Taiwan times #3

Niin, siitä Taiwanista edelleen...

Kolmantena päivänä suunnitelmana oli lähteä Taipeista vähän muualle. Päiväretkeksemme oli valikoitunut Jiufenin kylä parin tunnin matkan päässä. Tapasimme Taipein juna-asemalla kotiyliopistostani Strathclydesta tutun Nadian, joka suoritti siellä maisterin opintonsa. Junassa seuraamme liittyi hänen kaverinsa, joka oli myöskin opiskellut Briteissä. Oli tosi kiva nähdä pitkästä aikaa tuttuja ja saada paikallisia seuraksi ja oppaiksi, mutta me ei kyllä oltu mikään ryhmä. Nadia ja hänen kaverinsa puhuivat keskenään kiinaa koko reissun ajan ja kulkivat edellä, kun minä ja Katharina seurasimme vain turisteina perässä. Vähänhän tuo harmitti, varsinkin kun oli selvää, että kaikki puhumme englantia. Minä ja Katharina olisimme mielellämme kaveeranneet tyttöjen kanssa! 

No, oli kuitenkin tosi kivaa, että joku oli ohjeistamassa meidät perille. Reitti ei nimittäin ollut ihan itsestäänselvä. Ensin matkustimme tosiaan junalla ja sitten nousimme bussiin parin sadan metrin päässä asemasta, syötyämme eka parit kalamakkarat.

Oli kiva päästä ylös vuoristoon ja nähdä vähän maisemia. Sää suosi ja kaikki näytti melko eeppiseltä.

Jiufenissä oli aika taas syödä jotain, ettei vahingossakaan tulisi nälkä. Ohuen lätyn päälle vuoltiin maapähkinäsokerimurikasta täytettä. Lisäksi väliin tuli tarojäätelöä ja korianteria. Aika erikoista, mutta hyvää!

Idyllisten kujien läpi kulkemisesta olisi varmaan nauttinut hieman enemmän ilman väentungosta (jolle kuva ei todellakaan tee oikeutta). Kuljettuamme markkinakadun läpi oli aika kivuta hieman ylemmäs ja... öö... syödä. Tällä kertaa vuorossa oli Jiufenin erikoisuus: taropallot. Ei ollut mitään hajua, millainen ruoka kyseessä oli, mutta tuollaisia makeita palleroita ne oli. Paikka, jossa ne valmistettiin oli tosi mielenkiintoinen ja ravintolasta avautui mahtavat maisemat, mutta itse jälkkäri ei mielestäni ollut kummoinen.

Mistä Jiufen on tunnettu Taiwanin ulkopuolella on, että se toimi Henkien Kätkemän kaupungin mallina. Pystyinkin kuvittelemaan itseni kirmaamaan ylikasvaneena kymmenvuotiaana kujien halki vanhempieni muututtua sioiksi. (Ne syöpöt!)

Vähän kun poikkesimme pää"kadulta" oli jo huomattavasti rauhallisempaa, kunnes saimme kulkea ihan keskenämme. Jiufenissä oli ihasteltavaa!

Auringon laskiessa suuntasimme Jinguashin kullankaivajakylään, josta suoraan ylempänä oleva otos on. Meidät pakotettiin sisälle johonkin päärakennukseen katsomaan opasvideo rakennuksen restauroinnista. Se olisi varmasti ollut hyvin mielenkiintoinen, mutta koska kyseessä oli vanha japanilaistalo, jollaisessa olen itsekin asunut, en ihan osannut ihmetellä oikeita asioita - varsinkin kun kuljimme sisällä kengät jalassa ja tatamihuoneet oli peitetty tuoleilla.

Koko kylä oli japanilaista arkkitehtuuria. Illan kohokohta oli ehkä auringonlasku tai makkara, jollaiset söimme pimeän tullen. Makkaroita oli itse asiassa kaksi ja kyseessä oli eräänlainen hot dog: riisimakkaran sisään laitettiin normaali taiwanmakkara. Olen syönyt taiwanilaisia makkaroita ennenkin ja osasin siis varautua sen makeuteen. Katharina itävaltalaisena ei kyennyt ymmärtämään miksi hyvään makkaraan oli tungettu sokeria sekaan :D

Sitten olikin aika palata Taipeihin. Nousimme bussiin Jinguashista, joka vei meidät suoraan Taipeihin. Tämä olikin hyvä idea, sillä heti seuraavalla pysäkillä (Jiufen) oli väkeä niin paljon, että heistä mahtui tuskin kolmasosaakaan bussiin. Jo tulomatkalla oli melkoinen liikenneruuhka, matka takaisin oli ihan mahdoton! Ensimmäiseen etappiin, johon olisi kuulunut mennä vartti, kului yli puoli tuntia. Mikäs meillä silti siinä bussissa istuessa :)

Taipeihin päästyämme ryhmä hajosi. Oli vähän kiusallista, kun Nadia ja hänen kaverinsa tosiaan olivat vain kulkea aseman porteista, kunnes sitten muistivat, etteivät olleetkaan matkassa kahdestaan ja kääntyivät sanomaan moi. Arvostin sitä, että tytöt olivat lähteneet meille oppaiksi, mutta olisi ollut ihan kiva jutella jostain yhdessäkin...

Erottuamme minä ja Katharina päätimme mennä lasillisille. Jatkoin edellisen päivän japaniviskidrinkkilinjalla ja huomasin häpeäkseni, että ensimmäiset pari siemaisua saivat kasvoni punastumaan. KYLLÄ. Minä, suomalainen roteva nainen, koin periaasialaisen alkoholipunastuksen miedon drinkkini takia. En ihan ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta ensimmäisten juomiemme jälkeen molemmat tunsimme alkoholin suonissa, toisten juomien jälkeen olimme jo suorastaan hyvällä tuulella.
Sitten päätimme lähteä jälleen tutkimaan yömarkkinoita, lähinnä ruokailun merkeissä (en ole varma, tunsiko meistä kumpikaan tämän matkan aikana nälkää). Tilasin pihvilihaa rasiassa, järkyttävän suuren friteeratun kanafileen ja lisää kuplateetä. K oli miedommalla linjalla ja haki vaan rasian nuudeleita. Siinä istuessamme penkillä napostellessa vieressä istuvat pojat totesi japaniksi, että onpas kaunis nainen. Vaatimattomana lyylinä käännyin K:n puoleen ja sanoin poikien arvostavan hänen läsnäoloaan. Pojat meni tosi noloiksi ja kuten vähintään puolille tapaamistani japanilaisista, heille oli täysin käsittämätöntä, että joku valkoinen voi osata japania. He yrittivät keskustella keskenään, että mitäs nyt sanotaan, hei, osaakohan se ihan oikeasti...? jolloin alkoi jo vähän ärsyttää, että niin joo, olen tässä ja kyllä, ymmärrän teitä. Pojille tämä oli edelleenkin hankala tajuta, siitä huolimatta, että he olivat huippuyliopistosta, ja niin ensimmäinen käski toista kysymään, että missä olen oppinut japania, jolloin tämä yritti takellella saman lauseen englanniksi. Tässä kohtaa Katharinalta meni hermo ja hän vihjaisi vahvasti, että pojat voi varmaan mennä muuallekin, eikä suostunut yhteiskuviin. Poistuimme paikalta vähän naureskellen, itsemme ähkyyn syöneinä taas keskiyön tuntumilla.