Joulusta ja itsetunnosta

The truth is of course is that there is no journey. We are arriving and departing all at the same time.

 Joulu tuli, joulu meni.

Tutkintoni aikana joulut on mennyt näin:
1. vuosi - kuukausi lomaa, ei tenttejä. Siis kotimaahan! Tämä oli sen jälkeen, kun olin ollut Skotlannissa alle kolme kuukautta...
2. vuosi - vähän yli viikon spurtti kotimaahan. Ei lomaa, koska tentit ja kurssitehtävät. Jouluaattona ruuan jälkeen sain mennä suoraan takaisin tietokoneen ääreen kirjoittamaan Expedian rakenteesta.
3. vuosi - Hongkong. Kunnon loma, mutta ei joulukulttuuria. Tämä oli ihan OK, mutta harmitti, että kerrankin kun olisi ollut aikaa, olin kaukana kaikesta.
4. vuosi, eli nyt. Voi jeeee.... Oikeesti ei tässä neljännessä vuodessa yliopistolla ole mitään järkeä. Olin kotimaassa kaksi ja puoli viikkoa, jona aikana pidin ehkä kaksi vapaapäivää. Muuten esseitä ja tota saatanan lopputyötä joka yö kolmeen, neljään saakka. Miksi on keksitty jotain tällaista? Sitten ajoissa takaisin Skotlantiin, koska tenttikausi.

Tämänvuotinen visiitti oli myös hieman huolestuttava, koska en tiedä, mitä ensi vuonna tapahtuu. Sellaiseksi ihmiseksi, jolla ei ole ollut mitään varmuutta mistään koko aikuiselämän aikana, oon aika mestari stressaamaan tuntemattomasta.

Oon myös aika mestari vakuuttamaan itselleni, että olen huono opinnoissani! Siitä saakka, kun toisena opintovuonna yliopiston vaihtovastaava sanoi, että mulle ei meinaa löytyä vaihtopaikkaa arvosanojeni takia, oon ollut vakuuttunut siitä, että olen ja olen aina ollut opiskelijoiden pohjasakkaa! Tää on johtanut siihen, että mua aina hävettää palauttaa esseitä yms. Tekee mieli lisätä siihen sellainen anteeksipyyntö-liite kannen ja etusivun väliin. Sori että tää nyt on vähän tällainen. Entistä hämmentävämmäksi tän tekee se, että luennoitsijat on sanoneet mun olevan kirkkaasti parhaimpia opiskelijoita. Mutta olen silti myös aika huono, mutta muutkaan eivät varmaan voi olla kaikki minua surkeampia, joten..? En ihan ymmärrä tätä paradoksia!

Olen aika itsekeskeinen ihminen, että pelkästään vaihto-ohjaajan kommentilla mun itseluottamustani ei olisi murrettu! Samaan sävyyn puhui kuitenkin myös ohjaajani, joka lopputyöehdotelmani luettuaan sanoi, että "En nyt sanoisi, että tämä on surkea, mutta on tämä huonoin, mitä olen koskaan nähnyt". Ai jaa... No, öö. Yritän olla sitten vähemmän huono.

Alkuperäiset itsetunnon romuttajat oli kuitenkin jo vuosia sitten lukion opo ja työkkärin virkailija. Meillä oli lukion viimeisenä vuonna ryhmätapaamiset opon kanssa, jossa keskusteltiin tulevaisuuden suunnitelmista ja ammattihaaveista ja siitä, mitä aineita aikoi kirjoittaa. Meitä oli tapaamisessa varmaan viisi henkeä. Kaikilla muilla oli kauhean hienon kuuloiset suunnitelmat: lääkis-oikis-kemiaa-oikis-lääkis, kun mä en ollut ihan varma. Voisin ehkä hakea tuota, tai sitten tuota. Opo kuitenkin naurahti kuullessaan suunnitelmani. En kai ollut tosissani? Hänellä oli kurssiarvosanani, eikä hän uskonut, että mun kannattaisi edes yrittää kirjoittaa mitään pitkää matematiikkaa. Hän luetteli arvosanojani kaikkien kuullen, yrittäen saada järkeä päähäni, mikä oli tietenkin hirveän noloa. Ei näillä arvosanoilla kannattanut yrittää kirjoittaa noin vaativia aineita, menisi vaan uusintakierrokselle! Tunsin entistä huonompaa omatuntoa siitä, etten tiennyt, mitä elämältä halusin, eikä siihen oikein auttanut edes se, että kirjoitin kyllä kaikki aineet väliltä L-M... Sillä seuraavalla kertaa menin ilmoittautumaan työkkäriin työnhakijaksi. Olin palannut kolmen kuukauden vapaaehtoistyöjaksoltani Japanista ja mulla oli noin puoli vuotta siihen, kun yliopisto alkaisi Skotlannissa. Joku duuni olisi siis kivaa. Virkailija oli kuitenkin eri mieltä. Sillä, että puhuin niin-ja-niin-montaa kieltä sujuvasti ei ollut merkitystä, saati sillä, että olin ollut kaikki kesät töissä 16-vuotiaasta saakka. "Kun teitä yhteiskunnasta syrjäytyneitä nuoria on niin paljon." En sopinut muottiin niin hänen, kuin oponkaan mielestä, eikä millään muulla ollut väliä, sillä ilmeisesti oli vain pari tapaa, miten hoitaa aikuiselämä oikein.

Tarinan moraali on, että auktoriteetti-ihmiset, älkää mollatko nuoria ihmisiä! Tai minkään muunkaan ikäisiä ihmisiä. Tällaiset herkät expat-lumihiutaleet kuten minä eivät osaa vakuuttaa itseään jälkeenpäin siitä, että on mahdollista, että olenkin ihan ok.

The apprentice, you're (not) hired!

Tällä viikolla mokasin. Nimittäin työhaastattelussa.

Sellaisen työn haastattelussa, joka oli kuin minulle kirjoitettu. Sellaisen työn haastattelussa, johon haki 1000 ihmistä ja noin kymmenen pääsi haastateltavaksi. Sellaisen työn haastattelussa, jonka haastattelijat siirsivät matkustusaikatauluaan toiselle puolelle maailmaa minun takiani.

On vähän toivoton olo.

Luulin valmistautuneeni huolella. Tiesin, että haastattelu olisi luultavasti kaksikielinen (jap-eng), joten kävin läpi haastattelukysymyksiä molemmilla kielillä. Aloitin valmistautumisen kaksi viikkoa etuajassa. Valitsin edellisenä päivänä vaatteet. Heräsin neljä tuntia haastattelua ennen, että olisi aikaa laittautua.

Luonnollisestikaan en saanut unta edellisen yönä. Valvoin melkein kolmeen, mikä jätti yöunet sinne neljän tunnin hujakoille. Kävin suihkussa, söin aamiaista ja puin vaatteita päälle. Valitsemani mekko oli jotenkin maagisesti käynyt liian suureksi ja näytti kiusalliselta ylläni! Ei se mitään, pistin hameen ja puseron. Meikattuani huomasin, että hameessa oli iso, valkea tahra, joka ei lähtenyt pois. Hitto. Seuraava vaihtoehto oli mustat housut - mutta ne olikin rispaantuneet oikein näyttävästi! Samalla kuuntelin haastattelukysymyksiä, yritän olla panikoimatta. On toiset housut, mutta hitto ne onkin rypyssä! Ei ole silitysrautaa. Mitä muuta mulla on kaapissa? Valkoinen, liehuva kukkahame tai mustat pillifarkut.... Voihan v. Ehkä kaikki huomaavat vain bleiserini ja mahtavan meikkini?

Valitsin farkut ja se on varmaan se kohtalokas virhe, josta kaikki lähti vierimään alamäkeä.

Junassa silmäni alkoivat vuotaa ja jouduin korjailemaan meikkiäni. Saavuin Edinburghiin melkein tunnin etuajassa ja hypin edestakaisin hermostuneena. 20 minuuttia ennen tapaamisaikaa menin paikan päälle odottamaan. Juna-aseman vieressä olevan Starbucksin eteen. Koska mulla ei ole Hongkongin jäljiltä kunnon päällystakkia, värisin bleiseri ylläni, fleecetakki käsivarrelle käärittynä.

Kun kello löi 11, tuli soitto. Missä olen? Haastattelijat olivat nimittäin kävelleet ohitseni, kiinnittämättä minuun mitään huomiota!

Ei paniikkia. Minua tervehti kaksi komeaa nuorta miestä, joiden puvut, huivit ja päällystakit sopivat sävy sävyyn. Haastattelu oli puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi. Japaninkielinen osio alkoi hyvin. Kuulostin rikkaalta, keski-ikäiseltä kotirouvalta. Loistavaa! Sitten alettiin puhumaan asioista, joihin sanavarastoni ei riittänyt, ja yhtäkkiä kotirouvan tilalle vaihtui koulunsa keskeyttänyt, karski pimeä mamutaksikuski. Kädet tärisi. Englanninkielinen osio alkoi myöskin hyvin, mutta pian pääni löi tyhjää! Vastaukseni oli ihan typeriä, ja haastattelijaa harmitti. Hän oli hyvin kiinnostunut ja vakuuttunut CV:stäni, mutta oli selvää, etten ollut kovin vaikuttava paikan päällä. Kaksikielisyys julkisella paikalla alkoi hämmentää ja niin vain vastaukseni lipsuivat johonkin kahden kielen välimaastoon.

Kysyin kysymyksiä, yritin olla rento. Ketään ei kiinnostanut opintoni. Haastattelijat olivat mukavia, mutta tähdensivät, että heidän tehtävänsä on löytää joku yrityksen imagoon sopiva. Kyseessä on kauneusalan yritys. Tunsin, kuinka hiki valutti meikkiä kohti leuanpäätäni. Sanoimme käsipäivät ja kiitokset. Toinen haastattelijoista kohteli minua kuin ketä tahansa japanilaista, mikä lohdutti hieman. Toinen katsoi käsivarrellani taiteltuna olevaa fleeceä, kiinnitti huomiota nuhjuiseen kännykkäkuoreeni. Pidättelin punastumistani junaan saakka.

Ehh. En varmaan ikinä saa yhtä mahtavaa haastattelukutsua, tai vaikka saisin, varmaan mokaisin senkin. Oli ihan käsittämätöntä, että mulla ei ollut mitään sopivaa päällepantavaa, vaikka mietin juuri pari päivää ennen, että onneksi ostin kesällä niin paljon toimistovaatteita, että nyt ei tarvitse.

Ugh. No toisaalta, ehkä tässä huolimattomuudessani paljastui, että mä en ole ihan sieltä sopivammasta päästä kauneusalan yrityksiin... Kaksikielinen haastattelu oli myös yllättävän vaikeaa. Jotenkin englannin puhumisestakin tuli kömpelömpää, vaikka se on kuitenkin ollut pääkieleni jo monta vuotta. Englantilainen haastattelija ei edes kuullut aksentistani, että olen ulkomaalainen!

Oi voi, voin vaan sanoa, että tämä haava ei lopeta kirvelyään pitkään aikaan!

Kun vain pitkä on tie

Mun yliopistourani on mennyt melko lailla näin:

Ekana vuonna vähän katteltiin. Oli paljon kursseja, ei tenttejä. En oikein osannut esseekirjoittamista yms. ja tein liikaa töitä jonkin pienten asioiden kimpussa ja vääriä asioita isojen juttujen parissa. Lintsasin luennoilta aika paljon. Joululoma kesti kuukauden, kesäloma alkoi huhtikuussa. Vapaa-aikana istuin Inesin kanssa tv:n edessä Birkbeck Courtissa ja katsoimme Cheatersia tai Batmania. Joskus kävin kuntosalilla. Skotlannista jäi vähän valju kuva, koska akateeminen vuosi oli lopulta tosi lyhyt, enkä onnistunut luomaan mitään siteitä maahan.

Tokana vuonna musta tuli kansainvälisen seuran puheenjohtaja ja se oli kuin palkaton päivätyö. Lintsasin vähemmän, mutta kyllä luentoja jäi silti aika paljon välistä. Opinnot oli yhtä tuskaa, sillä vaikka kurssit oli mielenkiintoisia, ryhmätöissä jouduin täysin toimimattomiin ryhmiin. Huonot arvosanat masensi ja tentteihin luku oli stressaavaa, sillä tarvitsin todella kovat arvosanat, jotta pääsisin vaihtoon. Löysin puheenjohtajuuden kautta kuitenkin omia vahvuuksiani. Kuntosalilla käyminen jäi vähemmälle ja lihoin!

Kolmantena vuonna lähdin Hongkongiin. Se oli vaikeaa, koska olin yllättäen juurtunut Skotlantiin! Ensimmäiset pari viikkoa, vaikka ne olivatkin huikeat, olin valmis lentämään takaisin. En kuitenkaan tehnyt niin. Kiinalainen opiskelutyyli ei sopinut mulle yhtään ja huomasin, että mulla oli vaikeuksia kaveerata muiden kauppisvaihtareiden takia. Olin jotenkin jo liian kansainvälinen ja muut myönsivät suoraan, etteivät pitäneet siitä. Hitaasti syttyvällä liekillä kuitenkin rakastuin Hongkongiin. Arastelin tulevaisuuden suunnittelua kaupungissa, joka oli niin kaukana Euroopasta. On ihan eri asia skypettää, jos aikaeroa on kaksi tuntia, kuin että kahdeksan. Vuoden lopussa oli vaikea luopua kavereista, kuten Sam ja Hector, joiden kanssa olin kokenut niin paljon kaikkea!

Nyt neljäntenä ja viimeisenä vuotena olen vaan opiskellut. Lopputyö on ollut hyvin tuskaista. Meillä pitäisi olla vuoden aikana viisi tapaamista ohjaajan kanssa, tähän mennessä yksi, mutta mä olen tavannut omaani jo neljästi... :D Tänään me juteltiin  Pariisista, mun hiusmallista ja hän puhui perheestään, on lauantai. Viime viikolla viestittelimme myös lauantai-iltana mun lopputyöideoistani. Mukavaa, että jollakulla muullakaan ei ole sen enempää elämää!
Haluaisin mielelläni hypätä valmistujaisiin, vaikken tiedäkään vielä mitä teen sen jälkeen. Tuskin jään Skotlantiin, mutta joku suunta olisi otettava.

Das Lied der Deutschen 2

Mulla oli Saksan-reissulleni n. kahden kohdan to do -lista.

1. kebabia. Koska Glasgown kebab on kuraa..
2. sauna! Koska luin jutun saksalaisesta saunasta, ja se oli tosi outoa...

Sunnuntai-iltana meidän oli määrä mennä saksalaiseen saunaan. Olin kysellyt kaikenlaista, että osaisin sitten olla oikein ja riisua oikeassa kohtaa ja odotinkin tätä jännityksellä. Kaverini oli valinnut vähän paremman saunapaikan ja päätti meidän menevän autolla. Mikäs siinä!

Paitsi...

Puolessa välissä matkaa auto meni rikki.

Oli pimeää, auto yskähteli pari kertaa ja kaverini sai ohjattua sen tien sivuun. Auto oli ylikuumentunut, jäähdytysneste oli loppu. Kaverini koitti lisätä vettä. Vesi valui maahan... Autoa koskaan omistamattomana tai edes pahemmin ajamattomana henkilönä ymmärsin, että jossain oli reikä. Auto piti jättää ja matkaa taittaa jalan. Saunasuunnitelmat saivat nyt jäädä.

Olimme keskellä hiljaista, pimeää naapurustoa. Ei ihmisiä, ei kauppoja tai edes autoja. Kaverini veti esiin kartan kännykältään. Kävelisimme juna-asemalle. Onneksi matkaa ei ollut kuin puolitoista kilometriä. Juna-asemalle päästyämme kävimme kärsivällisesti odottamaan junaa. Vaan se ei tullutkaan. Tarkistus aikataulusta paljasti, ettei tästä kulje junia sunnuntaisin.

Ei se mitään. Kävellään seuraavalle asemalle, joka on eri linjalla. Sinne olikin puolen tunnin kävelymatka. Tämä oli jotenkin hyvin filosofinen jaloittelu, puhuimme paljon minun tulevaisuudestani. Aseman tultua esiin se oli onneksi isompi ja modernimpi. Ei mennyt kauaa, ennen kuin tuli juna.

"Onko tämä varmasti oikea suunta?"

Kaverini heilautti kättään vähättelevästi. Tietenkin on! Nousimme junaan.
Se meni väärään suuntaan... Vaan ei siinä vielä kaikki! Lipuntarkastajat tarkistavat kaikkien liput. Tämähän ei ollut mikään ongelma, sillä meillä oli molemmilla päiväliput, jotka näytimme ylpeästi konduktööriparille. Käy ilmi, että meillä oli vääränlaiset liput! Olimme kaksi pysäkkiä liian kaukana sallitusta alueesta. Ymmärrettävästi tämä ei käynyt meidän kummankaan mielessä.

"Se olisi sitten 50€ per naama", sanoi konduktööri. Minä olin kuitenkin niin säälittävän näköinen, kun en päässyt hartaasti odottamaani saunaan, että minun ei tarvinnut maksaa. Kaverini ei edes yrittänyt selittää vaikeuksiamme, vaikka juna oli muuten tyhjä ja seuraavalle etapille oli aikaa, vaan kaivoi henkilökorttinsa taskusta. Hän on tottunut tähän, sillä hän matkustaa pummilla junassa usein ja saa näitä lippusia n. kahdesti kuukaudessa.

Maanantaina hän vei auton korjaukseen. 800€! Meidän saunareissumme kesti tunteja, kulutti kaloreja ja maksoi melkein tonnin! Eikä tullut edes hiki!

Maanantaina tein turistireissun Heidelbergiin. Mun oli määrä nousta kello kymmenen bussiin, mutta se jäi välistä, sillä bussi oli eri pysäkillä, kuin mitä pitäisi, eikä siinä lukenut määränpäätä.

Meninkin junalla, joka oli noin neljä kertaa kalliimpi, myöhässä ja masentava, sillä oikean junan löytäminen HBF:lla oli vaikeaa. Lipuissa ei lukenut, että mikä raide, tai että mikä juna. Asiakaspalvelijoilla ei ollut kärsivällisyyttä varovaisille kysymyksilleni. On vaikeaa olla turistina sellaisessa maassa, jossa ei erotu joukosta!

Heidelberg oli ihastuttava turistikaupunki. Kuljeskelin vanhassa kaupungissa ja kaikki näytti sellaiselta saksalta, kuin mitä koulukirjoissa. Kiipesin linnaan ja nautin auringonpaisteesta.

