Tuu mun vaimoksein

Kiinalainen uusi vuosi lähestyy, kuin myös Malesian reissu. Suunnitelmana on nyt paeta Kuala Lumpurista saman tien Langkawin saarelle. Olisin alkuun halunnut sukelluskurssille, mutta ilmeisesti Malesian parhaat alueet eivät sovi siihen tähän vuodenaikaan. Lopun reissun suunnitelma on auki ja minäpä pidän siitä.

Uuden vuoden kunniaksi asuntolalla tarjottiin ruuanlaittokurssia! Eilisessä laitettiin nyyttejä ja tämänpäiväiseen kuuluu seesamipallot ja kalapullat. Tunnelma eilen oli aika mukava, ellei vähän kaoottinen. Pienessä huoneessa heilui lukuisat veitset ja muutama Saksassa harjoittelun tehnyt HKlainen toisteli osaamiaan saksankielisiä sanoja, paikalla olleiden saksalaisten yrittäessä hyvin kiusaantuneina ymmärtää tätä omaperäistä ja luovaa ääntämistä. Saimme kuitenkin aikaan varsin erinomaisia mykyjä. Skotlannissa laitan aika pitkälti japanilaista ruokaa, joten gyouza, japanilainen versio jiaozista, oli aika tuttu juttu. HK-version täyte oli hieman erilainen ja paistamisen ja höyryttämisen sijaan mykyt keitettiin. Gyouzan täytteeseen laitan yleensä porsaan jauhelihaa, kiinankaalia, kevätsipulia, inkivääriä, chiliöljyä ja valkosipulia. Näihin tuli kahta eri lihaa, vain hyvin vähän kaalia ja jonkin verran inkivääriä, plus mausteita. Pääsin tässä kohtaa mainitsemaan kaikille kuulijoille japanilaisen soijakastikkeen ylivoimaisesta paremmuudesta, mikä varmasti kiinnosti kaikkia.

Meidän piti olla neljän hengen ryhmissä, mutta minun ja tapaamani Julian ryhmässä ei ollut muita. Julia piti reseptiä ihan hyvänä, mutta ihmetteli kuitenkin saksalaisena, miksemme käyttäneet sipulia ja makkaraa täytteessä. Olin salaa tyytyväinen pieneen ryhmäämme (enemmän ruokaa), mutta tuplamäärän rypyttäminen hieman kauhistutti. Ihan turhaan - olimme jopa nopeampia kuin monet muut. Wonton-taikinakiekot siis täytetään ja taikina taitellaan nätiksi nyytiksi. Itse olen harrastanut tätä rypyttämistä jo useamman vuoden, niin olen kyllä sangen tehokas siinä, mutta ei lopputulos edelleenkään mitään kauneuskisoja voita. Paras tapaamani rypyttäjä on skottikaverini James, joka heti ensimmäisestä kerrasta alkaen taitteli paljon kauniimpia nyyttejä kuin allekirjoittanut. Skotlannissa gyouza-partyni kulkevat tätä rataa: kutsu kavereita illallistamaan, laita kaverit tekemään manuaalinen työ (pilkkominen, rypytys). Itse vastaan paistamisesta ja autan syömisessä. Tällä kertaa vastasin sekoittamisesta, rypyttämisestä ja etenkin syömisestä. Olin varmaan aika ärsyttävä pari, koska Julia vielä keitteli nyyttejä, kun itse olin aloittanut syömisen :D

Sekä kiinalaiset että japanilaiset nyytit ovat todella herkullisia, mutta aika vaivalloisia laitettavia. Tämänkertaisiin nyytteihin jauhoimme puolet jauhelihastakin itse, ihan vaan veitsellä. Olisin osannut tehdä kiinanyyttejä ihan reseptiäkin seuraamalla, mutta halusin lisää opetusta rypyttämiseen. Paikalla oli muutama mannerlainen, jotka esittelivät innoissaan, miten heidän alueellaan nyyttiä väännellään ja aika origamimaisia tuloksia siitä tuli. Mietin itsekseni, että tuosta saa kyllä varmaan viisikymmentä avioliittopistettä. Itse laittaisin ehdottomasti Tinderiin tai OkCupidiin kuvia nyyteistäni jos olisin noin taitava. Ikävä kyllä ainoa mahtava kykyni on taputtaa käsiä todella kovaa ja hyvin eri tahdissa kuin muut!

Kahdeksan kuolemattoman harjanne

Halusin viime lukukaudella kovasti vaeltamaan, mutta sää oli kuumuudessaan aika karsea ulkourheiluun. Näin talven tullen olenkin innolla ilmoittautunut vaelluksille. Viime viikkoinen kävelyretki oli kiva lämmittely, mutta kaipasin ehkä vähän jotain vaativampaa. Tänä sunnuntaina sitä olikin luvassa! Pat Sin Lengin 8 kuolematonta huippua!

Kaverini Steven järjestelee aina välillä jotain pikkupatikointia. En ollut hänen seuraansa vielä liittynyt, mutta olin kuullut kauhutarinoita hänen kuvauksistaan: Stevenin "helppo, ehkä kaksi tuntia" tarkoitti normaaleille ihmisille kolme tuntia kipua ja mudassa ryömimistä. Pat Sin Lenin hän oli arvioinut viisituntiseksi ja 11km:n mittaiseksi rennoksi kävelyksi ja, kuten odottaa sopi, se oli reippaasti rankempi!

Meitä oli aika iso porukka, yli kaksikymmentä. Olin itse varautunut 1,5l vettä, eväillä ja rennolla kerrosvaatetuksella. Vettä olisi voinut olla ehkä hieman enemmän, hattu unohtui, kuin myöskin päivänvarjo ja aurinkorasva! Ylhäällä oli kuitenkin niin tuulista, etten tiedä olisiko varjon käyttö onnistunut. Reissussa mukana ollut Samuel oli geneettisesti melko lähellä itseäni: meillä oli sama tukanväri, ihotyyppi ja niin edelleen. Olin iloinen löytäessäni toisen heimolaisen, varsinkin kun hän ei ollut unohtanut aurinkorasvaa. Ahkerasta rasvaamisesta huolimatta kasvoni ja olkapääni punoittivat lopussa. Vähän mahdotontahan tuo on suojautua, kun on hiki koko ajan. Onneksi viikinkilettini oli osaksi auki, niin hiukset suojelivat niskaa, joka olisi muuten varmaan porotteesta johtuen ollut loppua kohden vesikelloilla.

Retki oli todella rankka kaltaiselleni satunnaiskuntoilijalle. Kilometrejä oli ainakin viisi enemmän, kuin mitä Steven oli kuvaillut ja reissu oli pitkälti nousuja ja laskuja. Olin etukäteen todella huolissani, että olisin hidas ja jäisin jälkeen, mutta mitä edemmäs etenimme, sitä paremmin pysyin kärjen tahdissa kiinni. Osa porukasta oli selvästi tottumattomia luonnossa kulkemiseen ja jäivät tuon tuostakin jälkeen. Heitä oli pakko jäädä välietapeiksi odottelemaan, sillä muuten erot kävelyvauhdissa olisivat tehneet etäisyydet eri ryhmien väleissä mahdottomiksi. Osa porukasta oli myös ihan suoraan typeriä: poikkesivat omille poluilleen, eksyivät ja joutuivat peruuttamaan takaisin. Hip hip, hurraa! :D

En tiennyt etukäteen, että huippuja on kahdeksan, joten oli väliin vähän lannistavaa kavuta kukkulalle (500-600m merenpinnan yläpuolella), taas alas ja sitten saman tien seuraavalle. Maisemta oli henkeäsalpaavat. Paljaat rinteet muistuttivat etäisesti Skotlannin ylämaiden rinteitä ja tunsinkin koti-ikävän riipaisevan hieman. Porukka, varsinkin nopein ryhmä, johon itsekin juuri ja juuri kuuluin, oli tosi kannustavaa - ei mitään sitä pilkkaamista, mitä viime lukukauden kaveripiirissäni tuntui olevan tapana. Steven neuvoi välillä, mistä pääsee helpompaa reittiä, mutta koska parhaat maisemat oli raskaimpien kapuamisien kautta, päätin koetella jalkojani. Olin naisista ainoa, joka pysyi raskainta reittiä ja varsinkin nopeimpien mukana.

En menisi kauheasti kuntoani kehumaan, mutta mulla on jotain, mitä kenelläkään muulla ryhmässä ei ollut: suomalaista sisua. Jooo... Voi kuulostaa kansallisromanttiselta hömppäilyltä, mutta kyllä pohjoismaalainen sisu on oikeasti asia, jota ei jokaiselta löydy. Pusken läpi esteen. Kestän hetken epämukavuutta hampaat irvessä. En panikoi sateessa kastumisesta tai jalkojen kivistämisestä. Joskus pitää vähän tuuppia itseään eteenpäin, eikä jäädä reunoille norkoilemaan, josko asiat muuttuisi helpommaksi. Oon huomannut täällä ja Skotlannissa, että ihmiset jättää kauhean helposti kaiken kesken, jos se vaikuttaa liian vaikealta tai jos ei heti onnistu. Tiedä sitten onko tällä loppujen lopuksi mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa, kun en voi väittää pahemmin muiden suomalaisten kanssa henganneeni, mutta tykkään ajatella niin.

Palataanpa asiaan. Kapusimme kivaa vauhtia. En tiedä tuleeko raskaassa reissussa ihmisten luonteet vahvemmin esiin, mutta tykästyin paljon moniin retkellä olijoihin. Yksi tyyppi kulki takanani ja tokaisi sitten, että sullapa on mahtavat pohkeet.

"Ai häh?"

"Niin että taidat kuntoilla aika paljon. Vahvan näköiset ovat sun jalkasi."

En ollut edelleenkään ihan varma oliko tämä vitsi.
"Kiitos..."

"Mä kato kuljin kaikkien takana ensimmäisen tunnin ja vertailin jalkoja. On pakko sanoa, että sun koivet oli kirkkaasti ykköset. Olispa mullakin tuollaiset."

Mietin siinä sitten hetken, että koskakohan viimeksi sheivasin sääreni ja päätin vaihtaa paikkoja niin, että minä kuljin tämän kaverin takana. Enää en kehdannut olla hengästynyt kun kuljen niin komeilla jaloilla.

