Entisestä pois juna vie

Sain tässä tannoin jännittäviä uutisia. Lähden elokuussa Hongkongiin vaihtoon! Tutkintooni kuuluu nimittäin pakollinen vaihto-opiskelu jossain Strathclyden kumppaniyliopistoista. Yliopistoo armollisuudessaan antaa opiskelijoiden toivoa MANNERTA, mutta painottaa, että opiskelijoiden on oltava valmiina lähtemään toivemaanosansa ulkopuolellekin. Valitsin tutkintoni melko lailla vaihdon takia, koska olin lukiovaihdossa ja se oli aika jees. Haluan kokeilla yliopistovaihtoakin, varsinkin siten, ettei se venytä opintoja.

Toivoin kovasti pääsyä Japaniin, mutta ilmeisesti se on mahdotonta aineyhdistelmälläni ja sillä, että ylipäätään teen internationa  business -tutkintoa. Sinne ei olisi päässyt myöskään koko vuodeksi ja haluan ehdottomasti olla vaihdossa kaksi lukukautta. Yhden lukukauden mittaiset vaihdot tuntuu pelkältä pintaraapaisulta.

Kaikki muut saivat kuulla vaihtokohteistaan paljon ennen allekirjoittanutta, mikä hieman ärsytti. Laitoin sinne vaihtotoimistoon viestiäkin, että mikä maksaa! Sain vihdoin vastauksen viikon päästä, että tulepa käymään toimistolla, on vähän hankalaa. Jostain syystä juuri minulle vaihtopaikan löytyminen oli sitten kovin työlästä. Visiittini toimistolle oli melko masentava. Sain kuulla, että vaihtopaikat jaetaan akateemisen menestyksen mukaan.

"En siis sano, että arvosanasi ovat huonoja, mutta... kaikki muut ovat parempia."

Kuulosti kovasti siltä, että olen huono.

"Kun tässä on esimerkiksi lista vaihtoon lähtevistä opiskelijoista", hän sanoi ja juoksutti sormeaan pitkin pitkää nimilistaa seuraavalle sivulle, kunnes pysäytt sen ihan loppupäässä, "...ja sinä olet täällä."

Tuijotin sormea hieman häpeissäni. Olen ollut ihan tyytyväinen 60+% tuloksiini. Kenties ei ollut aihetta. Syytän edelleen ryhmätyön runsasta määrää, koska uskon vakaasti, että saisin itsenäisestä työstä paremmat arvosanat.

"Niin että minulla on tarjota sinulle vain kahta paikkaa."

Oli kuitenkin hienoa, että saan valita! Hurraa!

"Ensimmäinen vaihtoehto on Hongkong. Toinen on tällainen Aalto-yliopisto Helsingissä, Suomessa."

Katsoin arvon virkailijaa kulmieni alta ja avasin viimein suuni:
"Minähän olen Suomesta kotoisin, varmaan siellä papereissa lukee. Että Helsinkiin lähtö olisi vähän..."

"Niin", sanoi hän ja hymyili.

"Enköhän mene vain Hongkongiin."

En ole aivan varma kuinka innoissani olen tästä uutisesta! Välillä ajaudun googlettamaan mitä kaikkea kivaa siellä voi tehdä ja syödä, mutta osan aikaa vaan hirvittää ajatella, että ai neljäs maa tähän rumbaan. Viides pankkitili. Seitsemäs kieli. Kivaa tästä varmaan silti tulee, siellä on Disneylandkin! :D

Latasin saman tien myös Basic Cantonese -sovelluksen. Yleisimmät kantoninkieliset fraasit ovat jotain aivan muuta, kuin mitä olisin arvellut... Suoraan sanottuna olen hieman huolestunut! Taidan katsoa muutamat kung fu leffat tässä ennakkoon.

Ongelmia muodostaa vain tänä kesänä vanhaksi menevä passini. Tarvitsen uuden passin numeron ja varmaan kopiot viisumihakemukseeni, mutten tiedä vielä voinko tehdä sen kesällä, vai täytyykö se tehdä samalla kun teen varsinaisen vaihtohakemuksen ko. yliopistoon. Passin uusiminen tulee olemaan melkoinen operaatio, sillä sen voi tehdä vain Lontoossa, paikalle on mentävä henkilökohtaisesti ja vanha passi luovutettava samantien! Eli enpäs muuten lennäkään pois Lontoosta... Uuden passin tulemisessa menee myös kuulemma noin kaksi viikkoa, että aika vikkelään saan tässä tehdä päätöksiä. Hilpeää huvia juuri parhaaseen loppukoeaikaan :D

Eiköhän tästä kuitenkin selvitä!

Scone Palace and Blair Athol distillery

Tuli vedettyä toinenkin retki tässä vähän aikaa sitten! Tällä kertaa veimme 27-päisen seurueen katsomaan Sconen palatsia ja vähän maistelemaan arvoviskiä. En ollut paljoakaan mukana järjestelyissä, vaan ryhdyin toiseksi vetäjäksi vasta kun yksi edellisistä ilmoitti, ettei pääse. Sainkin paljolti siis parhaat palat päältä!

Lähtö oli aamulla kahdeksan maissa, mikä tarkoitti sitä, että piti olla aikaisin liikkeellä jälleen. Kaksi tyyppiä oli ilmeisesti jäänyt kotiin nukkumaan, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että bussissa oli enemmän tilaa. Yritin jutella mahdollisimman paljon osallistujille. Mukana oli muutama tyyppi Skyen retkeltä niin juttua riitti ihan kiitettävästi. Bussikuskimme ei ollut yhtä sosiaalinen kuin Skyella mukana ollut Stuart. Tämä tyyppi ajoi vain hiljaa, eikä kommentoinut mitään ohittamaamme.

En tiennyt Sconen palatsista yhtään mitään etukäteen (koska en luonnollisestikaan ollut käynyt sielläkään), mutta olin kehitellyt jos jonkinlaista tarinaa ja legendaa bussissa luettavaksi. Kymmenen teatterivuottani ovat onneksi aikaansaaneet sen, että ääntäni jaksaa kuunnella edes hetken ja niin vain koko bussi saikin kuulla pikteistä ja Skotlannin kuninkaista. Sconen palatsi oli melkoisen mahtavan näköinen!

Palatsi oli sangen komea sisältäkin! Ulkona tepasteli riikinkukot ja ympärillä oli lääniä ja puistoa vaikka millä mitalla. Parasta antia oli kuitenkin palatsiin kuuluva labyrintti!

Jokunen tyyppi sinne eksyikin, mutta itse selvisin sokkeloista muutaman minuutin ennätysvauhtia! Labyrintti on kenties kesäisin haastavampi, kun pensaikossa on kunnon lehdet. Kivaa sen läpi juokseminen joka tapauksessa oli.

Keskeltä löytyi tällainen hehkeä impi. Hänen altaansa oli vähän roskainen talven jäljiltä, mutta mitäpä pienistä!

Sitten luvassa olikin viskikierros! Eksyimme matkalla, tai pikemminkin kuski eksyi, mikä oli melko huvittavaa. Hän ajoi vahingossa Blair Athollin kylään, vaikka Blair Atholin viskitislaamo sijaitsee Pithlochryssa. Onneksi reitti oli nopea korjata. Blair Atholin viskiä ei myydä monessakaan paikkaa, sillä suurin osa siitä menee osaseksi Bellsin blended viskiin, joka on siis halvempaa tavaraa kuin Single malt -viskit. Kierros oli mielenkiintoinen ja oppaamme oikein hyvä. Aikeissani oli ollut ostaa oikein kunnon viskiä, mutta £80 hintalaput palauttivat maanpinnalle ja ostinkin sen sijaan kympin pullon Bellsiä.

Olin onnessani Pithlochryssa vapaa-aikaa viettäessämme, sillä kerrankin kyseessä oli paikka, jossa olin ollut! Saatoinkin siis kertoa kanssamatkustajille, että jäätelö täällä on hyvää ja että lähistöllä on suuri pato.

Suurimman osan päivästä paistoi aurinko! Skotlannissa asumattomat eivät osaa arvostaa tällaisia luonnonihmeitä... Tällaisen yhden päivän retken vetäminen Skyen jäljiltä tuntui muuten ihan lepsulta hommalta. Mikä noin lyhyessä aikaa olisi voinut edes mennä pieleen! ...varmaan aika paljon. Kaikki meni kuitenkin hyvin, mikä tärkeintä.

Is love to Skye #3

Kertaanpa vielä Skye-retken viimeisen päivän, vaikka sen jälkeen onkin tapahtunut vaikka mitä.

Kolmantena päivänä nousimme ihan liian varhain aamiaiselle. Matkanjärjestäjätoveriani Zhanetia ärsytti, kun ihmiset ei olleet bussissa sovittuun aikaan. Olin yrittänyt aiemmin sanoa, että ilmoitetaan varttia aikaisempi alkamisaika, niin latinotkin on bussissa ajallaan, mutta hän ei pitänyt ehdotuksestani. Itse otin tämän aika rennosti - aikataulumme oli aika väljä. Yritin selittää (olematta ihan liian ärsyttävä), että eri kulttuureissa on erilainen aikakäsitys ja että monikaan myöhästelijöistä ei välttämättä ajattele olevansa ollenkaan myöhässä. Tämä oli kuitenkin kaverilleni käsittämätöntä, koska se ei kuulunut hänen kulttuuriinsa!

Paluumatka ei kuulostanut yhtään ankealta, sillä saman reitin sijaan reittimme kulki Loch Nessin ja Invernessin kautta. Kävimme Loch Nessin rannalla olevan Urquhartin linnan raunioilla. Tykkäsin tosi paljon! On ehjien linnojenkin prameutta kiva katsoa, mutta raunioissa on tunnelmaa!

Säät suosi meitä kolmantenakin päivänä. Urquhartin jälkeen tehtiin pari valokuvausstoppia ja ajettiin sitten Invernessiin, joka on noin Porin kokoinen kaupunki. Kämppikseni Kath on sieltä (siis Invernessistä, ei Porista) kotoisin, joten odotin tätä innolla. Invernessissä oli määrä syödä lounasta kukin missäkin. Meiltä kysyttiin ravintolasuosituksia, jolloin ilmoitin vain kaikki ketjuravintolat, kuten Weatherspoonin! : D

Matka jatkui yllätysetappiin, nimittäin Cairngormsin kansallispuistoon Aviemoreen! Bussi kiipesi kiemuraista tietä vuoren rinnettä ylös hiihtokeskukseen. Viimeistään tällä retkellä tajusin, kuinka monimuotoinen Skotlannin luonto on. Vuoria peitti lumikerrokset, vaikka ylhäälläkin lämpötila oli nollassa. Brasilialaiset ja malesialaiset olivat haltioituneita, koska näkivät ensimmäistä kertaa kunnolla lunta. Oli hauska saada jakaa moinen kokemus heidän kanssaan.

Vuorilta laskeuduttuamme pysähdyimme vielä Pithlochryn pikkukaupunkiin kahvitauolle. Söimme jäätelöä ja kävelimme ympäärinsä söpöjä katuja. Sen jälkeen vuorossa oli Glasgowhun paluu. Jossain vaiheessa vilkaisin oppaan penkistä taakseni - koko bussi nukkui! Retki oli imenyt tehokkaasti mehut osallistujista. Glasgowssa sain osakseni ylettömän määrän kiitoksia ja halauksia. Ilmeisesti matka oli oikein mukava. Reippailin siitä sitten vielä iloisesti kotiin, kiitollisena mahtavasta viikonlopusta!

Kuvat, jotka ovat käänteisessä aikajärjestyksessä:

Kuvat ei tee näille maisemille oikeutta!

Superinsinöörien laatima juna

Oli hankala saada arvon osallistujamme pysymään poissa laskettelijoiden tieltä!

Lounaaseen kuuluu aina sipsit

Nessiekin tuli nähtyä!

Aamiainen pekonilla

Much romance

Muumit ja pyrstötähti

Oon nauranut katketakseni kaverini Jamesin linkittämiä räjähdysefekteillä koristeltuja gifejä viime päivät. Linkitin myös jokusen suomikaverilleni, jolloin sain vastaukseksi tämän videon:




Kylkiluu-parkani... Tämä oli kyllä ehdottomasti hienointa taidetta, mitä olen tänä vuonna saanut!

To Skye is love #2

Toisena päivänä heräsin pirteänä, sillä isossa pehmoisessa guesthouse-sängyssä oli hyvä nukkua. Pukeutuminen huolestutti, sillä pelkäsin ilmanalan olevan vaeltaessa jotain Mäkkärin lastensynttärikierrosten pakastimen luokkaa pukeutumisesta riippumatta. Koska mulla ei tosiaan ole mitään kunnon ulkovaatteita, olin pakatessa turvautunut luovuuteen. Sain kaveriltani Jacobilta lahjaksi yhden hänen fleece-puseroistaan, joka oli kokoa 50. Tämä sopi vallan mainiosti, sillä alle mahtui useampi kerrasto ohuempia paitojani. Fleecen päälle vielä Primarkin ulkoilutakki toimittamaan sateensuojan virkaa, niin olin melko valmis kohtaamaan mitä Skyella oli tarjota. Pillifarkkujen päälle kollarit niin jalatkin säästyivät viimalta.

Hostellin aamiainen oli melko mainio. Yksittäisten annosten laittamisessa kesti jonkin verran, kun ryhmän koko oli niin suuri, mutta sangen proteiinipitoinen aamiainen oli mielestäni loistava juttu. En halunnut kenenkään pyörtyilevän vuorille. Zhanetin mielestä buffetaamiainen tyyliin murot ja maitoa olisi kätevämpi, mutta itse pidin tätä parempana.

Aamiaisen jälkeen kävelimme huimat 400m katsomaan Caisteal Maolin raunioita. Aikaisempina vuosina  ryhmät olivat tarponeet ihan raunioiden tuntumaan, mutta koska sinne ei vienyt kunnon polkua ja olin saanut varoituksen reitin hankaluudesta, kävelimme vain satamaa pitkin valokuvia ottamaan. Jokunen rohkea päätti tarpoa kuitenkin linnalle, mutta kertoivat myöhemmin katuneensa sitä, koska mutaa riitti kuulemma puolisääreen saakka.

Saimme kaikki bussiin suunnilleen ajoissa. Zhanet vietti päivän mikrofonin ääressä ja minä keskityin juttelemaan kanssamatkustajille. Ensimmäinen pysäkki oli Sligachanin silta, jonka jokeen kasvot kastaessaan saavuttaa ikuisen kauneuden. Virta oli kuitenkin niin voimakas, että kehotimme kaikkia pysymään ihan vaan rannalla. Kaikki jopa tottelivat!

Tämän jälkeen siirryimme Portreen kylään, joka on myös Skyen suurin "kaupunki". Sää oli melko mainio. Haimme leipomosta makeaa purtavaa, mutta koska olen heikko en saanut syötyä eclair-leivostani ja porkkanakakkukin oli työn ja tuskan takana, vaikka erinomaista olikin. Meillä oli muutenkin laukut täynnä kaikkea makeaa pikkupurtavaa, ettei vahingossakaan missään vaiheessa tulisi nälkä.

Portreen jälkeen oli vuorossa mielestäni matkan tärkein osa: kiipeäminen Storrin vanhalle ukolle. Storr on Wikipedian mukaan kivinen kukkula, mun mielestäni se oli VALTAVA VUORI.

En oikein edes tiedä, mitä tästä sanoa. Näköalat oli henkeäsalpaavat. Reitin piti olla hyvin yksinkertainen seurata, joten päästin suurimman osan ryhmää ennen itseäni. Kipuamiseen piti mennä vain 45 minuuttia, mutta itse onnistuin kuluttamaan tunnin. Oletin olevani hidas, mutta itse kiivetessä tajusin olevani ryhmän keskiarvoa selvästi reippaampi. Reitti oli myös sangen mutainen ja epäselvä tai sitten en osannut lukea merkkejä - ei kyllä osannut kukaan muukaan. Tuntui, että polkuja oli joka puolella ja päädyinkin kulkemaan ihan omituista ja melko vaarallista reittiä... Onneksi en jäänyt mihinkään jumiin tai mitään. Ukko Storrin juurelle saapuessani olin kuitenkin ensimmäinen paikalla. Katselin kummastuneena ympärilleni, kunnes tajusin muiden kiivenneen toiselle nyppylälle. No, väliäkös tuolla kunhan kaikki viihtyivät.

Fiilistelin yläilmoissa aikani, kunnes päätin laskeutua. Se olikin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä en nähnyt kapuamaani reittiä missään. Tuumailin siinä sitten hetken ja yritin etsiä jonkun kuljettavan näköisen polkusen. Laskeutuminen tapahtui melkein nelinkontin, sillä kivet irtoilivat jatkuvasti ja pelkäsin tasapainoni puolesta jyrkässä mäessä. Vastaan tuli kaksi ryhmän brasilialaispojista, toivotin heidät tervetulleiksi ja varoitin reitin vaikeudesta. Pojat kiittivät neuvoistani ja yrittivät kiivetä suoraan edestäni, mikä oli ihan tyhmä idea, koska kaikki irroittamani kivet olivat valua heidän päälleen. Pääsin viimein laskeutumaan ja kiitin mielessäni kaikkea sitä kiipeilyä, mitä lapsena tein. Osasinpahan varoa.

Laskeutuminen ei ollut yhtään niin hauskaa kuin kipuaminen. Vaikka alas mennessä ei tullut liioin lämmin ja se oli siten miellyttävämpää, oli reitti jo "tuttu" eikä ollut mitään ihmeellistä mitä odottaa. Lisäksi kenkäni tuntuivat huomattavasti epämukavammilta alamäessä. Säästyin liiemmin likaamasta vaatteitani, mikä oli Stuart-kuskin mielestä loistavaa. Koko ryhmä löysi tiensä takaisin bussille, mukaanlukien tapaamani kaksi brassipoikaa, jotka tosin saapuivat 20 minuuttia muita jäljessä. Minut nähdessään he alkoivat taivastelemaan, että jumasklavida miten ihmeessä pääsin kiipeämään alas sitä reittiä. He olivat muutaman laskeutumisepäonnistumisen jälkeen pyörineet ylhäällä turvallista reittiä etsien aikansa. Kohautin vain olkapäitäni, sillä olinhan minä heitä varoittanut. On vähän hankalaa olettaa, että joku toinen ei pystyisi samaan kuin mitä itse. Olinhan itsekin ekaa kertaa Storrin ukkoa moikkaamassa. Hyvä kuitenkin, että pojatkin saivat laskeuduttua ehjin nahoin.

Kävimme Lealtin vesiputouksilla ja sitten ajoimme saaren pohjoispuolta pitkin takaisin Kyleakiniin, pysähtyen aina välillä valokuvaamaan. Reitti muuttui melkoiseksi serpentiinitieksi. Kuski oli melko vaikuttava, sillä parhaimmillaan tie muistutti leveydeltään liioittelematta suomalaista pyörätietä. En mitenkään ymmärtänyt, miten renkaat edes mahtuivat asfaltille!

Hostellilla olisi ollut tarjota jälleen livemusiikkia, mutta viereisessä pubissa nauttimamme illallisen jälkeen olin liian poikki edes piipahtamaan paikan päällä.