One more dead composer

Hain asuntolaan asumaan. Nyt odotan yliopistolta tietoa millaisessa poppoossa seuraavan lukuvuoteni vietän. En muista enää yhtään mitä ruksailin omiksi ominaisuuksiksini hakemuksessa tai millaisia kämppiksiä toivoin. Suvaitsevia varmaan ainakin - olis aika kamalaa jos ne vihaisi mua jo ennakkoon!

Oon asunut kimppakämpässä ennenkin. Viime talvena olin vapaaehtoistyössä ja jaoimme neljästään (välillä väkeä oli kyllä enemmänkin) vanhan japanilaisen talon.

Tälläinen asumus. Hyvin perinteinen (=ränsistynyt) ja maaseudun rauhassa. Vieressä kulkee joki nimeltään Garanse, joten nimesimme talonkin Garanse no Ie, Garansen talo. Garansen merkitystä on turhan hankala selittää suomeksi... Mutta kuitenkin, talo kuului takana olevassa talossa asuville Yamaucheille. Herra Yamauchin isä ja äiti olivat taloa asuttaneet, kunnes ensin oli kuollut pappa ja sitten myöhemmin mummu. Mummu oli ennen kuolemaansa vuoden päivät palvelukodissa jalkojensa huonon kunnon takia, sitä ennen pari vuotta sairaana kotona. Talo oli tyhjillään muistaakseni puoli vuotta ennen kuin sinne asetuimme. Tilakin oli sen mukainen... Koskahan siellä oli viimeksi siivottu? Neljästä vakijäsenistämme kaksi saapui ennen minua ja saksanjapanilaista H:ta, joten he olivat parhaansa mukaan raivanneet taloa asuttavaan kuntoon. Meillä meni kuitenkin todella pitkään siivouksessa sen jälkeenkin, kun yritimme saada edes jonkinlaista hygieniaa ja järjestystä aikaan. Edesmenneet asukit olivat varastoineet kimonoita ja muuta muinaiskamaa vuosikymmeniltä. Ja valokuvia! Valokuvia kameran keksimisestä alkaen. Perhe oli vanhaa sukua ja ollut ilmeisesti aika varakas, sillä valokuvia oli tosiaan 1800-luvun lopulta, maailmansotien ajalta ja Disneylandista.

Jossakin vaiheessa sukupolvien välit olivat kuitenkin menneet poikki. Nykyisiä Yamaucheja ei mitenkään kiinnostanut vanhat perhealbumit tai tansut tai muut härpäkkeet. Sen sijaan arvokimonot halusivat... Herra Yamauchi ei muutenkaan ollut mikään miellyttävä isännöitsijä. Esimerkiksi se, että joulukuussa lämminvesivaraaja särkyi ei liikuttanut häntä mitenkään. Onneksi koko naapuristo inhosi häntä, ei oltu tuskamme kanssa yksin!

Mutta elin siis yhdessä muiden kanssa, josta selviydyin mielestäni ihan kunnialla. Meitä oli ihan mielipuolinen sakki... Yksi hyvin outo kolmekymppinen, eronnut nainen. Hän kulutti aina vessapaperirullan päivässä, niin että kaupassa käydessä meidän oli aina ostettava pari pakkausta vessapaperia. Syy ei koskaan selvinnyt, koska olis hyvin epäjapanilaista kysyä, että "Hei, kui käytät noi paljo paskapaperia?". Ko. nainen joi myös ihan tajuttomat määrät maitoa ja aloitti joka aamun oksentamalla. Sitten tää H, joka oli niin v-mäinen, ettei sanat riitä kuvailemaan. Hän oli vakuuttunut siis siitä, että mulla on joku salaliitto häntä vastaan ja yritti sen varjolla aina tehdä elämästäni kurjempaa. Hän pudotti hanskojani maahan ja vahingossa talloi niitä, vahingossa heitti mua halolla ja töni ohi mennessä. Kieltäytyi välillä tulemasta mukaan jos mä olin menossa, huusi siitä etten pessyt hänen pyykkiään. Kakskymppinen mies. Jep jep.

Viiminen kämppis oli pari vuotta mua vanhempi tyttö, K. Nukuttiin samassa, avoimessa huoneessa yläkerrassa. Meitä yhdisti iän lisäksi myös näennäinen normaalius. Meillä ei kummallakaan ollut mitään outoja tapoja, niin turvauduttiin mokomassa hullujenhuoneessa hyvin paljon toisiimme. Tosiaan kun nukuttiin yhdessä, oltiin aika lailla koko kolme kuukautta yhdessä. Töissä ja vapaa-ajalla.

Tulin silti kaikkien kanssa toimeen, vaikka H ei tullutkaan mun kanssani... Joten en usko, että vaikka sieltä tulis kuinka outoa porukkaa samaan soluun kanssani, ettei pärjättäis!