Toinen suosikkihetkeni oli, kun rinnallani kulkenut poika jäi rinnettä laskeutuessa vähän jälkeen. Jäin aina välillä odottamaan häntä. Muistin viimevuotisen Skyen reissun ja kuinka muilla oli silloin vaikeuksia laskeutua rinteitä alas.
"Sä et varmaan kiipeillyt kamalasti lapsena?"

"No en koskaan, miten niin?"

"Mietin vaan. Mä kiipeilin aika paljon, niin musta tuntuu, että sen takia mun on edelleen luontevaa ja helppoa mennä alamäkeä."

Kenties kommentointini tuntui hieman negatiiviselta tai vähättelevältä, sillä silloin tämä tyyppi yritti nostaa vauhtia ja pyllähti suoraan persuksilleen! Ei siinä vielä mitään, mutta sen voimasta hän liukui koko rinteen alas takapuolellaan, karjuen koko ajan. Kun kävi ilmi, ettei häneen sattunut, purskahdin nauruun, sillä se oli melkoinen liuku. Matkalla ei myöskään ollut yhtään kiveä, että hyvin sileä lasku, mikä tuntui aika uskomattomalta tuurilta, kun katsoi muita rinteitä.

Reitin lopussa jalkani olivat melko finaalissa. En viimeisten kahden tunnin aikana uskaltautunut lepäämään, sillä pelkäsin, etten kykenisi enää nousemaan. Nauroin myös väsymyksestä ihan ihmeellisille asioille: esimerkiksi saatuani selville, että 'metri' kirjoitetaan kiinaksi samalla merkillä kuin riisi, oli minusta tajuttoman hauskaa. Steven ei ymmärtänyt alkuunsa minkä takia 511 riisin korkuinen huippu oli mielestäni ihan hillitöntä. Pelko voimien loppumisesta oli ihan aiheellinen, sillä lopussa hetken aloilla istuttuamme oli todella vaikeaa nousta ja kulkea bussille. Päästyämme takaisin sivilisaation pariin, menimme Vietnamilaiseen ravintolaan nuudeleille. Seurueen amerikkalainen kiusaantui hiljaisuudesta, mutta kenelläkään ei ollut voimia keskustella hänen kanssaan. Itse toistelin vain, että hyvää ruokaa. Oma annokseni oli niin maukasta, että aloin miettimään, josko pitäisi matkustaa Vietnamiin.

Those kicks were fast as lightning

Takana on taas kiva viikonloppu!

Perjantaisin mulla on luentoja seitsemään saakka. Ei ollut mitään suunnitelmia, niin laitoin kaverilleni Danielille viestiä, että viskiä tai drinkkejä, miten ois. Hänhän suostui, joten suuntasimme Tsim Sha Tsuihin Knutsford Terracelle, joka on mun suosikki ei-ladies night vaihtoehto. Knutsford Terrace on pieni kävelykadunpätkä piilossa rakennusten välissä, jonka varrella on ravintoloita ja baareja. Tsim Sha Tsui on Kowloonin puolella (eli ei kaukana yliopistosta) ja tällä nimenomaisella alueella on paljon vähemmän expatteja ja turisteja kuin mitä Wanchaissa tai LKF:ssa, ei liiemmin filipinonaisiakaan. Aika kallistahan tuo oli, varsinkin kun Danielin takia emme päässeet Happy Houriin :D Oli kuitenkin kiva rentoutua ja istua vaan drinkki kourassa, sen sijaan, että olisi aina jossain jumputuspaikassa väistelemässä humalaisten ranskalaisten kouria ja suttunaamaisten tyttöjen ilmaisvodkapaukkujen läikytyksiä. En muutenkaan usein käytä rahaa alkoholiin (ellen osta huoneeseeni viiniä/viskiä), että ehkä tuo kerran menettelee.  Ostimme illan toisessa baarissa "kannun" Magnersia, joka paljastui ehkä vähän päälle litran annokseksi. HK:n pintit on kooltaan melko minimalistisia. Kannun hintakin oli luokkaa $288, että siinä oli varmaan elämäni kallein siideri! Magners, vaikkei suosikkisiiderini, oli kuitenkin mukavan kotoisan makuinen. Vaikka vaihtovuosi on ollut aika mahtava, kaipaan välillä Skotlantiin. Varsinkin silloin, kun juomavesi on loppu, eikä sitä tosiaan saa lisää omasta rakennuksesta... Toisaalta kaipaan myös Suomeen ja Japaniin, että en tiedä auttaako missään maassa oleskelu asiaa olennaisesti!

Lauantaina menimme samaisen Danielin kanssa testaamaan vähän nuudeleita. Raamenia tällä kertaa tsukemenin, eli dippausnuudelien, muodossa. Oli todella hyvää! Samaan hintaan (HKD88) sai valita ottaako 100, 200 vai 300 grammaa nuudeleita. Minä otin tietenkin niin paljon kuin mahdollista. Hyvä päätös, loistava kulhollinen. Soijapohjaiset liemet on harvinaisuus HK:n raamenpaikoissa, jossa kaikki tuntuu olevan tonkotsua, joka on itselle liemistä vähiten mieluisin.