Aikani kierreltyä päätin kokeilla bussia uudelleen, tällä kertaa eri yhtiöltä! Ostin lipun puhelimellani ja menin asemalle kymmenen minuuttia etuajassa. Paikan päällä oli bussi, jonka ovet oli suljettu. Koputin oveen ja heilutin kättäni kuskille. Hän laski rahoja. Käännyin ympäri ja tähyilin muita busseja - sieltä lähestyikin yksi, jolloin ensimmäinen bussi lähti!

Arvatkaa vaan, mikä minun bussini oli! Olin ihan shokissa tästä, sillä bussin lähtöaikaan oli edelleen seitsemän minuuttia. Ei julkinen liikenne voi toimia näin! Yritin kysyä apua toisen bussin kuskilta ja minun käskettiin soittaa palvelunumeroon, jotta lippuni siirrettäisiin seuraavalle vuorolle. Pikaisen puhelun aikana sain selville, että asiakaspalvelija ei osaa tai pysty tekemään sitä nyt, mutta ehkä parin tunnin kuluttua. Käski ostamaan uuden lipun ja lähettämään sähköpostia heille seuraavan päivänä ja he saattaisivat voida korvata aikaisemman lippuni. En kuitenkaan luottanut tähän yhtiöön enää, joten mieluummin maksoin nelinkertaisen junahinnan ja ajoin sillä kotiin. Kotona kaverini teki pastaa ja tarjosi lohduksi viskiä. 

Viimeisenä päivänä kävin taidemuseossa. Piti mennä eläintarhaankin, mutta tuijottelin maalauksia liian pitkään.

Kaverini tuli töistä aikaisempaa. Joimme kahvia ja minä välttelin sanomasta mitään merkittävää. On vaikeaa olla läheinen, silloin kun ei ole elämässä fyysisesti lähellä. Maanantain bussisekoilujen jälkeen menimme bussipysäkille puoli tuntia ennen bussin lähtöä, sillä lentokenttäbusseja oli vain kerran kahdessa tunnissa. En ymmärtänyt bussikuskin puheesta mitään, hän olisi yhtä hyvin voinut puhua puolaa...

Edinburghin lentokentällä tullivirkailija varmisti, että niin minähän asun Saksassa? En ainakaan vielä, vastasin.

Das Lied der Deutschen

Töiden vihdoin loputtua syyskuussa päätin lähteä lomalle ulkomaille. Päädyin Saksaan viikoksi, sillä halusin nähdä tuttuja ja saada ilmaisen majoituksen. En ollut koskaan käynyt Keski-Euroopassa, mutta luin koulussa saksaa ja olen aina halunnut päästä kokeilemaan sen puhumista tuntemattomille.

 Matkani alkoi kulinaristisilla elämyksillä Frankfrut Hahnin kentällä. En ole koskaan oikein innostunut pikaruuasta Glasgowssa, mutta HK:ssa tykkäsin $5:n pikkuranskiksista!

Hahnista Frankfurtiin matkaaminen oli aika hankalaa, sillä busseja ei ollut kuin yksi, eikä se kulkenut joka tunti. Menin ajoissa jonottamaan, että pääsin kyytiin. Bussi pysähty FFM HBF:lla. Oli keskiyö ja mulla oli tulostettuna kaverin antamat ohjeet, että miten pääsen hänen kämpilleen. Hän oli kirjoittanut, mitä junalinjoja käyttää, mutta ei, mihin suuntaan! Reittikartoissa näkyi aina koko alue, joten sieltä oli aika toivotonta yrittää löytää oikeaa asemaa. Arpomalla n. 50% valinnoistani meni oikein. Vähän väliä nousin yhdestä junasta pois ja odotin uutta päästäkseni toiseen suuntaan. Aika stressaavaa, kun tiesin, että nyt vietiin jo viimeisiä junia.

Oikealle asemalle päästessä kaverini ei ollut kirjoittanut, mitä uloskäyntiä käyttää. Paikalla ei tietenkään ollut karttoja, joten käytin vielä toiset 30 minuuttia etsimään n. 150 metrin päässä olevaa rakennusta. Vaan sitten kun olimme kasvotusten elämä ei ollutkaan enää niin vaikeaa.

Seuraava päivä oli sateinen. Kiersin Frankfurtia jalan, ihmetellen, että tältäkö tämä Eurooppa näyttää! Se, että pulveriruokaa valmistavalla Maggilla oli oma liike oli mielestäni varmaan ihmeellisempää kuin Goethe-talo tai mitkään nykytaideteokset.

Illalla menimme syömään japanilaiseen Muku-ravintolaan, koska se on kuuluisa ja japaninkieliset arvostelut TripAdvisorilla olivat todella hyvät! Saimme odottaa ikuisuuden, koska meillä ei ollut varausta, mutta raamen oli sen arvoista. Henkilökunta meni sekaisin kielipolitiikastamme, kun minä puhuttelin henkilökuntaa japaniksi, seuralaiseni saksaksi ja keskenämme puhuimme englantia. Tämä johti siihen, että tarjoilija puhui seuralaisellenikin pelkästään japania! :D Tämän jälkeen meidän piti mennä ihmettelemään korealaista puutarhaa, joka oli kuitenkin myöhäisestä ajankohdasta johtuen suljettu!

Toisena päivänäni aloitin pikkukaupunkivisiittini, tällä kertaa Mainziin. Lomasta huolimatta olin ihan surkeassa mielentilassa aamulla, eikä sade kauheasti auttanut oloa. Oloni kuitenkin parani päivän mittaa, kun aloin kokeilemaan saksankielentaitojani. Ostin palan juustokakkua, eikä se ollut niin vaikeaa, kuin mitä olin pelännyt. Myyjä oli kärsivällinen, kun en tiennyt miten pyytää haarukkaa. Tilanne oli etäisesti samankaltainen kuin aikoinaan japanin kieltä taitamattomana Japanissa asuessa, paitsi nyt kyllä tiesin paljon saksaa, en vain osannut käyttää sitä. Luen toisinaan uutiset saksaksi, mutta olin silti paljon ylpeämpi tuosta kakkusiivusta kuin yhdestäkään uutisartikkelista. Illalla menimme kaverini kanssa syömään kebabia.

Kolmantena päivänä oli vihdoin aurinkoista! Suuntasin Darmstadtiin, jossa oli minua kiinnostavaa art nouveau -arkkitehtuuria. Illalla menimme kaverini kanssa pihviravintolaan. Sitten haimme Rewestä viiniä ja hortoilimme Frankfurtin keskustassa elegantteina ihmisinä pienessä hiprakassa. Palasimme hänen asunnolleen ja katsoimme Conan the Barbarian -elokuvaa viskin kera.

Seuraavana päivänä kaverini ehdotti yllättäen, että mennään Kölniin! Mikäs siinä, varsinkin kun minun ei tarvinnut ajaa! Jalkapallopelin takia ruuhka oli aika karseaa ja parkkipaikan löytymiseen meni ikuisuus. Itse Köln oli aika kiva ja dom mahtava!

 Söimme curry-wurstia Reinin varrella. Kuulemma tosi saksalaista. En pitänyt. Ei sinänsä mikään yllätys, koska en pidä markettimakkarasta, ketsupista tai ranskanperunoista. Eipä tuo ongelma ollut, hänelle enemmän syömistä! :D

Kävimme Lindtin suklaamuseossa, joka oli paljon mielenkiintoisempi, kuin mitä olisin osannut odottaa. Sen jälkeen kiertelimme kauppoja ja seurasimme katutaiteilijoita. Minä en anti-kuluttajana ollut kiinnostunut ostamaan mitään ja onneksi kävelemään tottumaton kaverini väsähti parin tunnin päästä. Kotimatka tuntui autobahnilla pimeässä ihan hullun pitkältä. Yllätyin myös siitä, miten kalliita saksalaiset huoltoasemat ovat. Haimme marketista pakastepizzaa ja ruokatarvikkeita sunnuntaita varten, sillä Saksassa kaupat ovat edelleen sunnuntaisin suljettuina. Työväen sortoa!

 Sunnuntaina tapasin kesällä Glasgowssa valmistunutta kaveriani. Hän oli perunut suunnitelmamme tähän mennessä aika monesti... Menimme kuitenkin jäätelölle ja hän esitteli minulle Frankfurtin keskustaa. Pilvenpiirtäjät eivät tehneet minuun ehkä toivottua vaikutusta, sillä FFM on aika pikkukaupunki HK:n verrattuna. Oli kuitenkin hauska nähdä ja nauttia aurinkoisesta iltapäivästä. Joimme apfelweinia Mainin varrella ja juttelimme niitä näitä. Sen jälkeen palasin kämpille ja menimme asuinkaverini kanssa Frankfurtin kiinalaiseen puutarhaan ja jälleen kebabille. Sitten oli määrä suunnata Saksan reissuni kohokohtaan, kauan odotettuun saksalaiseen saunaan...

Och aye

Kesä on kääntynyt loppuun. Täällä keskellä ylämaiden kukkuloita sitä ei oikein huomaa. Lämpötilat on olleet koko ajan 10:n asteen tuntumassa.

Töitten ulkopuolella olen vaeltanut. Heinäkuussa kaverini tuli käymään. Katherinen kanssa kävelimme Old Lodge:n raunioille. Matkaa sinne oli ainakin viisitoista kilometriä ja samat takaisin, mikä on hieman liikaa ulkoilumieltymyksilleni. Normaalisti olisin ehdottanut maastopyöräilyä, mutta kaverini K on vähän arka oudolla tapaa, joten se olisi saattanut olla kohtalokasta. Rauniot olivat kuitenkin tosi hienot! Old Lodge oli loistossaan iso talo. Paikan päällä ei tapahtunut mitään tragediaa, vaan uuden rakennuksen valmistuessa kaikki pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttivat uuteen paikkaan, vieden vanhasta rakennuksesta katon, ettei tarvitsisi maksaa veroja.

Oli kiva tehdä pitkiä vaelluksia, kun oli seuraa. Yksin ei tule lähdettyä pitkille reissuille siltä varalta, että kyllästyn tai sää muuttuu surkeaksi. Mikään ei ole ihan niin ihastuttavaa, kuin heinäkuinen kostea viime kukkuloilla, joka repii ihon kasvoilta ja jättää naaman punaiseksi seuraavaksi kolmeksi päivää.

Tykkään olla keskellä luontoa. On nummet ja vihreät kukkulat, joilta noruu ohuita valkoisia virtoja vettä alas aina sateen jälkeen. Maa on märkää. On jokia ja järviä, paljon peuroja ja lintuja. Hieman kuusimetsää. Kanttarelleja, jokunen mustikka. Ilma on puhdasta, vettä voi juoda luonnosta. Vaikka  maisema on hyvin erilaista kuin mitä Satakunnassa, missä kasvoin, jotenkin varsinkin metsässä kulkeminen rauhoittaa hieman. Joskus on vaikeaa olla tällainen maanpakolainen. Mulla ei ole mitään ankkuria minnekään, niin voin vapaasti ajelehtia paikasta toiseen.

Perjantaina matkalla Fort Williamiin ruokaostoksille pomoni kanssa juutuimme liikenneruuhkaan. Lehmät olivat tiellä! Täällä vaeltelee lauma lehmiä ja nyt ne olivat päättäneet vallata tien. Heitä ei tietenkään kiinnostanut, että meidän piti päästä liikkeelle. Hihitimme tilanteelle. Viittäkymppiä käyvä pomoni tunnusti, että hänestä tuntui, että hän oli järjestellyt elämänsä väärin. Kadutti. Että hän ei koskaan tiennyt, että oli sellainenkin vaihtoehto, että voi vaeltaa maailmaa. Meni hetki tajuta, että tässä tämä ihminen, jolla on hyvin suuri palkka, työsuhdeauto ja ilmainen viiden makuuhuoneen talo on kateellinen minulle! Mun elämä kuulostaa kai joskus jännittävältä ja on totta, että siitä on hyvin pitkä aika, kun mulla on ollut jotain arjen tapaista pidempään, kuin pari kuukautta. Vaikka olen itse valinnut tämän elämän ja nauttinut siitä, on pakko myöntää, että ainainen lähteminen on tosi raskasta. Viime vuonna Skotlannista lähteminen oli vaikeaa, samaan tapaan toukokuussa Hongkongista lähtiessä oli hankaluuksia selittää itselleen, miksi en nyt enää näe näitä rakkaita ihmisiä.

Viikon, kahden sisällä palaan Glasgowhun. Mulla on tosi mahtava asunto Merchant Cityssa! Olin eilen käymässä Glasgowssa allekirjoittamassa sopimukset (seitsemän tuntia matkustamiseen yhtä paperia varten...) ja uusi kämppikseni Elisa vaikutti oikein mukavalta. Kävimme lounaalla ja pinteilla, tapasin hänen kavereitaan. Vaikka harmittaa lähteä täältä nummien keskeltä, on myös mukavaa tietää, että on kivoja asioita tiedossa. Viimeinen vuosi yliopistoa ja sitten karkaan taas jonnekin!

Asuntojahti jatkuu

On elokuu, mutta mielessäni se on heinäkuu ja heinäkuu oli kesäkuu. Kesäkuu Glasgowssa työttömänä mansikoita mussuttaessa ei nimittäin tuntunut miltään. Harjotteluni etenee hurjaa vauhtia ja elo on oikein mukavaa. Mikäs tässä kun on kaunis asunto kauniissa paikkaa ja nettikin toimii jälleen. Valmistaudumme omistajaperheen vierailuun ja vaikka on kiire, kaikki stressi on pääni sisällä. Paitsi ehkä se yksi.
Asunto syksyksi.

Tämän viikonlopun on satanut, joten olen linnoittanut olohuoneeseeni syömään jauhelihakeittoa ja selaamaan asuntoilmoituksia. Se kuulostaa kivalta, mutta oikeasti se on aika kamalaa... Kesäkuinen asuntoni maksoi 295 puntaa ja löytyi, kun laitoin facebookkiin ilmoituksen, että kesäasuntoa vailla - sain tarjoukset viidestä huoneesta. Toisen yliopistovuoteni asunto löytyi, kun lähetin Katherinelle sopivia ilmoituksia ja hän kävi asuntoesittelyissä meidän molempien puolesta. Lukaalimme maksoi 260 puntaa per henkilö ja oli kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päässä yliopistolta.

Nyt olen joutunut etsimään asuntoa yksin netistä, neljän tunnin päässä Glasgowsta. Vastailin ilmoituksiin suunnilleen jokaisella nettisivulla. Huoneesta saa pulittaa vähintään 300 puntaa, suurin osa on 400 punnan tuntumassa (=567€), joka on mun mielestä tosi paljon, koska sijainnit saattaa olla jossain idyllisen Southsiden gangstanaapurustoissa tai jossain pikkukylissä, jotka kuuluu Glasgowhun vaan postinumeronsa perusteella. Haluaisin asua kävelymatkan päässä yliopistolta, koska pidän kävelemisestä ja olen huono ehtimään busseihin ja juniin. Toisaalta listan halvempia ilmoituksia pidin automaattisesti epäilyttävinä. 55-vuotias mies etsii asuuntoonsa kämppistä 200 punnalla, ainoa vaatimus on, että pitää olla nainen? Öööh...
Ei auta valittaa.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että en koskaan saa vastauksia ilmoituksiini. Oletin jotenkin, että tämä olisi hyvin suoraviivainen kauppaprosessi: joku myy, minä ostan. Ilmoitukseni oli luokkaa:
 "Hei, näin ilmoituksesi. Olen A, opiskelen B ainetta C yliopistossa. Olen hiljainen ja siisti. Haen huonetta alueelta D ja budjettini on E puntaa. Jos huone on vielä vapaa, voisin tulla katsomaan sitä jonain päivänä. Olen vapaa päivinä F G. Minulle voi soittaa aikaan H. Kuulemisiin!"

Hiljaisuus pisti kuitenkin miettimään, että kenties vastaukselta vaaditaan enemmän. Työpaikkojakaan  ei saa, kun vaan ilmoittaa, että tässä minä olen, valmiina työntekoon (yritetty on!). Monessa ilmoituksessa pyydettiinkin kertomaan itsestään ja kiinnostuksen kohteistaan enemmän. Ensin lisäsin ilmoitukseeni, että olen juuri palannut Hongkongista. Sitten, että tykkään teatterista ja stand-upista.
Tänään vihdoin tajusin, että minun pitää kirjoittaa vastaus nimenomaan ilmoituksen laatijalle. Tämä on enemmänkin treffi-ilmoituksen kirjoittamista, kuin että vain listaisin, että täällä ollaan. Tutkin ihan uudella tapaa ilmoituksen kuvia ja etsin viitteitä ilmoituksen jättäjän persoonallisuudesta - ai elokuvajulisteita? Kiinnostavaa. Näin ollen syntyi uusi ilmoitusformaattini:
"Hei, tosi kivoja kuvia asunnostasi! Onkohan huone vielä vapaa? Olen A, opiskelen B, C. Siivoan omat sotkuni, varsinkin ruokaa laittaessani ja leipoessani. Tykkään molemmista tosi paljon ja ihannekämppikseni olisikin sellainen, joka tykkää syödä pullaa ja kakkua. Olen aika rauhallinen tyyppi - ei mitään bileitä tai klubeja kiitos. Menen mieluummin istumaan pubiin ja jaksan jauhaa Game of Thronesista tuntikausia."

Yllättäen GoT-fanin vastaus tuli vartissa! (itsehän kuulun niihin harvoihin, joiden mielestä GoT on vaan ok) Kuulemma sopisimme hyvin asumaan yhteen. Tästä lähtien puhun vaan pullantuoksuisista keittiöistä ja fanitan mitä sitten asunnon asukas fanittaakaan. Mitäs sitä jos vähän totuutta värittää - siinä kohtaa kun asia tulee julki mulla on toivoakseni jo katto pään päällä viimeiseksi yliopistovuodeksi.

...tai sitten tää menee niin, kuin 17-vuotiaana kun yritin kaveerata luokkatoverini kanssa Japanissa sanomalla, että tykkään Narutosta (en tykännyt) ja hän innostui tosi paljon ja alkoi kyselemään joka kerta tavatessamme lempihahmoistani. Sitten hän osti mulle Naruto-avaimenperän ja mä jouduin alkaa katsomaan ninjaseikkailuista joka viikko, kun hän halusi keskustella aina viikon jaksosta.

Tarkemmin ajateltuna mä en ole oppinut virheistäni yhtään mitään.