Halusin viime lukukaudella kovasti vaeltamaan, mutta sää oli kuumuudessaan aika karsea ulkourheiluun. Näin talven tullen olenkin innolla ilmoittautunut vaelluksille. Viime viikkoinen kävelyretki oli kiva lämmittely, mutta kaipasin ehkä vähän jotain vaativampaa. Tänä sunnuntaina sitä olikin luvassa! Pat Sin Lengin 8 kuolematonta huippua!
Kaverini Steven järjestelee aina välillä jotain pikkupatikointia. En ollut hänen seuraansa vielä liittynyt, mutta olin kuullut kauhutarinoita hänen kuvauksistaan: Stevenin "helppo, ehkä kaksi tuntia" tarkoitti normaaleille ihmisille kolme tuntia kipua ja mudassa ryömimistä. Pat Sin Lenin hän oli arvioinut viisituntiseksi ja 11km:n mittaiseksi rennoksi kävelyksi ja, kuten odottaa sopi, se oli reippaasti rankempi!
Kaverini Steven järjestelee aina välillä jotain pikkupatikointia. En ollut hänen seuraansa vielä liittynyt, mutta olin kuullut kauhutarinoita hänen kuvauksistaan: Stevenin "helppo, ehkä kaksi tuntia" tarkoitti normaaleille ihmisille kolme tuntia kipua ja mudassa ryömimistä. Pat Sin Lenin hän oli arvioinut viisituntiseksi ja 11km:n mittaiseksi rennoksi kävelyksi ja, kuten odottaa sopi, se oli reippaasti rankempi!
Meitä oli aika iso porukka, yli kaksikymmentä. Olin itse varautunut 1,5l vettä, eväillä ja rennolla kerrosvaatetuksella. Vettä olisi voinut olla ehkä hieman enemmän, hattu unohtui, kuin myöskin päivänvarjo ja aurinkorasva! Ylhäällä oli kuitenkin niin tuulista, etten tiedä olisiko varjon käyttö onnistunut. Reissussa mukana ollut Samuel oli geneettisesti melko lähellä itseäni: meillä oli sama tukanväri, ihotyyppi ja niin edelleen. Olin iloinen löytäessäni toisen heimolaisen, varsinkin kun hän ei ollut unohtanut aurinkorasvaa. Ahkerasta rasvaamisesta huolimatta kasvoni ja olkapääni punoittivat lopussa. Vähän mahdotontahan tuo on suojautua, kun on hiki koko ajan. Onneksi viikinkilettini oli osaksi auki, niin hiukset suojelivat niskaa, joka olisi muuten varmaan porotteesta johtuen ollut loppua kohden vesikelloilla.
Retki oli todella rankka kaltaiselleni satunnaiskuntoilijalle. Kilometrejä oli ainakin viisi enemmän, kuin mitä Steven oli kuvaillut ja reissu oli pitkälti nousuja ja laskuja. Olin etukäteen todella huolissani, että olisin hidas ja jäisin jälkeen, mutta mitä edemmäs etenimme, sitä paremmin pysyin kärjen tahdissa kiinni. Osa porukasta oli selvästi tottumattomia luonnossa kulkemiseen ja jäivät tuon tuostakin jälkeen. Heitä oli pakko jäädä välietapeiksi odottelemaan, sillä muuten erot kävelyvauhdissa olisivat tehneet etäisyydet eri ryhmien väleissä mahdottomiksi. Osa porukasta oli myös ihan suoraan typeriä: poikkesivat omille poluilleen, eksyivät ja joutuivat peruuttamaan takaisin. Hip hip, hurraa! :D
Retki oli todella rankka kaltaiselleni satunnaiskuntoilijalle. Kilometrejä oli ainakin viisi enemmän, kuin mitä Steven oli kuvaillut ja reissu oli pitkälti nousuja ja laskuja. Olin etukäteen todella huolissani, että olisin hidas ja jäisin jälkeen, mutta mitä edemmäs etenimme, sitä paremmin pysyin kärjen tahdissa kiinni. Osa porukasta oli selvästi tottumattomia luonnossa kulkemiseen ja jäivät tuon tuostakin jälkeen. Heitä oli pakko jäädä välietapeiksi odottelemaan, sillä muuten erot kävelyvauhdissa olisivat tehneet etäisyydet eri ryhmien väleissä mahdottomiksi. Osa porukasta oli myös ihan suoraan typeriä: poikkesivat omille poluilleen, eksyivät ja joutuivat peruuttamaan takaisin. Hip hip, hurraa! :D
En tiennyt etukäteen, että huippuja on kahdeksan, joten oli väliin vähän lannistavaa kavuta kukkulalle (500-600m merenpinnan yläpuolella), taas alas ja sitten saman tien seuraavalle. Maisemta oli henkeäsalpaavat. Paljaat rinteet muistuttivat etäisesti Skotlannin ylämaiden rinteitä ja tunsinkin koti-ikävän riipaisevan hieman. Porukka, varsinkin nopein ryhmä, johon itsekin juuri ja juuri kuuluin, oli tosi kannustavaa - ei mitään sitä pilkkaamista, mitä viime lukukauden kaveripiirissäni tuntui olevan tapana. Steven neuvoi välillä, mistä pääsee helpompaa reittiä, mutta koska parhaat maisemat oli raskaimpien kapuamisien kautta, päätin koetella jalkojani. Olin naisista ainoa, joka pysyi raskainta reittiä ja varsinkin nopeimpien mukana.
En menisi kauheasti kuntoani kehumaan, mutta mulla on jotain, mitä kenelläkään muulla ryhmässä ei ollut: suomalaista sisua. Jooo... Voi kuulostaa kansallisromanttiselta hömppäilyltä, mutta kyllä pohjoismaalainen sisu on oikeasti asia, jota ei jokaiselta löydy. Pusken läpi esteen. Kestän hetken epämukavuutta hampaat irvessä. En panikoi sateessa kastumisesta tai jalkojen kivistämisestä. Joskus pitää vähän tuuppia itseään eteenpäin, eikä jäädä reunoille norkoilemaan, josko asiat muuttuisi helpommaksi. Oon huomannut täällä ja Skotlannissa, että ihmiset jättää kauhean helposti kaiken kesken, jos se vaikuttaa liian vaikealta tai jos ei heti onnistu. Tiedä sitten onko tällä loppujen lopuksi mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa, kun en voi väittää pahemmin muiden suomalaisten kanssa henganneeni, mutta tykkään ajatella niin.
Palataanpa asiaan. Kapusimme kivaa vauhtia. En tiedä tuleeko raskaassa reissussa ihmisten luonteet vahvemmin esiin, mutta tykästyin paljon moniin retkellä olijoihin. Yksi tyyppi kulki takanani ja tokaisi sitten, että sullapa on mahtavat pohkeet.
"Ai häh?"
"Niin että taidat kuntoilla aika paljon. Vahvan näköiset ovat sun jalkasi."
En ollut edelleenkään ihan varma oliko tämä vitsi.
"Kiitos..."
"Mä kato kuljin kaikkien takana ensimmäisen tunnin ja vertailin jalkoja. On pakko sanoa, että sun koivet oli kirkkaasti ykköset. Olispa mullakin tuollaiset."
Mietin siinä sitten hetken, että koskakohan viimeksi sheivasin sääreni ja päätin vaihtaa paikkoja niin, että minä kuljin tämän kaverin takana. Enää en kehdannut olla hengästynyt kun kuljen niin komeilla jaloilla.
Toinen suosikkihetkeni oli, kun rinnallani kulkenut poika jäi rinnettä laskeutuessa vähän jälkeen. Jäin aina välillä odottamaan häntä. Muistin viimevuotisen Skyen reissun ja kuinka muilla oli silloin vaikeuksia laskeutua rinteitä alas.
"Sä et varmaan kiipeillyt kamalasti lapsena?"
"No en koskaan, miten niin?"
"Mietin vaan. Mä kiipeilin aika paljon, niin musta tuntuu, että sen takia mun on edelleen luontevaa ja helppoa mennä alamäkeä."
Kenties kommentointini tuntui hieman negatiiviselta tai vähättelevältä, sillä silloin tämä tyyppi yritti nostaa vauhtia ja pyllähti suoraan persuksilleen! Ei siinä vielä mitään, mutta sen voimasta hän liukui koko rinteen alas takapuolellaan, karjuen koko ajan. Kun kävi ilmi, ettei häneen sattunut, purskahdin nauruun, sillä se oli melkoinen liuku. Matkalla ei myöskään ollut yhtään kiveä, että hyvin sileä lasku, mikä tuntui aika uskomattomalta tuurilta, kun katsoi muita rinteitä.