Syötyäme suuntasimme HK:n elokuva-arkistoon. HK:ssa on tehty vaikka minkälaista filmiä takavuosina, joten oli mielenkiintoista katsastaa ilmainen näyttely. Olen vanhojen filmien ystävä ja vaikken ole vielä montaakaan HK-leffaa nähnyt, kiinnostaa! Elokuva-arkistolla myös esitetään elokuvia, mutta ikävä kyllä päivän filmit oli jo loppuunmyyty. Katselimme kuitenkin lumoutuneina (tai kenties eilisestä väsähtäneinä) pätkiä eri aikakausien klassikoista. Daniel on aika hyvä kaveri, sillä hän ei anglosaksisuudestaan huolimatta ole vaatimassa, että koko ajan täytyy puhua. Itse kaipaan välillä suomalaisen kulttuurin hiljaisuutta - välillä kun vaikkapa länsieurooppalaisten kanssa hengaa ja vaikenee, ne kiusaantuvat kovasti. Sain myös vihdoin tietää, että asuinrakennukseni takana oleva Run Run Shaw media centre on nimetty elokuvamoguli Run Run Shawn mukaan. Näyttelyssä oli aikajana hänen vaiheikkaasta elämästään. Meitä huvitti erityisesti hänen avioliiton solmimisensa 90-vuotiaana ja eläkkeelle jäämisensä yli satavuotiaana. Niin ne vaan toiset jaksaa!

Arkiston jälkeen emme olleet mitenkään nälkäisiä, mutta istuuduimmepa kuitenkin kahvilaan suklaakakkua ja kahvia (minä matcha lattea) nauttimaan. Vähän hinnat hirvitti, varsinkin kun tuntuu, että kulutan nykyään niin paljon rahaa, mutta enpä kuitenkaan jättänyt kakkua hyllyyn... Tässä kohtaa olimme melko ähkyssä ja raukeita raskaasta elämästämme. Vierimme takaisin kampukselle lepäämään, sillä sunnuntaina oli edessä melkoinen koitos. Siitä lisää ensi kerralla.

Crawl like a cat, sting like a bee

Tammikuu vierähti ohitse kauhealla vauhdilla. Mulla ei varsinaisesti ollut mitään uudenvuodenpäätöksiä, joten en niitä rikkonutkaan. Haluan enemmän vaelluksia tälle lukukaudelle, joten päätin, että on aika nostaa kuntoa. Oonkin käynyt sellaisilla kuntotunneilla tiistaisin ja torstaisin, jotta sais jotain lihaskuntoa aikaan, ja välipäivinä yritän käydä hölkkäämässä. Tähän saakka olen käynyt vaan tunnin, kahden pyrähdyksillä, kun nuo hienot vaellukset on jotain 5-10 tunnin koetuksia. Ensimmäisen pidemmän episodin oli määrä olla viime lauantaina, mutta kehnon sään vuoksi jouduimme vaihtamaan 5-tuntisen rypeämän 3-tuntiseen, koska ensimmäinen oli portaita, jotka eivät kostealla säällä olisi turvallisia. Päädyimmekin Shing Munin tekojärveä kiertämään.

Reitti oli kaunis, mutta myös helppo, koska nousuja oli tuskin ollenkaan. Reittikin oli koko matkan päällystetty, joten kyseessä oli enemmän kiva kävelyretki. Matkan varrella näkyi paljon kulkulehmiä ja apinoita. Katulehmiä näkee Hongkongissa muuallakin, esim Lantaun saarella. Viimeksi kun kysyin asiasta, mulle kerrottiin Hongkongin navettateollisuuden kaatuneen ja lehmien jääneen oman onnensa nojaan.  Googlettelin aihetta vähän ja ilmeisesti vuonna 2012, Hongkongissa oli 1230 lehmää vapaalla (HK info.gov, 2013). Mun mielestä koko ajatus, että täällä vaan hengaa kodittomia lehmiä oli ihan pöljä. Mitä hukkaan heitettyä pihvilihaa!

Lehmät on ihan jees. Apinat sen sijaan... Oon nähnyt ennenkin apinoita, joten tiesin mitä kusipäitä ne on. Apinat äityy helposti aggressiivisiksi, varsinkin jos ne näkee ruokaa, joku katsoo niitä väärin tai pitelee väärän väristä muovipussia. Apinoita oli matkan varrella monessa paikkaa ja vaikka ne onkin ihan söpöjä ollessaan paikallaan tai vaikuttavia hyppiessään ympäriinsä, en silti voinut olla hiljaa vihaamatta niitä. Mietin, miksi inhoan apinoita niin paljon, mutta syy saattaa olla siinä pettymyksessä, kun on koko elämänsä pitänyt apinoita hassuina pikku karvakasoina ja sitten ne paljastuu nisäkkäiden harakoiksi.

Päivä oli ollut kylmä ja vaikka reitti ei ollutkaan vaativa, oli sen jälkeen kiljuva nälkä. Menimme koko porukan voimin (16henkeä) syömään dim sumia, mikä oli alkuun todella turhauttavaa, koska ruoka tuli niin hitaasti. Vieressäni istunut amerikkalaispoika ei myöskään selvästikään ollut tottunut jakamiskulttuuriin, sillä hän lappasi reippaasti lautaset tyhjiksi omalle kulholleen, välittämättä siitä, ettei kukaan muu pöydän ääressä ollut saanut mahdollisuutta maistaa. Toisaalta hänen ei sitten tarvinnutkaan kärvistellä nälkäisenä... Mukana oli myös kaksi kasvissyöjää, jotka ilmoittivat pöytään istuessaan, etteivät pidä dim sumista ja haluavat tilata jotain muuta. Oli siinä sitten vähän tuskastuttavaa selittää, että niin tää on dim sum -ravintola. Kun ruoka alkoi sitten valumaan pöytään vähän vauhdikkaammin, oli jo paljon parempi olo. Vieressäni istunut amerikkalainen nosti lautasia itselleen edelleen aika itsevaltaisesti, mikä vähän hymyilyttikin jo. Varsinkin kun hänen syömäpuikkojen käyttöään korjailtiin ja poika väitti itsepäisesti, että: "Ei, tuo on liian vaikeaa. Voi syödä mihin tyyliin tykkää." ja se kuulosti jo todella amerikkalaiselta.

Illalla menimme syömään vielä Din Tai Fungiin (Michelin-tähti!) Tsim Sha Tsuihin vaelluksella tapaamieni Danielin ja Hannahin kanssa. Hannah on vege, joten jouduimme hieman tahdikkaasti ilmaisemaan, ettemme ole kiinnostuneet jakamaan kasvisruokia hänen kanssaan. Pidän toki paljon kasvisruuasta, mutta taiwanilainen Din Tai Fung on kuuluisa xialongbaostaan, keittomykyistään, joista ainoatkaan eivät olleet kasvisruokavalioon sopivia. Ruoka oli tosi hyvää, vaikkakin niin hintavaa, että mitään valtavaa ateriaa siitä ei tullut koottua.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Olen alkanut käymään sunnuntaisin raamenilla, joten näin tein nytkin. Daniel oli ilmoittanut jo tulevansa mukaani ja Hannah halusi tulla myös. Minulla ei ollut mitään tätä vastaan, mutta ilmaisin kyllä ääneen huoleni siitä, että kasvissyöjä viihtyisi raamenravintolassa, jossa todennäköisesti ei olisi mitään vegevaihtoehtoa. Hän kuitenkin liittyi seuraan, joten mikä minä olen valittamaan. Tällä kertaa vuorossa oli BB Ramen / Ramen Nagi HK:n saarella. Ihan kunnon kulho! Paikalle tullessamme Hannahille ilmeisesti vasta oikeasti valkeni, että niin täällä liemi on tehty porsaan luihin, ei ole mitään kasvisvaihtoehtoa. Kokki oli kuitenkin todella ystävällinen ja yritti tehdä jonkun erikoisversion hänelle. En sanonut mitään, mutta nuudelit öljyllä ja sipulilla vaikutti vähän tylsiltä, varsinkin kun hän sai maksaa melkein tuplahintaa...

Nyt olen ilmoittautunut toiselle, raskaammalle vaellukselle ensi lauantaiksi. Pat Sing Lengin pitäisi olla 11km/5h, eli varmaan paljon nousua ja laskua... Ryhmä on kuitenkin sen verran suuri, että luultavasti vauhtimme ei voi olla ihan hirveän vaativa. Olen aina huolissani, että olen niin hidas, että hidastan muita, vaikkei niin ole koskaan käynyt. Innolla odotan!

 Din Tai Fung

 Chilikanaa paistetulla pinaattipedillä

Kauko-ohjattavat veneet hurjasteli Victoria Parkissa :)

We are the children

Olen tässä oleskellut päämajassani kaksi viikkoa ja päätin vihdoin ostaa matkaliput kiinalaiseksi uudeksi vuodeksi. Odotin kiinalaista uutta vuotta innolla, kunnes tajusin sen olevan kuin japanilainen uusi vuosi - perhejuhla! En aio jäädä tänne yksin hengaamaan expattina kun kaikki muut juhlii koko suvun voimin. Kiinalainen uusi vuosi on kuitenkin vapaapäiväputkensa takia sesongeista suurin ja siksi olikin hankala löytää näin myöhään, että minne sitä sitten olisi varaa matkustaa, kun kaikki oli niin kallista. 150egeä maksaneet Thaimaan lippunikin olivat helmikuulle 400euroa :o Haastattelinkin jokaista ei-kiinalaista tapaamaani opiskelijaa, kunnes kuulin hyvän suunnitelman: Malesiaan Malesialla on nimittäin oma lentoyhtiönsä, joka viime vuoden tapahtumien jälkeen lentää aika huokeasti. Kyllä vain, Malesia Airlinesilla mennään :D

