Maa on niin kaunis

Ensilumi satoi ja suli. En laita kuvaa, koska olette kenties joskus nähnyt lunta.

Oon täällä tässä pohdiskellut monenlaista.

Lukukausi lähenee loppuaan, niin kerrankin meidän ei tarvinnut tehdä MDP:tä varten kolmea esseetä tai jotain muuta yhtä mukavaa. Sen sijaan keskusteltiin luokassa aika henkilökohtasista asioista, omista heikkouksista ja vahvuuksista (á la SWOT-analyysi). Oli hyvä tunnelma. Sitten jokasen ryhmän piti tehdä jostakin jäsenestään "elämänkartta". Hävisin surkean unettoman yöni jälkeen kivi-sakset-paperissa niin sulavasti, että muita nauratti. Mä en tiedä onko tää suomalainen juttu vai japanilainen juttu vai vaan minä, mutta musta on noloa puhua itsestäni isolle joukolle ihmisiä. Siksi oon varmaan aina ollut niin kehno esitelmänpitäjäkin. Jos puhumassa olen ihan minä vaan, eikä mikään roolihahmo, olo on heti kiusallinen. Mun elämänkarttaani kerättiin siis elämäni käännekohtia tai vaan vaiheita sun muita, jotka selittäisi, että miksi olen tässä tänään. No oletettavasti mun karttani oli hyvin erilainen kun muiden. Mietin ensin, että johtuuko se siitä, että olen kolme vuotta vanhempi kuin valtaosa luokasta. Ei oikeastaan. Varoitus, sentimentaalista löpinää tiedossa!

Lähdin ekaa kertaa ulkomaille yksin 15-vuotiaana. Kuukauden kielimatka Maltalla, rippirahat mukana! Olin haaveillut siitä heti seiskaluokalta, kun näin kielimatkamainoksen jossain lehdessä. Mä olin lapsena (okei, edelleen) romanttinen olento, joka haaveili fantastisista seikkailuista ja kaukaisista maista. Mulla ei ollut samanmielisiä kavereita, joten lähdin yksin. Muistan, kun jännitin matkaa ja olin ihan varma, että katkaisisin jalkani tai jotain ennen sitä, koska mulle ei voinut vaan käydä niin hyvin, että pääsisin jonnekin lämpimää ulkomaille niin pitkäksi aikaa. Vietin siihenastisen elämäni onnellisimmat muutama viikkoa Maltalla. Ystävystyin, opin uutta elämästä ja itsestäni. Kun palasin Suomeen, kieltäydyin hyväksymästä, että tää oli nyt tässä. Halusin lisää! Haave vaihto-oppilasvuodesta heräsi siinä kohtaa. Säästin rahaa tekemällä kesätöitä sellaisissa tuottavissa laitoksissa, kuin puhelinmyyntifirmat... Mulla oli tavoite!
Mietin kolmen eri maan välillä. USA, Saksa ja Japani. Amerikka, koska serkkuni oli sieltä. Saksa, koska halusin oppia kielen, mutta itse maa tuntui kovin läheiseltä kun on kerran Euroopassa. Amerikan hyöty kanssa epäilytti, koska puhuin jo kielimatkallani tosi hyvää englantia. Lopulta tajusin, että jos jonnekin lähtee, kannattaa lähteä kauas. Ja että jos aikoo kärsiä koti-ikävää ja kulttuurishokkia, kannattaa varmistaa, että siihen on kunnolla aihetta! Japani kuulosti vaikealta ja eksoottiselta paikalta ja olisi muuten tosi kätevää, jos voisi katsoa animea ilman tekstityksiä!

Itse hakemuksiin (hain melkein jokaiselle vaihto-oppilasjärjestölle, halusin varmistaa pääsyn ykkösvaihtoehtooni) satuilin kaikkea kiinnostuksesta perinteistä kulttuuria kohtaan ja bla bla bla. Pääsin lähtemään lukion kakkosvuonna syksyllä, koska joku muu oli perunut paikkansa. Saavuin Tokioon illalla, ukkosmyrskyn vallitessa. Satoi vettä ja näin taksista pimeässä hohtavan scifikaupungin. Kaikki oli korkeaa, tiet meni monissa tasoissa. Isäni oli joutunut lähtöaamunani sairaalaan sairauskohtauksen takia, joten olin lievästi sanottuna sekaisin ja paniikissa. Suurin kulttuurishokkini Japanissa oli, että kaikki tosiaan ovat aasialaisia. Kyllähän sen nyt tiesi etukäteen, mutta oli eri asia itse nähdä, että hitto, kaikki on oikeasti mustatukkaisia ja, no, japanilaisia!