Reitin lopussa jalkani olivat melko finaalissa. En viimeisten kahden tunnin aikana uskaltautunut lepäämään, sillä pelkäsin, etten kykenisi enää nousemaan. Nauroin myös väsymyksestä ihan ihmeellisille asioille: esimerkiksi saatuani selville, että 'metri' kirjoitetaan kiinaksi samalla merkillä kuin riisi, oli minusta tajuttoman hauskaa. Steven ei ymmärtänyt alkuunsa minkä takia 511 riisin korkuinen huippu oli mielestäni ihan hillitöntä. Pelko voimien loppumisesta oli ihan aiheellinen, sillä lopussa hetken aloilla istuttuamme oli todella vaikeaa nousta ja kulkea bussille. Päästyämme takaisin sivilisaation pariin, menimme Vietnamilaiseen ravintolaan nuudeleille. Seurueen amerikkalainen kiusaantui hiljaisuudesta, mutta kenelläkään ei ollut voimia keskustella hänen kanssaan. Itse toistelin vain, että hyvää ruokaa. Oma annokseni oli niin maukasta, että aloin miettimään, josko pitäisi matkustaa Vietnamiin.
Palataanpa asiaan. Kapusimme kivaa vauhtia. En tiedä tuleeko raskaassa reissussa ihmisten luonteet vahvemmin esiin, mutta tykästyin paljon moniin retkellä olijoihin. Yksi tyyppi kulki takanani ja tokaisi sitten, että sullapa on mahtavat pohkeet.
"Ai häh?"
"Niin että taidat kuntoilla aika paljon. Vahvan näköiset ovat sun jalkasi."
En ollut edelleenkään ihan varma oliko tämä vitsi.
"Kiitos..."
"Mä kato kuljin kaikkien takana ensimmäisen tunnin ja vertailin jalkoja. On pakko sanoa, että sun koivet oli kirkkaasti ykköset. Olispa mullakin tuollaiset."
Mietin siinä sitten hetken, että koskakohan viimeksi sheivasin sääreni ja päätin vaihtaa paikkoja niin, että minä kuljin tämän kaverin takana. Enää en kehdannut olla hengästynyt kun kuljen niin komeilla jaloilla.
Toinen suosikkihetkeni oli, kun rinnallani kulkenut poika jäi rinnettä laskeutuessa vähän jälkeen. Jäin aina välillä odottamaan häntä. Muistin viimevuotisen Skyen reissun ja kuinka muilla oli silloin vaikeuksia laskeutua rinteitä alas.
"Sä et varmaan kiipeillyt kamalasti lapsena?"
"No en koskaan, miten niin?"
"Mietin vaan. Mä kiipeilin aika paljon, niin musta tuntuu, että sen takia mun on edelleen luontevaa ja helppoa mennä alamäkeä."
Kenties kommentointini tuntui hieman negatiiviselta tai vähättelevältä, sillä silloin tämä tyyppi yritti nostaa vauhtia ja pyllähti suoraan persuksilleen! Ei siinä vielä mitään, mutta sen voimasta hän liukui koko rinteen alas takapuolellaan, karjuen koko ajan. Kun kävi ilmi, ettei häneen sattunut, purskahdin nauruun, sillä se oli melkoinen liuku. Matkalla ei myöskään ollut yhtään kiveä, että hyvin sileä lasku, mikä tuntui aika uskomattomalta tuurilta, kun katsoi muita rinteitä.
Reitin lopussa jalkani olivat melko finaalissa. En viimeisten kahden tunnin aikana uskaltautunut lepäämään, sillä pelkäsin, etten kykenisi enää nousemaan. Nauroin myös väsymyksestä ihan ihmeellisille asioille: esimerkiksi saatuani selville, että 'metri' kirjoitetaan kiinaksi samalla merkillä kuin riisi, oli minusta tajuttoman hauskaa. Steven ei ymmärtänyt alkuunsa minkä takia 511 riisin korkuinen huippu oli mielestäni ihan hillitöntä. Pelko voimien loppumisesta oli ihan aiheellinen, sillä lopussa hetken aloilla istuttuamme oli todella vaikeaa nousta ja kulkea bussille. Päästyämme takaisin sivilisaation pariin, menimme Vietnamilaiseen ravintolaan nuudeleille. Seurueen amerikkalainen kiusaantui hiljaisuudesta, mutta kenelläkään ei ollut voimia keskustella hänen kanssaan. Itse toistelin vain, että hyvää ruokaa. Oma annokseni oli niin maukasta, että aloin miettimään, josko pitäisi matkustaa Vietnamiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti