We're big in Japan!

Sataa vettä, kello tulee yksi ja istun sängyssä pyjama päällä hauskan ja vaiheikkaan uudenvuoden vieton jäljiltä. Suomeen on palattu ja viimeiset kaksi viikkoa täällä hotel Californiassa on olleet vähän erikoiset. Ensiksi pääni ei mitenkään ymmärtänyt, että on Glasgow ja sitten tämä paikka ja että nyt olen täällä, mutta menen kuitenkin takaisin meren tuolle puolen, jossa sitä varsinaista elämää pitäisi luoda. Ja että sitten taas tulen kesäkaudeksi tänne. Aika outoa.

Näin uuden vuoden kunniaksi voisin höpistä vapaaehtoisajastani vuonna 2011, kun sitä kerran toivottiin. Tästä tulee useampi kilometripostaus varmaan, koska en ole kovin hyvä tiivistämään. Eli lähdin lokakuussa -11 kolmeksi kuukaudeksi Japaniin vapaaehtoistyöhön. Multa on useat kerrat kysytty, että miksi ihmeessä, mutta ei siihen ole sen kummempaa syytä. Oli välivuosi edessä, mulla oli aikaa ja vapaaehtoistyö vaikutti mielenkiintoselta. Mulla oli säästössä rahaa kalanmyynnistä, tehdassiivouksesta ja ylppäreistä ja halusin tehdä jotain jännittävää ja nähdä vanhoja tuttuja. Maa ei ollut vieras ja puhuin kieltä. Lähdin siis Japaniin.

Olin viimeisenä iltana ennen lähtöä todella paniikissa, koska tiedotus järjestön kanssa ei pelannut. Pidin johtajaa hyvin ärsyttävänä miehenä, koska hän vastasi sähköposteihin hitaasti, ei vastannut siihen, mitä kysyin, niin etten loppujen lopuksi tiennyt tarkalleen mihin olin menossa ja mitä tekemään. Mulla oli tosiaan onneksi niitä säästöjä, että tiesin voivani lentää huitsin nevadaan jos tilanne olisi kovin paha. Esite, jonka olin saanut kohteesta oli tarkoitettu viikon mittaisille vapaaehtoistyöleireille ja siinä kerrottiin, ettei paikassa olisi suihkuja tai internetiä, tuokaa omat makuupussit. Mulla ei ollut mukaan puhelinta, koska isäni maksoi vielä silloin puhelinlaskuni ja ilmoitti sitten lähtöpäivänäni, etten saanut ottaa puhelinta sinne. Olisi kuulemma kallista jos soittaisin tai tekstaisin jollekin. Voitte kuvitella siis mielentilani lähtöä ennen. Tästä asetelmasta huolimatta lähdin kuitenkin.

En luonnollisestikaan nukkunut ennen kuin kaverini tuli hakemaan mua kello yhden lentokenttäbussille kaupungin keskustaan. Olin lentokentällä joku kuus, seittemän tuntia etuajassa bussiaikataulujen takia. Lensin Heathrowlle (ensikosketukseni Britanniaan) ja mietin silloin, että asuapa noin kirjavassa yhteisössä kuin väki lentokentällä, kukaan ei erottuisi joukosta! Heathrowlla oli taas viiden tunnin odottelu, sitten lensin Naritan lentokentälle Japaniin. Siitä menin Tokion kautta Oosakaan luotijunalla ja sieltä pikkupaikkaan, jossa oli orientaatiomme (eksyin muutaman kerran, olin jo aika väsymyksestä sekaisin ja oli kuuma ja saamani ohjeet olivat surkeat). Perille päästyäni olin matkustanut ties kuinka monta tuntia tai vuorokautta ja varmaan haisin sen mukaiselta. Tapasin silloin ekan kerran japaninsaksalaisen Hendrickin. Henkka oli menossa samaan paikkaan samaan työhön kuin minä (mitä mulle ei tietenkään ollut kerrottu ennakkoon) ja ajattelin, että tässä on varmaan sitten uusi paras kaverini!

Orientaation jälkeen sen viikonlopun sunnuntaina käytiin Oosakassa syömässä ja sitten johtaja oli ystävällisesti varannut puolestani paikan yhdestä Kobessa olevasta hostellista seuraavaksi yöksi. Aamulla lentäisin Kyuushulle ja jatkaisin matkaa. Kun hän antoi mulle paperilappua, jossa oli ohjeet paikalle, tiesin jo, että ne olisi luultavasti hyvin puutteelliset ja eksyisin. Juuri niin kävikin! Nousin oikealla asemalla pois ja yritin saada tolkkua pienestä kartasta, joka mulle oli piirretty. Oli ilta ja laukku painoi olkapäätä. Karttaan oli merkitty joki, mutta aseman ympärillä oli useampi. Pyörin ympyrää, kysyin ihmisiltä, eikä kukaan ollut kuullutkaan paikasta. Oli lämmin ja mietin, joutuisinko viettämään yöni ulkona. Istuin sitten maani myyneenä yhden sillan pielessä ja mietin, mitä tehdä. En voinut tosiaan soittaakaan kenellekään. Alkoi olla myöhä, eikä ulkona ollut enää juuri ketään. En uskaltanut lähteä asemalta kauas, etten eksyisi. Ohitse pyöräili joku nainen, joka jarrutti kuuluvasti kymmenen metrin päässä ja kääntyi ympäri.
"Tarvitsetko apua?"