Malesiaan oli menossa monta ryhmää, mutta koska kaikilla oli eri päivät kuin mulla ja ryhmäkoot oli aika valtavia (yli kymmenen hengen porukka!), uumoilin, että sooloilu voi olla hyvä idea. Lisäksi kun en ole yleensä innokas juomari tai tanssija, saatan olla vähän tylsä lisä johonkin bileporukkaan. Mulla ei ole mennyt kauheen lujaa vielä kaveeraamisen puolesta. Oon tavannut aika paljon porukkaa, mutta ei mulla kyllä ole mitään omaa ryhmää vielä. En oikeen tiedä mitä mieltä tästä olen. Viime lukukaudella sain nopeasti ryhmän ihmisiä ympärilleni, mutta kaikki ei ollut ihan hirveän mukavia. On ikävää kuunnella päivästä toiseen toisten kritisointia ja syytöksiä. Sain viime lukukaudella kuulla masentavan määrän negatiivista palautetta, jolle ei ollut mitään pohjaa. Mulle on myös tärkeää, että kaverit on suvaitsevaisia. Ei jotenkaan uskoisi, että tää olisi ongelma vaihtariporukoissa, mutta viime lukukaudella joutui välillä häpeämään oman porukan rasistisia tai seksistisiä juttuja, joita ei sanota edes vitsillä. Näistä tulee aina vähän sellainen dilemma, että olisiko kuitenkin parempi olla vaan yksinään. Mun ongelmana on lisäksi, että olen valmis antamaan ihmisille tusinan mahdollisuuksia.

Olin tästä aika masentunut joulukuussa, enkä lähtenyt Thaimaahan kauhean positiivisin mielin. Olin varma, että edessä oli hyvä reissu, mutta ajattelin, että muut ihmiset tuskin on mitään sen kummempia. Miten väärässä olinkaan! Tapasin heti ensimmäisenä päivänä kaksi erilaista, mutta ihan mahtavaa porukkaa. Ensimmäinen oli englanninopettajaporukka Japanista. Olin jo ihan haltioissani siinä kohtaa, kun yksi heistä huomautti, että sulla on muuten vähän japanilainen aksentti. En tiennyt, että tässä on japaniexpatteja, enkä edes muistanut omaa japaniaksenttiani, koska kukaan nykyisessä elämässäni ei pysty sitä huomaamaan. Lisäksi skottiaksenttini ja suomiaksenttini on niin vahvat, että en olisi ihmetellyt, vaikka mokoma olisi jo kadonnutkin. Nämä pojat oli keskenään tosi hyviä kavereita ja niin lämmin porukka, että otti oikein sydänjuurista. Silloin kun yksi kaatui skootterillaan, muut oli niin helliä ja hoivaavia hänen suhteensa, että tuntui kuin elokuvaa olisi katsellut. Paista takaisin ajaessamme olin itse tosi kipeä ja nää kaverit oli kyllä niin mukavia ja ymmärtäväisiä, että en tiennyt enää mitä sanoa. Olin tosi sairas, mutten ole varsinaisesti tottunut valittamaan asiasta ääneen, koska yleensähän sitä saa pitkälti pitää itsestään huolen. Ei tässä porukassa! Sellaiset pienet asiat, kun toinen silittämässä selkääsi kun oot käpertyneenä tienviereen pahasta olosta muuttuu aika arvokkaiksi.

Toinen porukka, missä hengasin oli rykelmä yksinmatkustajia. He olivat tosi ystävällisiä ja toverillisia kanssa ja meillä oli huippuhauskaa yhdessä. Vaikka sulaudun mielestäni aika helposti eri porukoihin, harvemmin sitä saa nauraa sydämensä pohjasta. Oli myös hienoa olla sellasessa välittävässä porukassa, jossa pystyi ihan avoimesti sanomaan, että olettepa te hienoja ihmisiä ja kylläpäs minä pidän teistä.

Tapasin myös suuren määrän muita ystävällisiä yksilöitä. Vietin yhden sairasteluillan Chiang Maissa Pain ja Chiang Rain reissun välissä. Olin tosiaan Pai-matkan jälkeen niin kipeä, etten pystynyt oikein mihinkään. Pelkkä hostellille matkaaminen oli kuin koko päivän vaellus. Mulla oli vesi loppu, enkä ollut juonut koko päivänä mitään, mikä lisäsi surkeuttani, koska en ollut tarpeeksi vahva nousemaan ylös ja etsimään vesikauppaa. Olin hikoillut sängyssäni ja nähnyt painajaisia pari tuntia. En tiedä, mikä mua vaivasi, mutta se oli tosi tuskallista ja söi kokonaan moraalini. Huoneessani ei moneen tuntiin ollut ketään, kun makasin kärsivänä sängyssäni ja rukoilin, että joku tulisi. Muut sängyt olivat ilman petivaatteita ja hostelli tuntui olevan tyhjillään. Kun paikalle ilmestyi toinen tyttö olin tosi kiitollinen, varsinkin kun hän oli ystävällinen. En tosiaan osaa oikein ilmaista pahoinvointiani sanallisesti, joten rukoilin mielessäni, että tämä tyttö tajuaisi, että tarvitsen apua. Toistelin vaan, että tarvitsen vettä. Hänhän tajusi. Tarpeeksi lähellä ei ollut mitään kauppoja, mutta hän hankki ja pesi mulle pullon ja auttoi täyttämään sen vesiautomaatissa. Sen jälkeen hän piti mulle seuraa, kunnes nukahdin, kertoi tarinoita elämästään Bangkokissa. Olisin ollut valmis varmaan lisäämään hänet testamenttiini, olin niin kiitollinen vesipullosta ja seurasta! (Vesi oli muuten loppunut ajomatkalla Paista takaisin... ei juomalla, vaan koska tiessä oli töyssy jossain kohtaa ja vauhtini oli vilkas - Vesipullo lensi kyydistä! Käännyin katsomaan peilistä kauhistuneena tielle lentänyttä 1,5L pulloa, rukoillen, ettei se jää kenenkään motoristin pyöriin. Ei jäänyt, takanani ollut rekka teilasi sen!)

Juuri tältä kannalta katsottuna Thaimaan reissu tuli kyllä ihan oikeaan kohtaan. Usko ihmiskuntaan pelastettu :)

Mun kaveeraamisyritykset tällä lukukaudella on ollut vähän surkuhupaisia. Ehdotin esimerkiksi, että ryhmätyöryhmän kanssa mentäisiin illalliselle (bonding!), johon yksi vastasi, että hänellä on jo kavereita, ei kiitos :D Toisen kerran olin jutellut aika paljon rakennuksessani asuvalle pojalle, kun hän totesi, että hän ei oikeastaan aio kaveerata vaihto-oppilaiden kanssa, koska olemme täällä vaan vähän aikaa. Miksi siis viitsiä!
En kuitenkaan luovuta tän kaveerauksen kanssa, sillä haluaisin kaksi ihmistä elämääni: nuudelifanin, jonka kanssa käydä ramenilla ja jonkun rakennuksestani, joka haluaa pitää kahvi/tee/mehutaukoja kanssani. Alkaa vaan oleen keinot vähissä :D

En kasva koskaan aikuiseksi...

Leikin viime viikonloppuna turistiopasta ja opastin HK-vierailijan dim sumin saloihin :D 

Thai is Chiang Rai

Pain jälkeen jouduin koukkaamaan Chiang Main kautta, koska halusin seuraavaksi Chiang Raihin, joka on toinen pohjoisen kaupungeista. Jouduin viettämään yön Chiang Maissa, koska olin mennyt syömään maissia, mikä ei sovi elimistölleni ollenkaan. Olin tosi kipeä ja ihan surkeassa mielentilassa, koska kaiken lisäksi jouduin eroamaan Bangkokiin lähtevistä kavereistani.

Seuraavana aamuna virkistyneenä matkasin bussiasemalle ja nousin sieltä Chiang Raihin vievään bussiin. Bussi ei ollut mikään paikallisbussi, vaan ilmastoitu moderni maantielaiva. Halusin Chiang Raihin tasan yhdestä syystä: Valkoinen temppeli. Sinne järjestettiin kyllä päiväreissuja, mutta koska en ole pakettimatkailija halusin mennä omia polkujani.

Chiang Raihin ajoi pari tuntia. Etsin hostellini, pesin pyykkiä, kävin illallisella. Jännää. Mulla ei ollut varsinaisesti mitään suunnitelmaa, kuinka kauan aikaa viettää tässä pikkukaupungissa, mutta päätin heti varata toisen hostellin seuraavalle päivälle. Vaikka tässä hostellissa (Fun-D) puitteet oli melko luksusta, oli tunnelma kehno. Vieraat eivät sosialisoineet keskenään, vaan olivat tietokoneilla tai puhelimillaan. Yritin vähän jutella jollekulle, mutta aika vaisua oli. Yksin matkatessa ilmapiiri on tosi tärkeä, koska jossain kohtaa päivää on kiva myös jutella jollekulle!

Seuraavana aamuna veinkin kamppeeni keskustaa lähemmäs, aivan bussiaseman viereen. Nousin paikallisbussiin ja lähdin Valkoiselle temppelille. Homma oli tosi helppoa, koska jopa bussin rahastaja ymmärsi sen verran englantia, että tiesi käskeä nousta mun pois oikealla pysäkillä.
Valkoinen temppeli oli henkeäsalpaavan kaunis kimmellellessään auringonvalossa. Ilman aurinkolaseja sitä ei oikein rohjennut katsoakaan, vähän kuin sääreni biitsillä. Tähän mennessä olin aika kyllästynyt muuten temppeleihin (joita Thaimaassa on joka kulmalla!) joten hämmästyinkin, kuinka kiehtova Wat Rong Khun oli. Temppeli on siis uusi ja melkoinen nykytaideprojekti: se oli koristeltu sekä ulkoa, että sisältä popkulttuuriviittauksilla. Istuin pitkän aikaa penkillä ja vain tuijotin koko komeutta. Ehdottomasti vaikuttavin Thaimaassa näkemäni paikka!

Päästyäni takaisin Chiang Raihin, nousin uudelleen bussiin ja huristin tällä kertaa katsomaan Mustaa taloa - toista nykytaideprojektia. Sen piti olla karmiva, eläinruhojensa takia, mutta koska kyseessä oli taljoja, nahkaa ja eläinten kalloja, mieleeni tuli lähinnä Suomi ja mökkikulttuuri. Mielenkiintoinen paikka kuitenkin.
Kävelin vapaasti alueella ja nautin kauniista iltapäivästä, kun huomasin maassa jotakin. Valtava boakäärme! Niin valtava, etten oikein uskonut sitä oikeaksi - harvoinpa sitä näkee kolmemetrisiä matelijoita luonnossa. Hivuttauduin varovasti viereen ja kyykistyin ottamaan kuvaa. Ajattelin olennon olevan kenties kuollut, kun se ei liikkunut ja sen silmän ympärillä pörräsi kärpänen. Siinä hetken tuijotettuani sitä tajusin, että kyllä tää kaveri taitaa olla kuitenkin hengissä. Kohta paikalle juoksi porukkaa - ilmeisesti käärme oli livahtanut aitauksestaan. Neljä ihmistä tarttui lonkeroihin ja lähti kantamaan otusta takaisin. Olin surullinen, etten ollut yksi heistä.

Olin tavannut uudella hostellillani (City Guest House) vähän porukkaa. Minä ja tapaamani korealainen nainen päätimme lähteä illalliselle. Alkuun oli hauskaa, kun oli seuraa, mutta kun kyseinen henkilö jauhoi tuntikausia joko parisuhdeongelmistaan tai vihastaan japanilaisia kohtaan, alkoi hymyni puutumaan.
Seuraavana päivänä vuokrasin moottoripyörän (...lujaa kulkevan skootterin) ja lähdin taas hieman vesiputouksia ihmettelemään. Mukaani tuli tapaamani singaporelainen poika, joka paljastui aika rasittavaksi matkaseuraksi, sillä hän pelkäsi kaikkea. Jouduin useaan kertaan kehottamaan ajamaan hieman vauhdikkaammin moottoritiellä, kuin neljääkymppiä. Aikamoinen täyskäännös siis Pain reissuun!
70-metrinen vesiputous oli komein koskaan näkemäni (...mutta lista ei ole pitkä). Olin todella innoissani siitä ja olisin halunnut mennä uimaan sen alle, mutta allas oli liian vaikeapääsyinen ja kivet siellä todella teräviä ja liukkaita - ei kiitos. Olisin mielelläni chillannut putouksella vähän pidempäänkin, mutta matkaseurani Michael oli tosiaan aika arka, eikä uskaltanut tulla kovin lähelle putousta. Tuntuu vähän kiittämättömältä valittaa koko ajan, mutta hän oli kyllä aika surkeassa kunnossa, kun ei kävellessä pystynyt pysymään tahdissani - mää olen kuitenkin aika hidas, epäsporttinen lyllerö. Vesiputoukselle oli nimittäin puolen tunnin pikku vaellus, mistä pidin kovasti. Ympäröivä viidakko oli todella kaunis auringonvalon siivilöityessä valtavien puiden lehtien lomasta.

Ympäriinsä ajelu oli kyllä aika mahtavaa. Maisemat olivat todella kauniit, kuten Paissakin, ja nautin tosi paljon kaksipyöräisellä ajosta. Tämänkertainen skootterini oli aika ärsyttävä, sillä siinä ei ollut vaihteita, mutta ainakin se oli uusi ja hyvässä kunnossa. Takaisin kaupunkiin päästyäni Michael olisi halunnut lähteä ajelemaan vielä jonnekin yhdessä, mutten suostunut, koska oli tulossa pimeä, eikä meillä ollut karttaa. Kävin uudelleen thaihieronnassa (tämä oli kolmas kerta!) ja ostoksilla. Chiang Raissa ostostelu oli Chiang Maita mukavempaa, sillä aloitushinnat ei olleet mitään kiskuriluokkaa. Tinkiminen on aika puuduttavaa, jos toinen ei lähtökohtaisesti suostu alentamaan hintaa ihonvärisi ja kauppakielesi takia. Kaikki aina sanoo, että shoppailu on Thaimaassa niiin halpaa, mutta koska itse ostostelen vähäiset ostokseni normaalisti Primarkissa, mulla on ehkä vähän eri käsitys siitä, mikä on halpaa. Chiang Raissa olin kuitenkin varmaan mukavin asiakas ikinä ja sain kolmet pöksyt (norsupöksyt, kahdet Chiang Rai-kaprit) hintaan 250 bahtia (6,5 euroa), joka oli jo ihan ok-diili. Chiang Raissa oli myös enemmän autenttista heimokamaa myynnissä, kuin mitä Chiang Rain turistikojuilla.

Kolmannen Chiang Raissa viettämäni yön jälkeen päätin nauttineeni tästä kaupungista tarpeeksi ja palasin virkistynein mielin Chiang Maihin loppulomaa varten.

En tiedä mitä he rukoilivat, mutta päätin olla turisti ja ottaa salakuvan...

Mulla on aika hidas sytytys, mutta jopa minä tajusin, että tää on aika rasistinen lelu

"Foolish mortals!"

Tässä ei näy kovin hyvin, mutta pappa otti siis kuvia selfiekepillä! Olin ihastunut.

Jään kaipaamaan näitä Thaimaan minibusseja, joissa on avoin näköala kadulle.

Hihihihi ...en kasva koskaan aikuiseksi

Kuva ei nyt tee koolle oikeutta, mutta aika mittava matelija oli!