Mulla ei ollut minkäänlaista ennakkokuvaa Japanista ja vaikka olisi ollutkin, Sapporo tuskin olisi täyttänyt sitä. Kuutiotalojen täyttämä pohjoinen miljoonakaupunki, jossa lunta satoi talvella metritolkulla. Mut puettiin koulupukuun, lykättiin lukioon ja siinä sitten selviydyin kymmenen sanan sanavarastollani! Mua ei onneksi masentanut oma osaamattomuuteni, koin sen lähinnä haasteena ja todellakin halusin oppia kielen ja sopeutua uuteen kotimaahani. Rakastuin palavasti naginataan, opin vaivihkaa hieman japanilaisemmaksi ja luin tolkuttomasti sarjakuvia. Olin tottunut lukemaan paljon kirjoja Suomessa ja kun se ei nyt onnistunut, luin mitä osasin. Väitin alusta saakka osaavani japania ja kysyin sitten ne kolme kysymystä, mitä osasin. Vieressäni istunut tyttö katsoi mua vähän huolissaan ja päätti ottaa mut vastuulleen. Ja on edelleen paras kaverini. Koin niin paljon ihmeellistä vaihtovuoteni aikana, että kun loppu koitti, itkin sydän särkyneenä taaksejäävää aikaa ja olin hirvittävän kiitollinen, että mulla oli muistoja niin hienosta ajasta.

En oikein sopeutunut Suomeen sen jälkeen, yrittämisestä huolimatta. Lukio piti käydä loppuun, mutta elämä sen jälkeen oli hyvin auki. Mulla on fantastinen kaveripiiri ja pikkusisarukseni, mutta siihen kaikki hyvä tuntui loppuvan. Kun kirjoitin sitten viime vuonna vihdoin ylioppilaaksi, sattui Fukushiman ydinturma ja maanjäristys. Kirjoitukset oli käynnissä, mutta mä olin valmis hyppäämään lentokoneeseen. Mulla on ikävä kyllä joku sankarigeeni, joka ajaa radikaaleihin reaktioihin. Odotin kuitenkin kiltisti, että olin kirjoittanut ylioppilaaksi, kävin jossakin pääsykokeissakin, mutta halu takaisin Japaniin oli nyt entistä sietämättömämpänä mielessä. Kun sain tietää, etten päässyt ykkösvaihtoehtoihini, mulla oli jo suunnitelma vapaaehtoistyöhön lähdöstä. Ensin piti lähteä Fukushimaan, mutta koska kaikki nosti siitä sellaisen hulabaloon, taivuin viimein ja lähdin Minamatan kaupunkiin sen sijaan kolmeksi kuukaudeksi.

Vaikka välissä oli kulunut 2½ vuotta ja luulin unohtaneeni koko kielen ja vähintäänkin käytöstavat, olin heti kotona. J-maa ei ollut enää vieras paikka, vaan tuttu ja oma. Oli kun en olisi koskaan lähtenytkään. En tietoisesti muistanut mitä tehdä missäkin tilanteessa tai mitä kuului sanoa, mutta oikea käytös kumpusi selkärangasta. Oli hassua seurata jotenkin vieraana omaa käytöstä. Mistä osasin kaikki nämä jutut? Vapaaehtoisaikanani koin jälleen monenlaista raskasta koettelemusta ja kaikenlaista hurjaa ja huikeaa. Aloin pohtimaan tulevaisuutta, kun tajusin tarvitsevani koulutuksen. Opiskelu Suomessa ei tuntunut omalta, kun olin jo kerran feilannut pääsykokeet. Rakastan Suomea ja olen vannoutunut fennomaani, mutta olin happamana hyväksynyt, että ehkä kuulun muualle.
Selasinkin siis kaikenlaisia maita ja vertailin, että missä sitä nyt sitten opiskelisi. Eurooppa ei tullut ensin edes mieleen, mutta kun tajusin pystyväni opiskelemaan ilmaiseksi tai vähintäänkin edullisesti EU:ssa, mieli muuttui nopeaan. Mietin eka Irlantia, mutta sitten luin jostain, että Skotlannissa ei kanssa tarvi maksaa lukukausimaksuja. Rakastuin kuviin linnoista ja mietin, että olis aika Harry Potter. Olin lentänyt Japaniin Heathrown kautta ja mietin silloin lentokentällä, että olisipa kiva, jos olisi aina näin, että ihmiset olisi niin erinäköisiä ja -värisiä, ettei kukaan erottuisi joukosta. Valitsin mielenkiintosen ja jokseenkin hyödyllisen oloisia kursseja, kyhäsin kokoon hakemuksen, pyysin suosituksia Facebookissa entiseltä englanninopettajaltani ja laitoin paketin menemään. Olin jo Suomessa kun offereita sitten tuli. Viidestä yliopistosta kolme teki jonkinmoisen tarjouksen. Valitsin Strathclyden, maksoin kielikokeesta, ostin liput ja muutin jälleen maahan, jossa en ollut koskaan käynyt.

Muut tuijotti mua vähän suu auki kun kerroin tämän. Ei kai se nyt mitään niin ihmeellistä ollut, mutta kun muut olivat asuneet samassa kaupungissa koko elämänsä ja yhden tyypin elämän käännekohta oli, kun se sai hammasraudat pois, niin saatoin hieman erottua joukosta. Tietenkin Suomessa tapahtui väleissä kanssa kaikenlaista kummallista ja ihanaa, mutta en kehdannut kuitenkaan puhua yhtä henkilökohtaisista asioista kuin mitä muut.
Nyt lopetan tän mietiskelyn ja painun pyykkitupaan. Loppuun pari japanikuvaa.