Normaalisti olen hyvin ylpeä ja kieltäydyn tyhmänä kaikesta avusta, mutta nyt olin hyvin kiitollinen, että joku pysähtyi kohdalleni. Aiemmilla ihmisillä oli ollut kova kiire pois. Nainen katseli saamaani paperilappua ja sanoi kuulleensa kyllä hostellista ja että onpa mulla kehnot ohjeet. Hän oli hyvin tomeran ja reippaan oloinen ja sanoi hankkivansa mulle kyllä yösijan jollei hostellia löytyisi. Hän kertoi vahvalla murteellaan kävellessämme elämästään ja kyselee musta. Pienellä hakemisella ja kävelymatkalla löysimmekin hostellin, enkä pystynyt kylliksi kiittämään naista! Hostellilla epävarman oloinen nuori mies esitteli paikan mulle ja näytti sitten huoneeni. Paikalla ei ole muita naisvieraita, niin mulle oli ruhtinaallisesti tilaa. Hain läheisestä konbinista pari onigiria ja olo oli suihkun jälkeen suorastaan kuninkaallinen! Murehdin seuraavan päivän heräämisestäni, koska lento oli hyvin aikainen. Mulla ei ollut sitä kännykkää, jota normaalisti käyttäisin herätyskellona. Säädin jonkun herätyksen tietokoneelle ja menin nukkumaan.

Aamulla heräsin ja ilkeä tunne valahti heti vatsanpohjaan. Katsoin kelloa ja, kappas!, olin nukkunut pommiin 45 minuuttia! En tiedä oliko herätys pettänyt vai olenko vaan väsymyksessäni nukkunut niin sikeästi. Joka tapauksessa tajusin olevan ihan järkyttävä kiire, että ehdin lennolleni. Juoksin painavan olkalaukkuni kanssa kilometrin päässä olevalle asemalle puuskuttaen. Jouduin vaihtamaan yhteyksiä, niin yritykseni saattoi olla mahdoton. Olin kaukana lentokentästä, eikä aikataulujen tarvinnut mennä kuin hieman ristiin tai että eksyisin vähänkin ja menetän mahdollisuuteni. Olin Koben lentokentällä vartin ennen lentoni lähtöä.
Pidin tätä jo tässä kohtaa mahdottomuutena, mutta syöksyin kuitenkin tiskille ja yllättäen päästivät vielä eteenpäin. Lennon lähtöön oli aikaa enää muutama minuutti.

"Ei kai täällä enää ole ketään Kagoshiman lennolle?" kysyi lentokenttävirkailija työtoveriltaan.

"Minä olen!" parahdin. Pääsin vielä koneeseen! Istuutuessani adrenaliinitasoni romahti. Vapisin viime päivien stressistä ja väsymyksestä ja onnittelin itseäni mestarillisesta suorituksesta. Matka jatkui!

Kagoshiman lentokentällä tapasin Henkan, joka oli tullut sinne bussilla. Meidän oli tarkoitus nousta Minamataan vievään bussiin. Henkka osti automaatista meille liput ja sanoi mihin bussiin nousta. Mulla ei ollut mitään tätä vastaan, koska hänen sanojensa mukaan ainakin hänen lukutaitonsa oli paljon parempi kuin mun ja päättelin siitä, etten ymmärtänyt puoliakaan hänen höpötyksistään että hänen täytyy puhua paljon parempaa japania kuin minä.
Bussi kulki halki pienten maalaiskylien vuorien sokkeloissa ja me molemmat nukahdettiin. Heräsimme, kun kuski huusi vihaisena, että päätepysäkki. Nousimme bussista tokkuraisina ja olimmekin keskellä jotain teollisuusaluetta ja pöheikköä! Tämä ei ollut määränpäämme. Valkeni hitaasti, että olimme nousseet väärään bussiin. Henkka alkoi huutamaan mulle, että tämä oli mun syytäni. Meillä ei ollut hajuakaan missä oltiin. Bussikuski ei suostunut auttamaan vaan ajoi pois nopeasti. Ympärillä ei silmänkantamattomiin ollut mitään järkevää. Ei konbineja, ei ihmisiä tai taloja. Ei autoja. Ei mitään, mikä kertoisi missä ollaan! Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja oli lämmin. En jaksanut murehtia eksymistämme, koska olin siihen mennessä eksynyt jo niin monta kertaa ja olin edelleen elossa. Ei mulla ollut kiire mihinkään! Olin vapaa!

Päädyttiin sitten menemään kysymään neuvoa erään tehtaan portilta. Henkka selitti tarinamme siellä kopissa istuvalle miehelle ja kysyi, onko lainata puhelinta. Mies oli vanha, ei kännykkäsukupolvea, eikä hänellä ollut kuin tehtaan oma puhelin, josta ei pystynyt soittamaan ulkopuolelle. Raavimme siinä päitämme hetken, kunnes paikalle karautti pienellä valkoisella autollaan hauskan oloinen keski-ikäinen nainen, jonka hampaat sojotti joka suuntaan. Hän oli menossa kotiin työpäivän jälkeen. Portinvartija viittasi meihin ja kysyi, josko nainen voisi auttaa ja viedä meidät juna-asemalle. Hän suostui. Kiitettiin molemmat helpottuneina ja noustiin autoon. Saatiin tietää olevamme Satsumasendaissa Kagoshiman prefektuurissa. Olimme lähteneet lentokentältä ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä piti! Nainen, joka ajoi autoa piti tilannetta tosi huvittavana. Muakin nauratti, koska olihan se aika pöhköä. Pari ulkomaalaista eksyneinä teollisuusalueella kyytiä pummimassa. Hän kertoi automatkan ajan elämästään ja alueesta hyväntuulisena ja mä ahmin joka sanan. Juna-asemalla hän haluasi ostaa meille mehut automaatista, mutta Henkka kieltäytyi ehdottomasti. Kiitimme kauniisti hänen avuliaisuudestaan ja jatketaan matkaa.

Henkka kertoi surullisen tarinamme juna-asemalla ja kysyimme, millä junalla pääsisimme helpoiten edes lähelle. Mä hoidin pahoittelut ja kumartelun, koska vaikka matkakumppanini oli puoliksi japanilainen, maa oli hänelle vieras ja vaikka hän oli käynyt kielikursseilla vuosikausia, oikeaa käyttäytymistä ei varmaan opetettu koulussa. Meidät ohjattiin paremmalta puolelta asemaa alas laiturille paljon kämäisempään lipputoimistoon. Minamataan ei menty millään hienoilla vesseleillä, vaan puksuttavalla maisemajunalla! Nainen lippuluukulla sai kuulla taas tarinamme ja Henkka kertoi vielä, ettemme ole naimisissa, vaan mä olen vain joku Suomesta. Mulle alkoi pikkuhiljaa hahmottua, millaisen ihmisen kanssa olemme tekemisissä. Nainen lippuluukulla oli tosi ystävällinen! Hän antoi meille esitteet junan reitistä ja H:n vastusteluista huolimatta osti meille mehut. H ilmoitti juhlavasti ottavansa vesipullon, koska se oli kymmenen jeniä halvempi kuin mikään muu laitteessa... Odotteluaikanamme sain pitää seuraa mököttävälle saksalaiselle. Lopulta nousimme söpöön junaan. Se oli pieni ja penkit puiset. Olo oli kuin vanhassa elokuvassa. Nainen lippuluukulla ei liioitellut ollenkaan puhuessaan reitin maisemista. Rata kulkee merenrantaa ja on henkeäsalpaavan kaunis! Meri kimmeltää sinisenä, horisonttiin piirtyy vuorten hento raja ja luonto on vehreää, runsasta.

Henkka oli aiemmin soittanut kolikkopuhelimesta Minamataan meitä vastaan tuleville henkilöille, että mitä on käynyt ja arvioitu saapumisaikamme. Tapaammekin Minamatan asemalla laihan nuoren naisen, jonka lyhyt tukka on värjätty ruskeaksi ja keski-ikäisen lyhyen naisen. Molemmat olivat tosi ystävällisiä ja olin hyvin onnellinen, että ollaan vihdoin oikeassa kaupungissa! Huristettiin majoitukseemme, jossa tapasimme kolme naista, jotka olivat kämppiksemme. Yksi oli keski-ikäinen, kaksi muuta nuoria. Toinen nuorista näytti ihan joltain avaruusolennolta sinisissä haalareissaan ja mulkosilmineen. Avaruusolennosta tuli myöhemmin mun paras kaverini. Söimme vanhan japanilaistalon kuistilla leipää ja olemme muiden tuijotettavina. Minä olin varsinkin eksoottinen kalpean hipiäni ja siniharmaiden silmieni kanssa ja se, että vieraat ihmiset työntävät naamansa kämmenen päähän omasta ja tuijottavat hiljaa oli hieman kiusallista. Kämppis N otti meistä muista kuvan.

Vapaaehtoisaika sai vihdoin virallisesti alkaa!