Ensi viikolla palaan Glasuun.
En odota matkustamista yhtään innolla. Lennän eka Tampereelta Stanstediin Raikun siivin ja jatkan matkaa Glasuun viiden tunnin odotuksen jälkeen iltayhdeksältä, koska se oli halvempaa. Aion viettää romanttisen yön matkalaukkuni kanssa Glasgown lentokentällä ja aamulla olisi tarkoitus noutaa avaimet uuteen kämppään. Halusin koko kesän telttailla, mutta se ei onnistunut (kuten ei viime kesänäkään) ja olin siitä harmissani, kunnes tajusin harrastavani lentokenttäretkeilyä useamman kerran vuodessa! Melkein yhtä hyvä, ellei parempi. Lentokentillä on usein sisälle jumiin jääneitä lintuja, joita voi bongailla. Lisäksi voi käydä logobingoa pikaruokaketjuilla ja laskea montako kertaa kivääriä kantavat poliisiparit kulkee ohitse. Yksin matkalaukun kanssa nukkuminen vaatii melkoista leiriytymistä. Mielestäni olen vuoden aikana kehittynyt hyvin boheemiin suuntaan.
En oikein tiedä millä mielin olen Suomen jättämässä. Jätin viime syksynä jo sellaiset hyvästit mielessä, että on ollut nurinkurista palata paikan päälle parin kuukauden välein. Odotan kyllä arkeen pääsyä, mutta olen hei heilunut kotimaassa nyt vähän vaille neljä kuukautta. Pidempään kuin kumpikaan skotlanninjaksoni. Se tuntuu huijaukselta. On ollut hyvä käydä töissä ja siellä oli vielä mukavaakin, mutta silti tuntuu, että olen auttamattoman irti suomitouhuista. Luulin tänä aikana integroituvani perhe-elämään ja luovani lisää kultaisia muistoja syksyllä vaalittaviksi, mutta ennen pari viikkoa sitten koittanutta kesätöiden loppua olin nähnyt samassa kaupungissa asuvia pikkusisaruksiani vain muutaman kerran ja silloinkin vain ohimennen. Olen myös joutunut hyväksymään, että vanhempi osa sisaruskatraastani on jo sen ikäistä, että ei niitä huvita viettää aikaa kuin kavereiden kanssa.
Onneksi omista kavereista on ollut seuraa. Kesään on mahtunut hurjasti kaikkea, se ei ole lipunut vain tyhjänä ohitse. On silti sellainen olo, että jotain tärkeää jäi tekemättä. Tunsin niin kyllä viime vuonnakin, että kenties kyseessä on vaan sellainen "jäikö kahvinkeitin päälle" -juttu. Vielä pari viikkoa sitten tuntui, että aikaa oli määrättömiin. Että loppusuunnitelmilla ei mikään kiire ollut! Nyt kun päiviä on viimein rajallinen määrä, tuntuu taas siltä, että pitäisi saada jotain merkittävää aikaan. Siinä taitaa kyllä olla enemmän kyse sellaisesta logiikasta, että "jos nyt teen asian x henkilön y kanssa, kaipaan molempia jatkossa vähemmän".
Onneksi järjestöllä on jos jonkinlaista toimintaa Freshers Weekille, niin ei aika ainakaan pitäisi tekeminen loppua.
Ja kaiken kaikkiaan on kuitenkin oikein hyvä päästä takaisin yliopistolle, varsinkin sen kuntosalille, sillä olen paisunut kuin pullataikina kesän aikana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti