Jätin Suomen tuossa eilen aamupäivällä, hieman disorientoituneessa tilassa. Perjantaina oli läksiäiset tosiaan (kiitos kaikille osallistuneille!), jotka jatku pitkälle lauantaiaamuun. Heräsin patjalta Anniksen lattialta (olenhan hieno ihminen) joskus yhdentoista aikaan siihen kun kaiuttimet pauhaavat Himiä ja Eetun kännykän herätys pimputtaa super mariota. Luuttuan lattioita ja hölötän jotain tajuttomana makaavalle ystävälleni. Sitten ei kun DNA-kauppaan ja mummun luo sukulounaalle! Oli hienoa käydä asioilla kun oli legginsit ihan repaleiset, takki jossain moskassa ja silmäkulmat vanhasta meikistä tuhriutuneet, vesipesusta huolimatta.
Saavuin Edinburghin lentokentälle joskus puolilta päivin. Lentokoneessa vieressäni istui joku suomalainen tyttö, jolle suomi tuotti jo monen opiskeluvuoden jälkeen hankaluuksia niin paljon, että yritti vaihtaa engelskaan! Sisäinen fennomaanini oli tyrmistynyt. Suomea ei todellakaan vaihdeta englantiin. Japani tai puola tai vaikka mordva on vielä ihan okei, mutta ei nyt sentään englanti! Sitähän puhuu melkein kaikki!
Lentokenttäbussissa eteeni istui kaks suomalaista rouvaa ja viereeni suomalainen nuori mies. Kovin kotoisissa tunnelmissa siis lähdettiin liikkeelle. Edinburghin juna-asemalla muhun iski joku pöljyyskohtaus. Olin suunnitellut meneväni bussilla Glasgowiin ja idea oli hyvin pinttynyt mieleeni. Etsin siis bussiasemaa. Seuraan jotain merkkejä, joissa lukee, että "Korvaava bussilinja, tähän suuntaan". Löydän bussin, sen edessä heiluu joku mies auttaas ihmisiä sisään. Auttaa minutkin.
Nousen siis bussiin, jonka määränpäästä mulla ei ole hajuakaan. Joo! Kahdenkymmenen minuutin kuluttua huomaan, että ollaan jossain lähiössä. Neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua ollaan maaseudulla. Merta, nummia ja lampaita. Bää! Mulle alkaa hitaasti valjeta, että tarkoitus ei ole lähteä landelle ja saatan olla väärässä bussissa! Tekstaan hieman huolestuneena Moonalle, koska eihän sitä nyt voi kysyä asiaa kuskilta sentään. Moonapalvelun avulla tajuan nousta bussista pois, keskellä ei mitään, nähdessäni toisen bussin.
Hieman viisastuneena kysyn kuskilta:
"Mihin menossa?"
"Edinbra", vastaa hän. Rintsikkapaikka kuulostaa kovasti siltä, mistä lähdinkin, niin nousen kyytiin. Nyt mulle valkenee, että junat ei tällä reitillä toimi kyseisenä päivänä, niin bussi korvaa ilmaiseksi junapalveluja. Pian bussiin nousee pari muuta tyyppiä. Olen ihan hiljaa, mutta tietävät silti istua viereeni. Ovat suomalaisia. Kerron hyvin tietäväisenä bussin tarkoituksen ja määränpään.
On ihan okei huolestua, jos maisema matkalla suurkaupunkiin näyttää suunnilleen tältä.
Edinbörössä suuntaan samantien juna-asemalle lippua ostamaan. Ei mitään kiertoreittejä! Onnistun ostamaan menopaluun, mutta väliäkös tuolla. Katson laiturin väärin ja olen nousta väärään junaan. Viisastun ja nousen oikeaan. Joku komea nuori mies tarjoaa mulle kovin ystävällisesti apuaan, josta tietenkin kieltäydyn, koska olen karski nainen ja totta kai jaksan nostaa 20kg:n matkalaukun yhdellä kädellä!
Glasgowssa piristyn, kun tajuan saapuneeni uuteen kotikaupunkiini! Queen St -aseman ulkopuolella ja matkain aikana kovasti valaistuneena ymmärrän nousta kolmen korttelin matkaani varten taksiin. Annan tippiä melkein puolet matkan hinnasta kuskille, jonka puheesta en ymmärtänyt mitään, puhtaasti siitä ilosta, että olin viimein perillä!
Asuntola-asuntomme on pieni, mutta ihan siisti. Huoneeni on pieni ja tullessa siisti. Sitten avasin matkalaukkuni, peitin tavaralla lattian ja johan oli kotoisaa! Meitä on täällä kuusi. Kaks saksalaista, yks jenkki, belgialainen ja skotti. Sangen kansainvälistä siis! Toinen saksalaisista ja jenkki on vaan vaihtareina ja lähtee kotiin vuodenvaihteen jälkeen. Ollaan kaikki vähän vanhempaa sakkia.
Saksalainen Maike muodostu suosikikseni, koska kun vihdoin olin jokseenkin asettunut ja istunut alas päivän koitoksista, oli kello kahdeksan illalla. Olin syönyt viimeksi viideltä aamulla brittien aikaa, joten hieman heikotti. En tietenkään maininnut asiasta, mutta tiedostin olevani liian heikossa kunnossa lähteäkseni ulos seikkailemaan ruuan perässä. Arvoisa kämppikseni laittoi meille kahdelle ruokaa! En pystynyt sanoiksi pukemaan sitä suurta rakkauden tunnetta joka valtasi mieleni.
Aamupäivää ilahduttivat nämä kaksi nuorta miestä...
...jotka soittivat meille säkkipilliä kilteissään! Kaverit marssi vaan tohon aukealle asuntolarakennusten välissä ja soittivat. Monet tuli ikkunoiden ääreen kuuntelee. Aika jees, ellen sanois!
Eilen en jaksanut lähteä muiden mukaan mihinkään, mutta tänään maybe. Kaikenlaisia bilekutsuja satelee joka puolelta! Oikeesti, ollaan saatu kutsut varmaan viiteentoista eri paikkaan. En muistanu tätä aspektia isossa kaupungissa asumisessa, että kadulla kävellessä joku yrittää aina pysäyttää ja tuputtaa mukaan lappuja ja nenäliinoja (okei, varmaan vaan Japanissa) ja niin eespäin. Saatu myös kupongit, joilla saa pizza hutista ilmaset juustopizzat! Jee!
Oon ollu jo kahteen otteeseen ostoksilla. Ekalla kerralla kaikkee mitä nyt yleisesti tarvii. Kauppojen määrä ja brändien tuntemattomuus on jotenkin ylivoimasta ja musertavaa, että H&M:n pääseminen oli suuri helpotus, ihan vaan, koska tiesi mistä sukat löytyy ja minkä hintasia niiden kuulus olla. Ruokaostokset oli ja ihan kamalaa! En tiennyt mitä mun kuuluis ostaa ja kaikki tuntu oudon hintaselta. Mikä vihannes on squash ja mihin sitä käytetään? Miten omenoilla voi olla kappalehinta? Miksi kanafileet on pakkasessa?
En myöskään osaa avata ikkunoita, käyttää ovia, vessaa, suihkua, hanoja, tai mitään muutakaan! Miten sää voi vaihdella koko ajan? Nyt ilta-aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, kun kakskyt minsaa sitten satoi kaatamalla ja varmana sataa vielä! Tänään on satanut varmaan viis kertaa.
Hankala ajatella, että täällä mä nyt sitten asun, mutta kai tää tästä lähtee sujumaan!
Nyt lopetan tän kilometrinpostauksen, ennen kuin pää menee liian pyörälle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti