Päiväkodin lapset ovat pihalla taas

Kun silloin huhtikuussa otin puheenjohtajan pestin vastaan, eräs hallituksen jäsen kysyi multa, olenko hyvä lasten kanssa. Vastasin, että on mulla ainakin kokemusta, kun pikkusisaruksia on tosiaan puolen tusinaa.
"Hyvä", sanoi hän. "Koska tämän järjestön johtaminen on pitkälti kun yrittäisit hallita päiväkotiryhmää."

Hah hah haa, minä nauroin ja olin samalla kauhuissani, kun tiedostin kuinka vähän (en mitään) tiesin johtamisesta. Viime päivinä tämä keskustelu palautui mieleeni kun kaksi tyyppiä alkoi riitelemään.
Se kuulosti minun korvaani suunnilleen tältä:

A: En pidä Voldemortin Vanukkaista, ei tehdä niiden kanssa yhteistyötä.
B: Niin kun Voldemortilla ei ole nenää. Raa-sis-tii!
A: Mitä??? VOISIT HIEMAN VAROA SANOMISIASI!
B: Se oli vitsi, dorka!
A: Ei mielestäni ollenkaan hauska tai sovelias! Jos sinulla on jotain sanottavaa, jätä se kokoukseen, jos sinua tarvitsee sinne enää kutsuakaan.
B: Painu vittuun saatanan homoluuseri!! Huumorintajuton ääliö-kusipää-parsannarskuttaja!

Itse olin vieressä vähän että:

A yllättäen tuohtui saamastaan ryöpytyksestä, joten keskusteltuani hänen kanssaan yritin puhua neutraalisti myös B:n kanssa. Saatuani kuulla "saatanan holhoamisestani" ja "viisivuotiaiden tasolla toimimisesta" aloin hyvin nopeasti nirskuttelemaan hampaitani.

Tavoittelen tässä nyt sisäistä rauhaa...

Onneksi kesä on tuonut mukanaan taas vaihteeksi niin mukavia asioita. Olen kokeillut SUP-lautailua, pelannut lisää tennistä, käynyt kesäjuhlissa, kuutamouinnilla, sirkuksessa (!) ja katsomassa maan mainiota Cirque Draculaa. Cirque Dracula pyöri jo pari vuotta sitten Turussa, kun kaupunki oli Euroopan kulttuuripääkaupunki. Olin silloin esitystä katsomassa ja se hurmasi niin, että olin saada hepulin aina kun aihetta edes ajattelin. Kun kuulin shown uudelleenlämmityksestä joskus alkuvuonna, aloin odottaa innolla. Kakkosversio oli ihastuttava. Tosi kaunista, visuaalista tykitystä. Se ei yltänyt silti ekan Cirque Draculan tasolle, jos olisi, olisin repinyt varmaan housuni, mutta siinä olikin suunnattomat saappaat, joihin harpata. Pidin silti paljon!

Lai lai lai~ Vampyyritaidettaa, ei mitään tylsiä riitoja vuosien pattoutuneen vihan jäljiltä. Yhyy angst. En ihan tiedä miten päiväkodeissa riidat selvitetään. Jotenkin epäilen, että anteeksi pyytämään pakottaminen ja "Nyt halaatte!" ei toimi tässä. Kenties pitää kysyä joltain tarhatädeiltä tai -sediltä neuvoa!

Kahvi kaunistaa!

Yritin vähän parannella blogin ulkoasua (lue; vaihdoin yhdestä valmisteemasta toiseen) kun edellinen särki silmiä niin.

Olen tässä odotellut, koska iPodini olisi ladannut tarpeeksi, että voisin hilpaista lenkille, kunnes tajusin, että koko laite ei ole ollut odotteluaikanani edes tietokoneessa kiinni! Näin juuri...

Tajusin tänään yhden asian itsestäni. Tai pikemminkin opin pukemaan sen sanoiksi. Pidän nimittäin persoonallisista ja erikoisista ihmisistä, jotka uskaltavat sitten puhuakin jostain ihan käsittämättömistä. Reippaasti normeista eroavia hiippareita! Jos joku tekee jotain (mun) normaalista poikkeavaa ihan vakavana, sydämeni on pakahtua riemusta. Esimerkiksi olin jälkeenpäin melko hilpeä, kun tapaamani ihminen oli sangen intohimoisesti valittanut, että Pauligin kahvikojusta ei saanut normaalia maitoa.
Pyysin tarkentamaan.

"No, kun siellä oli vain sitä laktoositonta", sanoi hän.

Minä: "Ai maitojuomaa vai hyla-maitoa?"

"Sitä maitojuomaa, sitä kyllä löytyi vaikka millaista purkkia!"

M: "Mutta eihän se maistu eriltä? Se hyla-maito on sitä iskukuumennettua makeaa.."

"Kyllä pitää olla tarjolla myös tavallista maitoa!"

M: "Mitä se sitten olisi, punaista vai kevytmaitoa vai...?"

"Ihan sama, kunhan siinä on laktoosia!"

Nyökkäilin vaan että 'Vai niin', koska keskustelukumppanini oli melko tuohtunut ja hihitin tätä keskustelua sitten myöhemmin itsekseni. Ehkä kahviloissa pitäisi olla tarjolla myös maitoa ekstralaktoosilla! Käyttäähän sitä joku reilummin sokeriakin sumppinsa seassa niin miksei sitten tupla-annos laktoosia!

Ehdoton suosikkiominaisuuteni on ehkä avoin turhamaisuus miehissä. Nähdäkseni turhamaisuus koetaan suomalaisessa kulttuurissa hyvin epämiehekkääksi piirteeksi, joten saan suurta riemua siitä, jos seuraani eksyy hyvin turhamaisia heteromiehiä. Muutenkin muitakin epämaskuliinisiksi koettuja piirteitä omaavat heteromiehet piristävät eloani kummasti.

Ilahduttavia piirteitä on myös ylenpalttinen intoilu jostain muille kuulijoille käsittämättömästä harrastuksesta. Vaatii suurta mielenrauhaa pysyä tyynenä kun kaveri puhuu intohimoisesti kuuluisista minigolffareista tai intoilee kokoontaitettavista polkupyöristä.

Onneksi olen itsekin melko hupaisa (joskus surkuhupaisakin...) olento, niin kenties tuotan jollekulle muulle samanlaista riemua!

jonkin toimijan kannalta edullinen, sattumanvarainen tapahtuma

Piti laittaa tämä jo aikaisemmin... Nimittäin Uneton48-teoksemme! Ei päästy finaaliin tai mitään, mutta itse olin tuotokseemme erittäin tyytyväinen. Tekemisessä ei tosin ollut samaa epätoivoa, kuin mitä viime vuonna, jolloin mm. poistuin kuvauksista kymmenen tunnin työvuoroani varten ja allergiat oli niin pahat, että koko viikonloppu oli vain yhtä kyneltulvaa ja väsynyttä kiirettä. Viime vuonna sain myös ajella kaupungin pakua, jonka koin hyvin mieltä ylentäväksi. Mutta kuitenkin, tämän vuotinen festivaali oli myös hyvin mielenkiintoinen.

Tässä siis lyhytelokuvamme Onni:

Vaik itse saan vain viivähtää

Olen näemmä tavallistakin laiskempi päivittämään blogia kesällä! Mutta tämän oli tarkoitus olla ulkosuomalaisblogi, nyt olen kesäsuomalainen!

Olen ollut kyllä melko kunnollinen kesäsuomalainen, sillä on tullut grillattua ja saunottua ja niin edelleen. Ostin myös lenkkitossut, niin olen niitä ahkerasti kokeillut. Tässä ei siis ole mitään vitsiä! Harrastan liikuntaa ja käyn eväsretkillä kauniissa luonnossa siinä määrin, että ihan epäilyttää, että mitä normaaliminälle on tapahtunut.  Sille nörttiminälle, joka aikatauluttaa päivänsä sen mukaan, paljonko Skyrimia ehtii pelaamaan ja joka kuuntelee Pink Floydia aamukolmeen samalla kun lukee elokuva-arvosteluja 80-luvun fantasia- ja vampyyrielokuvista. Hiuksetkin on vaalentuneet kaikesta tästä auringonpaisteesta. Mulla ja kaverillani Jammilla on ollut aktiviteettikesä, niin ollaan mm. pelattu tennistä, käyty melomassa ja kävelyillä. Lisäksi ollaan kehitelty uusia ihan killereitä tanssiliikkeitä!

Kotimaassa on tullut oleskeltua jo 2½ kuukautta! Vähän tämä ajan kulu joskus ihmetyttää. Vielä lukiossa elämä tuntui melko tasapaksulta ja joka vuosi samanlaiselta. Mun elämäni on ollut ylioppilaaksi pääsyn jälkeen vaan kokoelma muutaman kuukauden mittaisia jaksoja. Aloitin työt heti lukiosta päästyäni. Myin torilla kalaa kesäkuulta elokuun loppuun, jonka jälkeen siirryin tilastopalvelulle pariksi kuukaudeksi. Sitten lähdinkin saman tien lokakuussa Japaniin vapaaehtoistyöhön. Sieltä tammikuulla palatessani sairastelin pari viikkoa, ilmoittauduin työkkäriin, jossa kiristelin hampaita kun minulle kerrottiin, että kaltaisiani yhteiskunnasta syrjäytyneitä nuoria on niin paljon... Seuraavat pari kuukautta tein teatteria ja odotin yliopistotuloksia. Pääsin huhtikuussa kaupan kassalle töihin ja siellä istuinkin elokuun loppuun. Syyskuussa muutin Skotlantiin. Ehdin olla maassa vain kolme kuukautta, kun jo palasin kuukaudeksi Suomeen lomalle. Sitten taas nelisen kuukautta opiskelua ja toukokuussa siirryin jälleen kotikaupunkiini. Arki ei varsinaisesti ole ehtinyt harmaantua kauheasti.

Suunnilleen puolentoista kuukauden päästä palaan jälleen Glasgowhun, jouluksi jälleen Suomeen, tammikuussa Skotlantiin, toukokuussa Suomeen ja syksyllä vaihtoon vuodeksi jonnekin päin Aasiaa! Sitten taas varmaan Suomeen, syksyllä Skotlantiin. On hienoa, kun elämä on suunniteltuna! En usko, että kauheasti kerkeän tässä kyllästymään elämääni. Skotlanti-Suomi -väliin sen sijaan...

Pidän sormet ristissä, että pääsisin Japaniin vaihtoon, koska neljännen maan ottaminen tähän pyöritykseen tuntuu aika raskaalta idealta. Mainitsin tästä joskus Inesille, joka ei ymmärtänyt mua alkuunkaan. Hänen mielestään olisi hukkaan heittämistä, jos palaisin Japaniin. I näki opiskelijavaihdon pitkänä turistireissuna, mitä se varmaan monelle onkin. Mua kuitenkin houkuttaisi paluu toiseen kotiini.
Kun kerran puhun sujuvaa japania, olisi joskus kiva käyttääkin sitä! En tavannut ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana yhtään japanilaista. Välillä jossakin vastaan tuli japanilaisia turisteja, mutta en ole niin avoin, että osaisin pysäyttää ihmisiä ja hihkaista "Hei, puhun samaa kieltä kuin te!". Nyt kuitenkin kun olen kansainvälisen seuran puheenjohtaja, tulen kunnon mafioson tavoin (mulla on melko mielenkiintonen kuva roolistani) käyttämään yhteyksiäni ja skaalaamaan esiin vaikka sen yliopiston ainoan japanilaisen. Varokoon hän vain! Meistä tulee sydänystäviä!

Kyuushuun maalaismaisemat ja vuodenajat erosivat täysin siitä, mihin Hokkaidoolla asuessani olin tottunut. Olin Kumamoto-kenissä Minamatan pikkukaupungissa vapaaehtoistyöissä kolme kuukautta ja pohjoisessa Hokkaidoolla Sapporon miljoonakaupungissa vaihdossa kouluvuoden.

Ohi on48!

Viime viikonloppu oli taas se aika vuodesta, että tuotettiin lyhytelokuvia. Nimittäin Uneton48, Suomen ripeimpänä lyhytelokuvakilpailuna itseään markkinoiva pläjäys täytti taas minun ja monen muun elokuvantekijän viikonlopun. Ideahan on, että 48h aikana tehdään 2-8minuuttia pitkä oleva lyhytelokuva. Pakolliset elementit ja genre saadaan perjantai-iltana, sunnuntaina tulee palauttaa tuotos. Alkuperäisenä ideana oli, että oli genre mikä tahansa, teemme jääkiekkoelokuvan 'Vuonna 95', jossa olisi ollut poikarakkautta. Saatiin kuitenkin genreksi romance ja idea liikkui aika kauas alkuperäisestä. Aikani irvistelin genrelle, koska olisin mieluusti tehnyt mitä tahansa, mutta lopputulos oli tosi nätti ja kiva. Siitä sai olla hyvin ylpeä! Olin mukana hommassa toista kertaa, joten en ollut enää ihan uuno. En edelleenkään tietenkään osaa kuvata tai leikata tai mitään, mutta mulla on kymmenen vuotta näyttelijänkokemusta harrastajateatterista ja rutkasti mielipiteitä, joita olen kaikkien riemuksi valmis jakamaan!

Viime vuonna olin ihan ihmeissäni 'renderoinneista' tai 'exportoimisesta', mutta nyt homma sujui melko tottuneesti. Meillä oli hyvä ryhmä ja vaikka työjako olikin hyvin epätasainen, viikonloppu oli mukava. Viime vuonna mulla oli lauantaina kymmenen tunnin työvuoro, nyt poikkesin vain pikkusisarusteni kanssa elokuvissa. Mun kämppäni oli onneksi lähellä kuvauspaikkaamme ja tukikohtaamme, niin pääsin kotiin välillä nukkumaan (tiedän, huijausta!) ja täydentämään muonavarastoja. Toimin origamivastaavana eli paperinpyörittäjänä eli tuottajana. Mulla on tapana kritisoida paljon johtavia henkilöitä, joten on hyvä jos mulle laittaa vähän vastuuta! Tänä vuonna kävi kuitenkin niin kuin viime vuonnakin, että päädyin tuotantoon aika viime metreillä. Jatkossa tekisinkin mieluummin niin, että:
1. nimeän itseni tuottajaksi kuukautta aiemmin. piste.
2. hoidan järjestelyt (kuten rahoitus ja muonitus!) valmiiksi useamman viikon etuajassa, vaikka tekisinkin sen Timbuktusta saakka.
3. en luovuta valtaa muille. Pidän pystyssä omaa natsihallintoani ja tuotantoon pääsee vain, jos sanoo mitä haluaa tehdä ja että sitten toteuttaakin sen!
Ongelma on nimittäin se, että jos joku muu on vallassa, hyväksyn sen (mutta jupisen itsekseni joka välissä) ja jättäydyn sivuun, koska oletan, että tämä henkilö hoitaa kaiken. Jos näin ei käy, niin jupina senkun yltyy!

Mulla alkoi tänään työt. Vietän nyt kuherruskuukautta työpaikkaani, että varmaan ensi viikolla alkaa jo valitusvirsi, mutta tänään olin kyllä mielissäni. Kaikki ihmiset vaikutti tosi mukavilta. Työhaastattelussahan mulle puhuttiin jo urapoluista firman sisällä, nyt sain kuulla mihin mun kannattaisi hakea ensi vuodeksi! Mulla ei ole suhteita, joten olen alottanut kesätöistäkin ihan pohjalta. Oon vahtinut lapsia, myynyt lehtiä, siivonnut tehtaassa ja sitä rataa. Kesätyöni on yleensä olleet fyysisesti raskaita ja kehnopalkkaisia. Tämä työ tuntuikin siis ideana jo juhlalta, kun istun ilmastoidussa toimistossa ja näpyttelen tietokonetta. Nyt sain kuulla, että on hukkaan heittämistä, että joku mun koulutustaustaiseni ja kielitaitoni omaava henkilö tekee niin simppeliä hommaa. Että "Sun pitää hakea tähän-ja-tähän firmaan, aloituspalkka siinä-ja-siinä hommassa kesätuuraajana on summa x" (joka oli yli puolet tämänhetkisistä säästöistäni...). Olin ihan ihmeissäni tästä. Tiedän, että mulla on vankka kielitaito ja aina sitä markkinoidaan, että kielitaidosta on hyötyä. Enpä vain ole koskaan työelämässä siitä mitään kertynyt! Torikauppiaana osasin puhua toki ahvenista usealla kielellä, mutta työttömänä ollessanikin työkkäri ei katsonut, että osaamisellani olisi mitään merkitystä työnsaannin kannalta kotikaupungissani. Olen oppinut, että on samantekevää, miten ihmeellisiä asioita olen tehnyt tai mitä osaan, töitä saadaan suhteilla ja suhteilla. Ilman suhteita täytyy olla oikeanlaista työkokemusta, johon tarvitaan muuten suhteita tai tosi hyvää tuuria ja sipaus jotain mieletöntä, jota epäilen itsestäni puuttuvan. Vaikka olisin kuinka ainutlaatuinen lumihiutale ansioluetteloni kanssa, sillä ei ole mitään merkitystä, ellen tunne oikeita ihmisiä. Ja minä en.

Olen ollut työnsaannista aina tällainen katkera vanha pieru. Sitten tulee joku ja sanoo, että mun pitäisi hakea isoon globaalisti toimivaan firmaan Z hyvään asemaan, koska juuri munlaisia ihmisiä ne siellä tarvii. Kuulostaa liian hyvältä? Aion ottaa tästä tarkemmin selvää!

Wednesday Morning, 9 A.M

Elo kotimaassa on alkanut melko rauhallisesti. Ihmisten puute järkytti, en oo tuntenut kotikaupungin pienuutta yhtä voimakkaasti sitten siirtyessäni 18-vuotiaana miljoonakaupunki Sapporosta tänne takaisin. Ekan kerran ruokakaupassa oli vähän orpoa, kun en tajunnut, että en varmaan syö nyt sitten samoja juttuja enää. Olin tyystin unohtanut, että hedelmät ja liha myydään kilohinnoittain (ei vaan Aldissa) ja mietin, että miten mango voi maksaa vitosen. Samoin yritin tällaisena tökerönä maahanmuuttajana etsiä viinipulloa ja särkylääkkeitä Lidlistä. Ei sujunut jostain kummasta syystä.

Asustan kivassa yksiössä keskustassa ja työpuolikin näyttäisi viimein vähän valoisammalta. Olin haastattelussa vähän vähemmän sulava, mutta ainakin mulla oli hyvät vaatteet ja haastattelija oli käynyt läpi mun cv:ni. Kysyttiin tulevaisuuden urasuunnitelmista, joita mulla ei oikeastaan ole. Mulla oli mukelona tavoitteita, kuten muuta Japaniin, opi miekkailemaan, ryhdy presidentiksi ja niin eespäin. Koska olen society president, koen viimeisen kohdan täytetyksi, kuin myös kaksi edellistäkin :D Viime vuosina tavoitteeksi nousi myös johtaa jotain NPO:ta, jollainen international society on, joten sekin voidaan laskea tehdyksi. Kutsua linnanjuhliin vielä odotan, se oli mielessä yläasteikäisenä. Meiltä kysyttiin kasiluokalla terveystiedossa mitä halutaan tehdä opiskelun jälkeen. Kaikki muut vastasi, että mennä naimisiin ja perustaa perheen ja mä katsoin niitä ihan silmät pyöreinä. Mietin, että olenkohan muita kamalasti lapsellisempi kun mun haaveissa valloitin maailmaa ja tein jotain ylimaailmallisen fantastista ja ennenkuulumatonta. Tuntui hassulta, ettei kukaan muu haaveillut suurista seikkailuista. En nyt sitten tiedä olenko vielä onnistunut kovasti seikkailemaan. Pitänee jatkossa yrittää enemmän!

Tää kortteli on vanhusten valtaama. Asunto kuuluu isoisälleni, joka ilokseni vierailikin täällä tänään! Puoli seitsemältä aamulla! Soitti jopa ovikelloa ennen kuin marssi sisään ja alkoi sitten selittää, miten sähkölaitteet toimii, vaikka olen ollut täällä jo viikon ja tajusin jopa eilen miten mikroa käytetään. Se on mukavaa saada vieraita...
Kun maanantaina palasin kotiin pyöräreissultani ja sisäpihalla lukitsin pyörääni, huusi naapurin mummo parvekkeeltaan:
"Ei siitä portista saa kulkea niin paljon! Se kuluu ja menee rikki!"

Mietin hiljaa, että et mummo ole tosissasi, mutta napsautin japanivaihteen päälle ja kiitin oikein kauniisti mummoa huomaavaisuudestaan iloisesti hymyillen, itse kun en olisi tullut edes ajatelleeksi moista! Ilahduttavaa asua näin huomaavaisessa naapuristossa!

Ines laitto viestiä, että ghetossa on ollut jo pari päivää vesi ja sähköt poikki. Miten tää ei yllätä mua :D

Tähän loppuun ilahdutan teitä äitienpäiväkakullani. Äiti on ottanut kaiken ilon irti suomeenpaluustani. Ensin sain tulla käymään viime viikolla leipomaan kakun ja sitten tällä viikolla sain leipoa masaliisaa ja vuokaleivoksia hänen juhliinsa.

少年よ神話になれ

Keskiviikkoa oli siis tosiaan MDP:n älypuhelinsovelluskilpailu, jonka finaaliin päästiin. Oltiin harjoteltu hieno esitelmä ja olin itse päättänyt, etten pyörtyisi. Vaivauduin jopa meikkaamaan oikein kunnolla, niin että näytinkin asiaankuuluvalta.

Meidän esitelmä meni hyvin. Se videoitiin, joten piti käyttäytyä nätisti koko ajan. Meillä oli jakaa tiivistelmä markkinointitutkimuksesta, joka oltiin tehty ekstrana ja tuomaristo oli ihan innoissaan meidän liikeideasta. Meidän jälkeen oli pari heikohkoa esitelmää, koska ryhmästä puuttui väkeä tai idea ei ollut kummoinen. MDP:n työmoraali ei tunnetusti ole korkea. Sitten tuli viiminen ryhmä, jonka ehdin ennen lähtöäni näkemään. Niillä oli laatikollinen leivoksia tuomaristolle. Kohoteltiin tyttöjen kanssa vähän kulmakarvoja toisillemme. Lahjontaa! Varsinkin kun leivoksia oli vaikka millä mitalla, mutta ne oli vain tuomaristolle, vaikkei meitä ollut yleisössä kun ehkä kymmenen enää siinä kohtaa. Tän ryhmän idea ei kanssa ollut mikään kummoinen, mutta voi sitä tuomariston mielistelyn määrää! Alkoi jo vähän naurattaa, että ootteko tosissanne. Ja ne kehvelit vielä voitti! Oltiin vähän pöllämystyneitä tästä oman ryhmän kesken. Ilmeisesti meillä on vielä paljon opittavaa...

No, ei voi mitään! Keskiviikko oli muutenkin tosi kiireinen päivä, koska sain lähteä sieltä suoraan clubs & societies AGM:n (annual general meeting). Joku kiva nuori mies istui siellä viereeni ja kyseli kaikenlaista, kun ei ymmärtänyt mitä tapahtuu ja pelkäsi joutuvansa puhumaan. Oli juuri nimetty psykologiaseuran varapuheenjohtajaksi. Olin vaan, että "Joo, ei mitään. Piilottelet vaan täällä takana mun kanssa.". Kunniakkaasti edustimme järjestöjämme! Oli ihan lohduttavaa tietää, että joku muukin on pihalla vastuutehtävistään. Sen jälkeen mentiin arvoisien asuinkumppaniemme kanssa asuntoesittelyyn, mutta koska paikka oli kaukana JA tosi kallis, eikä oikeen minkään näkönen, hylättiin se melko pian. Sitten piti mennä oman seuran kokoukseen. Tää oli vuoden viimeinen kokous ja olen nyt käynyt yhteensä kahdessa kokouksessa, molemmat nimitykseni jälkeen. En liiemmin tiennyt edes mitään kansainvälisestä seurasta, ennen kun ne teki musta puheenjohtajansa. Nykyinen puheenjohtaja on ollut vissiin tosi hyvä virassaan, mutta ei osannut kyllä kauhean hyvin perehdyttää mua tehtäviinsä. Pyysin, että hän olisi esitellyt mut ihmisille, joiden kanssa mun täytyy asioida, mutta hänellä ei kai kiireittensä takia ollut aikaa. No, osaan ihan varmasti johtaa parin tuhannen ihmisen järjestöä lonkalta!
Suunniteltiin ensi vuoden tapahtumia, joihin moneen mulla ei ollut mitään sanottavaa, kun en tänä vuonna ollut osallistunut melkein mihinkään. Vähän hirvittää tää koko touhu välillä, mutta aion kyllä yrittää parhaani koko ensi vuoden!
...Toivottavasti se riittää.

Ensi keskiviikkoa lennän jo Suomeen. Tiistaina Glasusta Stanstedille ja keskiviikkoaamuna matka jatkuu kotimaahan. Sunnuntaina varastointifirma tuo pahvilaatikoita, tiistaina ne vie kamani säilöön kesäksi. Syksyksi ei ole vielä asuntoa, mikä on vähän fail, mutta ei johdu pelkästään musta. Ollaan katottu PO:n, K:n ja I:n kanssa yhdessä asuntoja, mutta meidän kriteerit ei täsmää. PO haluaa asua West Endissä (toisella puolen kaupunkia), eikä sille esimerkiksi kelpaa yliopiston vieressä oleva Dennistoun, vaikka vuokrataso on vähän halvempi, eikä kyseessä ole mikään huono alue. I haluaa asua keskustan tuntumassa ja K kaukana siitä. En ihan tiedä miten tää tulee toimiman syksylläkään... Saatan joutua lähteen soolouralle tästä.

Hurja ajatella, että yksi kouluvuosi on jo takana. Vastahan täne tultiin! Glasgow ei ole enää vieras, uhkaava paikka, eikä yliopisto tunnu niin järkyttävän sekavalta. Opinnoissa pärjääminen ei stressaa niin paljon, vaikka eka vuosi olikin varmaan helpompi kuin tulevat. Vaikka tänne muutto olikin tällainen päähänpisto (kuten kaikki tärkeät päätökseni...) oon ollut tosi iloinen siitä. Eka vuosi oli ainakin tosi mukava ja vaikka tää kuherruskuukausi uuden maan kanssa tästä loppuisikin, ensi vuodelle on luvassa kaikkea kiinnostavaa ja kolmantena vuotena lähdenkin jo vaihtoon! Vaihto toimii hyvänä motivaationa opinnoille ensi vuonna, koska täytyy olla riittävät arvosanat sitä varten.

Juuri nyt tulevaisuus tuntuu siis sopivan jännittävältä, mikä on erittäin hyvä :)