän kaveria, se asuu täällä."), lastauduimme joltain tuntemattomalta lainattuun autoon ja niin vain matkaan.
KL:n liikennettä katsellessani olin joutunut myöntämään, että tässä oli raadollisin liikennejärjestelmä, mitä olen ikinä nähnyt. Vaihtarit HK:ssa valittaa HK:n liikenteen olevan hurjaa, mutta kyllä se on vielä aika rauhallista. Pohjois-Thaimaan liikenne oli aika hurjaa, mutta mikään, mikään ei ole koskaan ollut kuin Malesia. Pikatiellä autot ajoivat satasta pitkässä jonossa, autojen välissä ollessa alle viisi metriä. Olin hyvin kiitollinen, että minun ei tarvinnut ajaa. Pari läheltä-piti tilannetta johti siihen, etten olisi kauheasti halunnut edes katsella tielle päin, kun teki vähän pahaa.
Meitä oli autossa siis neljä. Minä, kaverini Tiitu, kuskina toimiva telinevoimisteluopettaja Mayo ja miehen slovakialainen äiti, joka ei tietenkään puhunut englantia. Pelkästään idea oli niin kutkuttavan outo, että olin vähän ihastunut. Ylämaille ajoi yksityisautollakin aika kauan, mutta reitti oli mielenkiintoinen. Olen aika charmanttia seuraa, vaikka itse sanonkin, joten tiesin kertoa hauskoja, kevyitä juttuja entisistä asuinmaistani. Mayo kertoili paljon sellaista Malesiasta, jota en olisi muuten saanut selville ja hänen äitinsä lauloi slovakialaisia kansanlauluja radiosignaalin kadotessa vuoristossa.
Cameron Highlands oli juurikin niin vaikuttava, kuin mitä olimme uunoilleet. Vuoria peittivät vihreät teeviljelmät loputtomina riveinä. Ilma oli raikasta ja lämpötila vain 25:n asteen luokkaa, mikä oli virkistävää viikon tukahduttavan kostean helteen jälkeen.
Ajoimme kapeaa serpentiinitietä teenkäsittelylaitokselle, jonne oli eksynyt jokinen muukin, jolloin kuski sai tehdä ehkä vaikuttavimman parkkeerauksen ikinä. En ole ikinä kokenut samanlaista tuskanhikeä, kuin mitä silloin katsoessani miten auton ohittivat toisiaan uskomattoman pienistä väleistä. Siinä oli joku parkkeeraamisenohjaaja huitomassa ohjeita, mutta hänenkin ilmeestään näki, ettei hän ollut ollenkaan varma ohitusten onnistumisista. Kun paikalle tuli joku Land Roverinsa kanssa, aloin melkein kiroilemaan. Auto puikkelehti kahden muun välistä niin ällistyttävän ohuesta tilasta, että oli pakko kääntyä pois kun teki pahaa. Kaksipyöräiset ne on kivoja!
Teelaitos oli aika mahtava paikka. Siellä sai vapaasti kiertää ja itse laitokselle pääsi myös sisälle. Emme osallistuneet mihinkään opastetulle kierrokselle, mutta opaskylteistä sai kuulla teenvalmistuksesta. Itse tyydyin katselemaan ja haistelemaan, sillä koko kukkula tuoksui ihanan vahvasti teeltä. Aikamme pyörittyämme suuntasimme paikan päällä olevaan ihanaan teetupaan. Vaikka en lapsena ollut mikään nukeilla leikkijä, järjestin monet kerrat 16 vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni teekutsut, koska teekutsut on ihania. Niin nytkin söin onnellisena banaaniporkkanakakkua ja join kunnon teetä.
Teelaitoksen jälkeen menimme syömään aika kehnoa intialaista melko suolaiseen hintaan. Seurueeseen kuului toinenkin autollinen - slovakialaisia pariskuntia. Heidän tauoton kiehnäyksensä muodosti jotenkin huvittavan vastakohdan muslimimaalle. Koska olen kotoisin konservatiivisesta Suomesta, on julkisella paikalla heilastelu edelleen aika vieras konsepti. Japanissa sitä harrastetaan vielä Suomeakin vähemmän, Britanniassa ja HK:ssa sen sijaan tuntuu olevan aika normaalia olla jatkuvasti kiinni toisissaan. Kaikilla oli kova nälkä jo tässä kohtaa. Yksi mies tilasi ihan valtavan määrän itselleen ja malesialaiselle tyttöystävälleen ja jatkoi tilaten paljon alkoholijuomia ja yllättäen lasku tullessa halusi, että jaamme sen tasan. En sanonut mitään, mutta olin vähän närkästynyt. Olen kyllä tottunut jakamaan laskun tasan, silloin kun jaamme myös ruuan tai ihmiset tilaavat suunnilleen samanarvoisesti. Jotenkin se on aina se yksi, joka syö paljon muita kalliimmin, joka ehdottaa, että maksetaan kaikki vaan saman verran.
Ruuan jälkeen menimme vähän viidakkoon vaeltamaan etsimään Malesian komeinta auringonlaskua. Itse vaellus oli vain pieni kävelymatka, mutta reitti sinne meni jotain ihan ihme polkua, jossa jouduttiin välillä nousemaan autosta, jotta se pääsisi esteiden ylitse. Viidakossa oli kiva tunnelma ja ylämaat olivat tosiaaan komeaa katsottavaa. Päästessämme auringonlaskupaikalle - vanhalle sääasemalle ruosteiseen torniin - taivas oli kuitenkin niin pilvinen, että auringonlaskusta ei oikein tullut mitään. Muut joivat kaljat korkealla, minä tuijotin pilviä. Sumu nousi yllättäen ja peitti vuoret. Paluumatka tehtiin pimeässä.
Olimme päässeet reissuun mukaan ihan ilmaiseksi, ainoa ehto oli, että pitää suostua ryhmän päätöksiin (jäädäänkö yöksi vai ei). Huomasin kulttuurieromme siinä kohtaa, kun kaverit alkoivat yhdeksän aikaan miettimään, jäämmekö yöksi vai emme. En ilmaissut kovin voimakkaita mielipiteitä, koska en kuitenkaan ollut kuski. Ei ollut kovinkaan yllättävää, että suurimman sesongin aikaan emme löytäneet sopivaa majoitusta yhdeksältä illalla. Pahoittelin kuskille, että hän joutui ajamaan näin pitkän pätkän samana päivänä, mutta hänen hymynsä ei kadonnut mihinkään. Paluumatkan lauloimme autossa suomeksi Disney-lauluja ja kuulimme lisää slovakialaisia kansanlauluja äiti-poika-duon esittämänä.
Meillä ei luonnollisestikaan ollut yöpaikkaa varattuna, vaan ei se mitään. Mayo oli etsinyt meille hotellin (!) läheltä asuinaluettaan todella huokeaan hintaan. Saavuimme paikan päälle aamuyöllä rättiväsyneinä, mutta hän jaksoi silti auttaa check-innissä. Sanoimme heit, jolloin hän kutsui meidät hengaamaan seuraavaksi aamuksi uima-allasalueelleen. Sehän sopi.
Oli harmi, ettemme voineet olla ylämailla pidempään, mutta yksi päivä oli sentään parempi kuin ei ollenkaan.
Seuraavana aamuna nousimme hitaina ja raahustimme uudelleen Verve Suitesin asuinalueelle. Jälleen saimme taistella aikamme vartijoiden kanssa, kun yritin hymyillen vakuuttaa, että meitä kyllä odotettiin, enkä tiennyt miksei mister vastannut puhelimeensa. Ilmeisesti tämä oli kuitenkin usein tapahtuva juttu kyseisen tyypin kanssa, sillä meidät päästettiin lopulta sisälle alueelle odottamaan, vartijan sadatellessa vieressä.
Kompleksi oli todella kiva. Moderni, siisti ja paljon uima-allasalueita. Menimme yhden rakennuksen huipulle tehdylle tekobiitsille hengaamaan aamuiltapäiväksi. Infinity pool, kaupunki taustalla. Hiostavat 35 astetta ja viileä vesi. Valkoista hiekkaa, palmuja ja riippumattoja korkealla kaupungin yläpuolella. Tästä ei rennommaksi muuttunut. Niin ja mukana menossa tietenkin mama Slovakia! Mua oli vähän naurattanut kun poika Slovakia oli niin innoissaan äidistään. Jo Langkawilla ollessamme hän oli lähettänyt minulle fb-chatissa kuvia äidistään rannalla tai kaapelikärryssä ja automatkalla olin saanut kuulla kaiken siitä mitä hän oli tehnyt äidilleen tämän viiskymppisten kunniaksi.
Uima-altaalla hengailu oli kyllä ihanan virkistävää, varsinkin automatkapäivän jälkeen ja auttoi meitä henkisesti valmistautumaan seuraavaan etappiin - Kuala Lumpur!
Montako slovakkia tarvitaan käynnistämään auto?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti